keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Unelmia

Kotimatkalla Karhunkierroksen 166 mittaiselta ultrajuoksumatkalta mainitsin samassa autossa olleille juoksukavereille, etten halua enää koskaan mennä juoksemaan tuota matkaa. Silloin olinkin aivan tosissani sitä mieltä. Tuon lauseen sanottuani tajusin, että miten sitten käy unelmalle juosta UTTF läpi. Samaiset kaverit juttelivat, että Ylläksellä heillä olisi jo majoituskin valmiina ja kyytejä sovittu, ei siinä kauaa aikaa harkintaan tarvinnut tehdä. Siitä se ajatus sitten lähti. Minun pitää yrittää vetää touri läpi tänä vuonna. Suunnittelemani reissu Norjaan Hornindal Rundtille piti haudata ja ottaa uusi tavoite Ylläs-Hetta juoksusta heinäkuussa. Siihen olisi aikaa 7 viikkoa.

Tuo Ylläksen kisa meni helteisissä oloissa maaliin. Helppo reissu se ei ollut, mutta maaliin pääsy tarkoitti tourin jatkumista ja sitä, että Vaarojen Maratoni olisi viimeisenä tähtäimessä lokakuun alussa.

Ylläksen kisan jälkeen pidin muutaman viikon vapaata juoksusta. Treeni ei maistunut ollenkaan ja juoksukilometrejä ei tullut kuukauteen kuin muutamia kymmeniä. Annoin itselleni aikaa palautua kahdesta pitkästä kisasta ja ajattelin, että aikaa treeneille olisi vielä runsaasti ennen Vaaroja. Pikkuhiljaa pääsin aloittelemaan juoksuja. Noin kuusi viikkoa ennen Vaarojen kisaa olin tekemässä mäkitreeniä. Alamäkeä juostessani oikea polvi pamahti rikki. Nilkutin metsästä autolle, mutta en ollut erityisen huolissani polven kohtalosta. Jotenkin ajattelin, että se on joku pikkuinen ohimenevä kiputila. Kävin kuitenkin seuraavana päivänä lääkärissä, eikä siellä selvinnyt tietenkään päällisin puolin tutkittuna mitään selitystä kivulle. Lääkäri epäili kuitenkin, että kierukka on saattanut revetä. Olin kaksi viikkoa täysin juoksematta ja silti polvi vain jatkoi kipuilua. Aloin olla epätoivoinen Vaarojen suhteen. Olin jo lähellä tehdä päätöksen jättää kisa väliin. Testijuoksujen perusteella ja sillä valtavalla hingulla saada finisherin liivi päälle, päätin kuitenkin lähteä kisaan. Lähes ilman treeniä ja paskalla polvella pidin onnistumista melko marginaalisena.

Torstaina ajeltiin Kolille ja perjantaina mökissä pakkailin kisavarusteita kasaan. Puolen päivän jälkeen alkoi sataa lunta ja sitä tulikin ihan kiitettävästi. Kiittelin äiti luontoa tästä pikku lisähaasteesta iltaa ajatellen. Ajatus loskaisesta sysipimeästä startista alkoi tehdä olon hieman jännäksi. Noin tuntia ennen starttia veimme maalikassit ja drop bagit Ukko-Kolin luontokeskukseen. Kisakeskus olikin täynnä tuttuja ja oli todella kiva jutella monesta kisasta tutun juoksijan kanssa ja jakaa sitä lähdön tunnelmaa. Väitän, että kisan startti on aina jännä paikka, vaikka olisi kuinka kokenut ultrajuoksija.




Kisa starttasi kello 20.00 perjantaina. Aurinko oli laskenut ja oli pimeää. Otsalamppujen valaisema letka lähti kohti Mäkrää. Olin etukäteen laskeskellut omaa kisavauhtia ja olin päättänyt lähteä todella rauhallisella vauhdilla liikkeelle. Tarkoitus oli säästellä polvea ensimmäisellä kierroksella, jotta pääsisin jatkamaan matkaa vielä toiselle kiekallekin. Juoksin korostetun hiljaa alamäet, jotta polveen ei kohdistuisi yhtään ylimääräistä kovaa iskutusta. Juoksin rauhallisella vauhdilla tasaiset osuudet ja kaikki ylämäet etenin sauvakävellen. Laskeskelin, että noin 11-12 tuntiin pitäisi saada kierrettyä ensimmäinen kierros, niin aikaa toiselle kierrokselle jäisi hyvin. Matka Mäkrälle meni huomaamatta ja Mäkrän nousukin tuntui yllättävän kevyeltä. Alusta oli lumisateen vuoksi melkoisen märkää ja jalat tuntui jo varhaisessa vaiheessa kosteilta ja kengät mutaisilta. Viimeistään jalat kastui Rykiniemessä, jossa Herajoki ylitettiin kahlaamalla. Kylmä vesi virkistikin mukavasti. Rykiniemessä täytin juoma-astiat ja nestettä olinkin juonut hyvin. Juomarakossa minulla oli vettä ja liivin etupullossa elektrolyyttijuomaa. Tämä kombo toimi koko kisan. Lisäksi toisessa etupullossa oli geeliä ja sitäkin olin pystynyt syömään ilman kuvotusta. Oikeastaan pystyin syömään kaikkea yökkimättä, mikä tuntui kivalta vaihtelulta muutamaan aikaisempaan kisaan verrattuna. Olin tehnyt mukaan myös sushiriisiä ja niitä söin muutaman palan tässä Rykiniemen huollossa, jotta saisin kurnivan vatsani kuriin :D Olin edennyt rauhaksiltaan ja noin keskimäärin 6 km tunnissa oli keskivauhti. Se tuntuu todella hiljaiselta tahdilta, mutta tuohon mäkiseen ja tekniseen maastoon se oli ihan hyvä tahti. Varsinkin kuin tavoite oli päästä etenemään mahdollisimman pitkään ilman infernaalista polvikipua. 

kuva ONEVISION, J. Saastamoinen

Eteläpää siinä märkyydessään, pimeydessään, veemäisyydessään meni yllättävän huomaamatta ja kohta olinkin jo Kiviniemessä. Nyt pääsin sinne ihan hyvissä voimissa. Kaivelin repusta sushejani ja huomasin, että reppu on jäänyt jossain vaiheessa auki. Sushit oli levinneet matkalle. Pikkuinen paniikki meinasi hiipiä puseroon kun laskeskelin, että olen syönyt jo molemmat suklaapatukat ja proteiinipatukat ja lähes kaiken geelinkin, mitä oli varattu ensimmäiselle kierrokselle. Onneksi sain huollosta muutaman geelikarkin ja olihan mulla salainen ase salmiakki vielä pahan päivän varalle. Ai niin ja siripiriä. Eihän mulla ollut hätäpäivää, joten jatkoin nopealla huollolla matkaa kohti Ryläystä.

Olikohan se näitä kohtia kun jatkoin matkaa Vesalan kanssa. Mä vedin siinä vaiheessa vähän uutta vaihdetta silmään kun laskeskelin, että pitää saada aikaa kiinni. Ryläys oli, no kamalahan se oli. Se mikä siitä tekee erityisen ärsyttävän, on se kun luulee, että on jo sen päällä ja mennään alaspäin niin yhtäkkiä tajuatkin että vielä tulee muutama nousu. Ryläys on myös tekninen. Sen alastulossa on louhikkoa ja halkasukirveen mallisia kiviä. Niihin ei välttämättä halua kaatua. Lisäksi on liukasta kalliota, mutaa, mutalöllöä, kiviä, juuria, pimeetä, mutaa ja saatanallinen määrä kaikkee paskaa... Ai mä rakastan Ryläystä :D :D 

Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pääsin Vesalan kanssa viimeiseen huoltoon ennen puoltaväliä. Siellä oli pakko poiketa saniteettitiloissa ja Vesala oli sillä välin jatkanut matkaansa. Alkoi väsyttää ja energiat oli loppu. Siripirin voimalla jatkoin matkaa kohti Ukko-Kolia. Toivoin, että sarastava aamu piristäisi oloa, mutta uni painoi silmiä. Ennen satamaa Anne oli kannustamassa ja se olikin kiva yllätys. Vitsailin, että eikö sulla muuta tekemistä ole näin varhain aamulla. Ei kuulemma ollut :D  Kolin satamaan pääsin ja siitä ei ollut enää paljoa matkaa puoleen väliin, tosin sekin matka on pelkkää ylämäkeä. Mutta ei mua ylämäet haitanneet. Niitä pystyin kävelemään kovaakin vauhtia, mutta alamäet alkoi tuntua polvessa. Polvi oli jo kohtuu kipeä. Pystyin silti hölkkäämään vielä tasaisia helppoja pätkiä.  

Luontokeskuksella olin suunnilleen 12 h startista. Olisin toivonut hieman parempaa aikaa, mutta olin luottavainen, että aikaa oli riittävästi toiselle kierrokselle. Keskuksessa vaihdoin iRockit vaimennetumpaan kenkään. Laitoin jalkaan VJ Sportin XTRM kengät. Sukkia en alkanut vaihtaa kun kohta ne uudetkin sukat olisi olleet samassa jamassa. Söin nuudelikeittoa ja leipää ja join mukana olleen proteiinijuoman. Mehua vedin kaksin käsin ja vatsa olikin melko täynnä kun starttasin toiselle kierrokselle. Olo oli väsynyt, mutta tunsin, että olin huollossa saanut vähän lisää energiaa. 

Toisen kierroksen alussa jo totesin, etten pysty polvikivun vuoksi juoksemaan alamäkiä, joten suosiolla menin ne  kävellen. Pelkäsin, että polvi pettää kokonaan ja kisa jää kesken. Se oli kauhuskenaario, jonka halusin välttää jos vaan omalla toiminnallani voin. Mäkrä tuli uudelleen vastaan, mutta nyt päivänvalolla. Tässä vaiheessa alkoi tulla takaa maratonilla juoksevia. Niitä väistelin parhaani mukaan ja tuntui, että oma matka ei etene. Olin helpottunut kun pääsin kohtaan, jossa reitit erkanee. Ihanaa päästä taas omaan rauhaan ja omien ihanien ajatusten pariin :D

Rykiniemi tuli taas ja siinä Herajoen ylityksesä sai putsattua mutaiset jalat kivasti. Huollossa en kauaa viihtynyt ja matkaa jatkoin yksin. Kuulin, että muutama oli siinä hetkeä ennen keskeyttänyt. Matka kohti eteläpäätä tuntui loputtoman pitkältä. Vauhti oli hidastunut ja toinen sauvakin katkesi. Sen heivasin roskiin. Toisella sauvalla ei oikein tehnyt mitään, mutta pidin sen mukana siltä varalta, että siitä on apua lopun alamäissä. Tein jatkuvia laskusuorituksia ja mietin, ehdinkö maaliin määräajassa. Kellosta oli akku loppu, enkä tarkalleen tiennyt jäljellä olevaa matkaa. Laskin ja pohdin ja totesin, että mun on pistettävä nyt vauhtia tähän touhuun.


Eteläpää tuli ja meni ja Kiviniemeenkin pääsin. Vesalaankin törmäsin taas Kiviniemen jälkeen. Jatkoin Ryläystä kohti määrätietoisesti ja siitä yli. Nyt ei ollut aikaa murehtia mutaa ja kiviä ja sitä keikkee paskaa mitä siellä on, vaan nyt on mentävä eteenpäin. Olin päättänyt, että mä ehdin maaliin ja sen eteen teen kaikkeni. Oli tullut uudelleen pimeää ja taas etenin otsalampun valossa yksin. Tuttu kaava. Sitähän tässä ole tehty jo edellinenkin yö :D Viimeinen huolto ennen maalia meni ehkä puolessa minuutissa. Olin jo matkalla sinne laskenut, että vesirakossa on vielä vettä ja etupullo oli tyhjä. Otin jo valmiiksi pullon käteen ja täytin sen ja siitä suoraan jatkoin matkaa. Söin liikkeessä jotta säästäisin jokaisen minuutin. 




Pääsin jo noin neljän kilometrin päähän maalista kun otsalamppuni sammui. Olin pilkkopimeässä metsässä. Vara-akkukin oli käytetty jo edellisenä yönä. Etsin puhelimen valossa repusta varalamppua, jonka olin onneksi pakannut mukaan. Varalamppu ei toiminutkaan, vaikka vielä ennen matkaa olin sen testannut. APUVA! Puhelimessa akkua jäljellä 16 %, joten sen valossa en maaliin pääsisi. Laitoin viestin kavereille, jotta toisivat satamaan lampun. Onneksi sain kanssakisaajalta hänen varalampun lainaan ja matka kohti maalia jatkui. Aikaa tähän lamppuhässäkkään meni varmaan kymmenen minuuttia ja se aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä.

Pääsin lopulta satamaan ja sain  kavereiltani varoiksi toisenkin lampun matkaan. Lähdin nousemaan sitä loputonta ylämäkeä maaliin. Olin väsynyt ja kylmissäni. Olo oli epäuskoinen. Olenko oikeasti pääsemässä maaliin. Enkö keskeyttänytkään. Olenko saamassa kauan haaveilemani Ultra Trail Tourin päätökseen. Kuulin jo kuinka nimeäni huudettiin maalialueella. Seurakavereita oli vastassa ja Jussi huusi, että sä teit sen. Niin mä tosiaan tein. Huusin riemusta, karjuin riemusta ja kun juoksin maaliin kannustusten saattelemana, itkin riemusta. Sitä tunnetta siinä maalialueella en pysty kuvailemaan, joten en edes yritä. Kiitos teille kaikille kannustuksesta ja onnitteluista. Ootte rakkaita <3


















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti