Alpit

Alpit

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Sitä mää vaan mietin.

Muistelin sitä aikaa kun nuorimmainen oli muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli massaa sellainen kymmenen kiloa enemmän kuin nyt, enkä liikkunut käytännössä yhtään. Olin liikkunut paljonkin ennen, mutta siitä oli aikaa kulunut todella monta vuotta.

Muistan vielä toukokuussa 2011 kun olin kylläsynyt omaan ulkomuotoon ja nyhjäämiseen kotona. Ensimmänen kävelylenkki tais kestää alle tunnin. Oli kuuma ja tuntui, että veri tulee naamasta ulos. Kävely tuntui raskaalta. Näitä kävelyitä aloin tekemään säännöllisesti ja mukana kulki silloin vaunuissa nukkuva vauveli. Sain kiinni pikkuhiljaa liikunnan riemusta ja huomasin, että läski alkoi sulaa ja kunto kasvaa. Se tais olla saman vuoden syksyllä kun juoksin ensimmäisen lenkin vuosikausiin. Tunne oli huikea. Siitä lähtien tein lenkit hölkäten. Kotona kädet oli täynnä lastenhoitoa ja aikaa juoksulle ei tahtonut löytyä. Ostin kaksosten juoksurattaat ja mukana lenkeillä kulki usein kaksi lasta. Kyllä siinä mitattiin motivaatio kun Kankaantaustan mäkiä juoksin lykkien raskasta kuormaa mukanani ihan vaan sen takia, että muutoin en olisi juoksemaan päässyt. En usko, että tällä hetkellä samanlaiseen tahtotilaan saisin itseni.

Tuolloin juoksemisen motivaattorina toimi kunnon kasvatus ja laihduttaminen. Lenkit olivat henkireikä, jolloin äiti sai olla hetken aikaa yksilö, minä, liikkuva nainen, ei vaipantuoksuinen kotihömelö. Juoksussa ei ollut mitään tavoitetta, eikä sorituspainetta, ei kisoja tuloillaan. Ranteessa ei ollut mittaria, joka ilmoitti mitä vauhtia juostaan. Juoksin vain ja ainoastaan fiiliksellä ja koska mä pidin siitä. Tämä on asia jota olen nyt viimeaikoina alkanut kaipaamaan. Milloin juoksusta tuli pakko? Milloin aloin ahdistumaan, että jään jostain paitsi jos en pääse juoksemaan. Milloin hankin sen kellon mittaamaan matkaa ja nopeutta ja sykettä. Milloin päätin, että pitää juosta viikossa sata kilometriä tai muuten en ole treenannut. Milloin piti alkaa laskemaan vuosittaisia kilometrikertymiä?

Nytkin tätä kirjoittaessa kurkin välillä someen kuinka tutut ovat juosseet toinen toistaan hienompia juoksuja ja hienoissa paikoissa. Tuntuu että olen maailmassa ainoa, jolla on telakka. Tähän ajatteluun on tultava muutos. Siinä minulla mietittävää ja pureskeltavaa. En halua olla tällainen juoksija. On aika kasvaa isommaksi henkisesti. Uskallankohan telakan jälkeen lenkille ilman kelloa??

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Suunnitelmat uusiksi

Elämää ei voi suunnitella valmiiksi. Kun olet saanut kortit jaettua tulee jakajan kädestä yllätyskortti, joka laittaa koko pakan sekaisin. Niin kävi nytkin. Olin tehnyt treenisuunnitelmat kevään kisoihin valmiiksi, mutta nyt joudunkin jäämään pidemmälle telakalle...taas :(

Kävin nilkan kivun vuoksi magneettikuvassa ja sieltä ei varsinaisesti löytynyt kipua selittävää vikaa. Ei tulehdusta, ei rasitusmurtumaa, ei jännevauriota. Jalkaterän anatomia kaikkine luineen, jänteineen ja lihaskalvoineen on monimutkainen rakennelma. Joku määrittämätön rasitusvamma siellä on. Olin kaksi viikkoa juoksematta ja kipu oli jo poissa kun eilen kokeilin juosta. Kuusi kilometriä riitti tekemään jalan jälleen kipeämmäksi, joten testilenkin jälkeen oli tehtävä suuria päätöksiä. Kipein niistä on se, että joudun jättämään Karhunkierroksen 160 km kisan väliin. Tuon kisan poisjääminen itsessään ei niinkään harmita. Olenhan sen vuosi sitten juossut hyvällä ajalla ja sijoittumalla naisten kakkoseksi. Kisa vaan kuuluu osana Ultra Trail Tour Finlandiin ja se jää siis tänä vuonna jälleen haaveeksi. Viime kauden pilasi Divertikuliitit ja nyt nilkka. Mutta onneksi minulla on vielä muitakin haaveita, enkä ota tuota touria nyt pakkomielteenä. Sen aika tulee vielä mikäli se minusta kiinni on.



Suunnitelmat menee näin. Saada pitkällä juoksutauolla, huollolla ja korvaavalla liikunnalla nilkka kuntoon ja saada lihanvoimaa enemmän. Mikäli kesäkuussa saan juostua, alan treenata YlläsHettaan ja Vaarojen Maratonille. Ne maaliin ja pisteet vuoden 2018 UTMB:lle tavoitteena. Viime vuoden KK 160:stä on jo pisteet hallussa. Sitten mahdollisesti 2019 vois taas käydä UTTF:n kimppuun tai sitten keksin jotain aivan muuta. Tämä siis suunnitelma, mutta kuten jo mainitsin, muutos on pysyvää.

Onneksi polut alkaa olla sulia, joten pääsen toisen ihanan lajin pariin. On aika kaivaa MTB kellarista, rasvata ketjut ja lähteä lenkille :)



tiistai 21. maaliskuuta 2017

Motivaatiomontusta ylös akka.

Tämä talvi on ollut henkisesti rankka. En ole ennen ollut näin tuskastunut pimeään, loskaan ja kaikkeen siihen kylmään viimaan ja jalkarätteihin ja jäisiin polkuihin ja sanoinko jo pimeään.  Mun treenit sijoittuu vuorokaudessa lähes aina iltaan ja mitä se tarkoittaa? No sitä, että menninkäinen ryömii kolostaan ulos kun kaikki muut suunnilleen alkaa pöyhimään tyynyjään. Olen rypenyt pohjamudissa pohjekipujen, nilkan kipujen ja ajanpuutteen vuoksi. Nyt saa riittää. Nyt on viimeinen hetki repiä sohva irti selästä ja alkaa treenata. Nuts Karhunkierros on jo nurkalla, mutta vielä ei ole myöhäistä. Nilkka saa mun puolesta elää ihan omaa elämäänsä. Sillä se lähtee millä on tullutkin.



En täysin toimettomana ole ollut kuitenkaan. Mäkivetoja olen tehnyt nyt muutamia kertoja kuukaudessa ja matolla mäkitreenejä lisäksi. Olihan tuossa helmikuussa Mantereenvuorimaratonkin ja siellä tuli tehtyä hyvä pitkäkestoinen treeni. Kyykyjä ja lankkua olen tehnyt lihaskestävyyden parantamiseksi. Viikkokilsat ovat silti jääneet luokattoman pieniksi ellei jopa olemattomiksi ja siihen tulee nyt muutos.  Ei turhia välipäiviä. Ei tekosyitä, etten ehdi. Nyt akka alkaa juosta.




Tarkoitus on nostaa huhtikuun puoleen väliin mennessä viikkokilsat päälle sataan. Huhtikuun puoleen väliin mennessä pyrin tekemään tuplasatkun eli kahteen viikkoon päälle 200 kilometriä. Sisällytän ainakin yhden ylipitkän treenin ja yhden maratonin mittaisen treenin noihin viikkoihin. Vaikka määrää tulee lisää ei pidä unohtaa vauhtia, joten sekaan teen edelleen mäkivetoja, tempojuoksuja ja tonnin vetoja. Siitä sitten Bodomille puolimaralle ja keventelyn kautta Karhunkierroksen 100 mailiselle. Tässä suunnitelma ja suunnilleen sama kaava kuin viime vuonna ja hyvinhän siinä kävi. Huomenna ohjelmassa verttitonni Kalpalinnalla. Siitä taitaa tulla mutainen reissu.






torstai 1. joulukuuta 2016

Marrasputki

Marraskuu. Pimein, synkin, sateisin vuodenaika. Laiskottaa eikä virtaa löydy tehdä mitään. No ei ihan. Marraskuussa juostaan ja joka päivä. Lähdin mukaan tähän haasteeseen, koska se jäi viime vuonna väliin kantapääkipujen vuoksi. Nyt ei ollut mitään erityistä vaivaa tekosyyksi.



Aloitin putken sen enempää suunnittelematta. Oli kuitenkin selvää, että tuo minimi 25 minuuttia vähintään päivässä ei ole riittävä haaste. Halusin juosta enemmän, mutta en tehnyt mitään erityistä suunnitelmaa. Haasteen alkuun postilaatikkoon ilmestyi uusi haaste eli kutsu tähystykseen. Eipä se olisi voinut huonompaan aikaan tulla. Olin sitä jo odottanut kaksi kuukautta ja tietenkin se tuli nyt. Päätin, että putki ei katkea tämän takia. Tähystystä edeltävänä päivänä juoksin juuri sen 25 minuuttia ja vähän päälle. Toimenpidepäivän iltana olo oli jo ihan kohtalainen ja hölkkäsin 10 km. Takana oli siis 10/30.



Hyvä, putki jatkui siis. Ensimmäisen viikon nilkat oli kovilla. Mantereenvuorella kuukautta aiemmin nyrjähtänyt nilkka oli kipeä ja jäykkä. Sitkeästi vain lenkkeilin ja kuinka ollakaan jalat alkoivat tuntua niin hyviltä, että päätin nostaa juoksumäärää. Salaa haaveilin sellaisesta reilusta 300 kilometristä.
Kolmannen viikon sunnuntaina heräsin yöllä oksennustautiin. Voi ei, nytkö putki katkee? Yön ramppasin vessassa ja olo oli karsea. Päivän sain huilattua ja iltapäivästä pysyi ruokakin sisällä. Illaksi suunnittelemani pitkä lenkki vaihtui reiluksi kympiksi, mutta pääasia, ettei putki katkennut.


Viimeisellä täydellä viikolla päätin juosta sata kilometriä viikkoon. Saldo 103 km on ihan hyvä suoritus putken sisällä tällaiselle laiskalle juoksijalle :D No eipä siinä mitään, mutta lisätty juoksumäärä kera muutaman vauhdikkaamman lenkin sai nilkat taas kipeiksi ja kolmelle viimeiselle päivälle suunnittelemani loppukiri jäi tekemättä kun päälle tuli vielä flunssan oireet. Kokonaissaldo 305 km kuukaudessa kaikkine vastoinkäymisineen on ihan tyydyttävä tulos.

Putkessa huomasin juoksevani pääasiassa asfaltilla ja melko lähellä kotia. Lenkeistä puuttui mielikuvitus. Junnasin kuin juna eteenpäin. Ihmisluonnolle on näköjään luontaista alkaa yksinkertaistamaan asioita kun kohtaa rasitusta. Lenkit tein lähes aina illalla myöhään kun tuntui ettei muulloin ehtinyt. Juoksusta tuli rutiinia ja lenkin jälkeen sama rutiini toistui: kotiin, lenkkivaatteet likoomaan veteen, palautujuoma, magnesium, aminohappopilleri ja monivitamiinipilleri naamariin ja suihkun kautta nukkumaan. Jokailtainen deja vu -ilmiö.



Kesä ja syksy meni vatsaongelmien vuoksi melko lailla rikkonaisesti treenien suhteen, mutta silti olen tässä vaiheessa vuotta juossut jo enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä tai koskaan aikaisemmin ja vuotta on vielä jäljellä. Kokonaisuudessaan putkessa oli hauska juosta ja kun mukana oli monta tuttua jakamassa ilot ja vit..set niin se oli vielä hauskempaa. Mitäs mä nyt tänään teen kun putki päättyi eilen ja samalla tuli telkusta Master Chef Australian finaali :D :D

maanantai 26. syyskuuta 2016

Tapahtumarikas kesä ja alkusyksy

Jaahans. Onpas tovi vierähtänyt siitä kun olen tänne kirjaillut mitään. Pahoittelut todella paljon. Olen luvannut monelle kirjoittaa kesän kisoista, mutta on vaan jäänyt lupaus täyttämättä kaiken hämmingin keskellä. Jospa nyt jotakin niistä avaan tässä.

Ylläs-Hettassa kävin juoksemassa sellaisen 32 kilsaisen mäkitreenin. Eli en ihan maaliin saakka :) Jotakin kummaa oli meneillään kropassa ja sen tunsin niin selkeesti, etten pakolla yrittänyt maalia tähyillä. Ylämäissä sykkeet nousi aivan huippuun ja en saanut väännettyä yhtään voimaa jaloista. Kone ei vaan kertakaikkiaan käynnistynyt ja ajattelin että säästelen itseäni Alpeille. Luulin, että syy huonoon kuntoon johtui siitä, että en ollut palautunut Karhunkierroksen ultrasta. Kuinka väärässä olinkaan.



Sain tehtyä ihan hyvää treeniä elokuun alussa. Aulanhon portaissa viihdyin jopa kaksi kertaa viikossa ja teinpä elämäni ensimmäisen mäkitreenin juoksumatolla. Kaltevuus sellaiseen 13%:iin ja sitä sitten ylöspäin tunti putkeen reippaasti kävellen. Yllättävän nopeasti aika meni musiikkia kuunnellen. Suosittelen kokeilemaan. Suomesta kun ei sellaisia mäkiä löydy, joiden kiipeämiseen menee tunti tai yli aikaa.


Aloin olla luottavaisella mielellä Alppien suhteen. Treeni tuntui tarttuneen ja mieli oli hyvä ja odotin tuota kisaa todella paljon. Synkkiä pilviä kuitenkin ilmestyi taivaalle. Olin viikkoa ennen Ylläs-Hetta kisaa sairastanut omasta mielestä jonkun vatsataudin. Vatsa oli usean päivän todella kipeä, mutta koska olimme mökillä ja saaressa ja lomalla, en lääkäriin mennyt. Kolme viikkoa ennen Alppikisaa aloin saada samoja vatsakipuoireita ja lopulta ne yltyivät pahoiksi, joten lääkäriin oli mentävä. Lopputuloksena korkeat tulehdusarvot ja Divertikuliitiepäily. Kahta kovaa antibioottia kiskoin kymmenen päivää. Ei ihan parasta treeniä. Kuuri lopputtua oli aikaa Alpeille enää tasan viikko. Kunto oli siis täysin arvoitus. Jälkikäteen tajusin, että tämä sama tulehdus oli minulla päällä silloin Ylläs-Hettassakin, koska oireet olivat olleen identtiset. On se kumma etten pystynyt juoksemaan 135 kilometriä suoli tulehtuneena :D



No Alpeille kuitenkin lähdin. Matka kaiken kaikkiaan oli mahtava. Chamonix ja Suuri Valkoinen olivat juuri niin kauniit kuin olin kuvitellut. Hotellin ikkunasta avautui henkeäsalpaavan kaunis maisema. Kisatunnelma oli mahtava. Expossa pyörittiin Millan kanssa hankkimassa yhtä ja toista tarpeellista varustetta. Elevation 1904 bistrossa käytiin herkuttelemassa runsailla salaateilla ja hampurilaisilla ja kahvilat olivat tuolla aika ihania. Kirjoitan varsinaisesta kisaamisesta toisessa päivityksessä, ettei tästä tekstistä tule mahdottoman pitkä.



Alppien jälkeen kisakalenterissa oli vielä UTTF:n viimeinen osakilpailu Vaarojen maraton 131 km. Tuonne lähtöä olen vatvonut edes takaisin. Yhtenä päivänä surkean treenin jälkeen olen päättänyt olla menemättä kun jo heti seuraavana päivänä sisuuntunut ja päättänyt lähteä. Olin asennoitunut kisaamaan kaikki tai ei mitään periaatteella. Olin valmis ottamaan muijasta mittaa. Kroppa päätti tällä kertaa kuitenkin viheltää pelin poikki. Divertikuliitti uusi viime viikolla ja tällä hetkellä rouskutan taas kahta kovaa antibioottia suolen tulehdukseen. Eli se siitä kisasta ja kaudesta ja tourista. Muutama päivä meni kärsiessä saatanallisista kivuista ja infernaalisesta vitutuksesta. Nyt lääkkeet on auttaneet ja ketutus laantunut. Lähden Kolille nyt ihan turistina kannustamaan tuttuja ja nauttimaan maisemista. Tytär Idahan siellä kisaa maratonilla ja monta muutakin tuttua Tawastia Trail Clubin juoksijaa lähtee kisaamaan. Jospa itsekin jonkinlaisen kävelypatikoinnin tekisin vaikka Ukko-Kolin kautta Mäkrävaaralle.



Nyt punaisena lankana jatkolle on saada tulehtuskierre katkeamaan. Sen jälkeen alkaa paluu perusteisiin. Peruskunnon kasaamista, lihaskunnon ja liikkuvuuden lisäämistä ja sitä tärkeää lihashuoltoa. Polte poluille on kova ja odotan, että pääsen tekemään kivoja lenkkejä syksyiseen metsään ilman minkäänlaisia kisapaineita.




maanantai 4. heinäkuuta 2016

Uusia polkuja

Otsikon mukaisesti Karhunkierroksen jälkeen lähestulkoon jokainen lenkki on suuntautunut paikkoihin, joissa en ole aikaisemmin juossut. Poronpolulla käytiin Piian kanssa seikkailemassa kaatosateessa päälle 33 kilsaa ja voi vihne kuinka kuitiksi se mut teki. Oli kulunut vasta kaksi viikkoa satamailisesta ja siinä välissä olin sairastanut poskiontelontulehduksenkin. Jälkikäteen ajatellen ei olisi pitänyt lähteä noin pitkää lenkkiä tekemään. Silti reissu oli hauska ja hienoja uusia polkupätkiä tuli juostua urakalla.





Juhannuksen ja loman aloitin osallistumalla Nastolassa yhteislenkille teemalla keskikesän yöjuoksu. Muutama muukin polkuhullu lähti mukaan Hämeenlinnasta ajelemaan ennen puoltayötä Lapakistoon. Paikalla oli noin kaksikymmentä juoksijaa, joista osa oli tuttuja. Yön selkään lähdettiin lamput päässä kirmaamaan. Todella tunnelmallinen pieni tapahtuma, josta uskoisin, että tulee perinne. Lenkki päättyi vielä aamuhämärässä nuotiolle ja se kruunasi reissun vaikka itsellä oli makkarat unohtuneet kotiin.



Loman alussa lähdettiin mökille Hankoon. Siellä juoksemisessa on omat haasteensa. Saaressa rymyäminen on kivaa, mutta joutuu kiertämään melkoista rinkulaa jos haluaa vähän pidemmän lenkin juosta. Vastarannalla on helppoa polkua kangasmetsässä, mutta sekin on aika moneen kertaan koluttu, joten luonnollisesti aloin karttoja tutkailla ensimmäisen viikon jälkeen ja löysinkin Tammisaaresta kohteen, jonne oli pakko päästä tutustumaan.
Jätin auton metsätien varteen ja huomasinkin, että alueella on ihan merkattua reittiä. Lähdin seuraamaan polkua, joka vei hiidenkirnuille. Noin puolen kilometrin päässä oli erikoinen kallio, jossa oli useita hiidenkirnuja. Yhdessä todella symmetrisessä kirnussa oli loukossa sammakko. Kirnun seinät olivat jyrkät ja kirnussa oli vain paljon vettä pohjalla, joten päättelin, ettei sammakko sieltä olisi selvinnyt pois ilman apua. Taisi tyyppi olla jo aika väsynyt uiskenteluun.


Suuntasin seuraavaksi paikkaan, jonka olin kartalta bongannut etukäteen. Pienen metsärämpimisen jälkeen löysin perille. Paikan nimi oli Kyrkberget. Upeaa kalliota ja hyvin merkattua polkua. Tästä eteenpäin juoksin vaihtelevassa maastossa. Oli mahtavaa juosta uudessa paikassa ja ihastella toinen toistaan komeimpia maisemia.


Tuolla alueella oli todella paljon kallioita ja juurakkoisia pieniä polkuja. Kohokohta oli kun pääsin juoksemaan kapean merenlahden vierustaa. Olin senkin paikan kartasta tiedustellut etukäteen, mutta en olisi uskonut kuinka hieno se oli lopulta.  Noin reilun kilometrin matkalla kallio reunusti lahtea nousten pystysuoraan merestä. Polku kiemurteli sileän kallion päällä. Voi sitä onnea kun pääsi kallioita kirmaamaan ja aurinko kimalteli meren pinnasta. Suosittelen käymään tuolla mikäli Raaseporissa päin liikkuu. Osa reitistä on nimeltään Trollskogsrundan. Paljon jäi vielä tutkailtavaa, joten tuonne on mentävä ilman muuta uudelleen.





maanantai 30. toukokuuta 2016

Sinne ja takaisin. Nuts Karhunkierros 160 km.

En enää edes muista, mitä vuodenaikaa elettiin kun ilmoittautuminen Karhunkierroksen kisaan aukesi. Olisiko ollut loppusyksyä. Kauaa en miettinyt mihin sarjaan ilmoittautuisin ja nopea piti olla, mikäli mukaan mieli päästä. Ultramatkat myytiin loppuun nopeasti.
Tähän kisaan olisin halunnut mukaan jo viime vuonna, mutta olin aiemmin ilmoittautunut Tukholmaan maratonille, enkä sitä alkanut perumaan. Nyt jälkikäteen mietittynä en olisi ollut millään tasolla valmis tähän kisaan vielä tuolloin.

Tästä ilmoittautumisesta alkoi pitkä ja kivinen valmistautuminen ensimmäiseen sata mailiseen juoksuun. Juoksutaukoa toisen perään ja vaivaa ja vaivaa. Onneksi en niistä liikaa masentunut ja sain tehtyä loppukeväästä ihan hyvää treeniä alle.

Matka Kuusamoon sujui hauskassa seurassa kuin huomaamatta. Kisapaikalla oli heti odottava olo. Halusin vaan päästä juoksemaan mahdollisimman pian. Perjantaina aamulla aamiaisella näkyi paljon tuttuja ja tunnelma oli leppoisa vaikkakin aistin kilpailijoissa jännittyneisyyttä. Väkisin tungin ruokaa alas, koska seuraavaan ateriaan saattoi kulua aikaa tunti jos toinenkin. Numerolaput ja kartat ja muut järjestäjän meille jakamat tavarat haettuani, menin majoitukseen pakkaamaan dropbagit. Sen aivotyön mitä mihinkin huoltoon mukaan lähtee, olisin voinut tehdä jo aiemmin. Nyt nakkelin kamaa jätesäkkeihin melko pienellä miettimisellä. Kunhan joka kassiin menee vaihtovaatetta ja energiaa niin kai se riittää.

Starttiin minua lähti saattamaan juoksukaverit ja myös tytär Ida, joka oli starttaamassa lauantaina omalle 80 km matkalle. Kuvia napsittiin ja kuulumisia vaihdettiin ja toivoteltiin toisillemme hyvää kisaa. Itse tunsin suurta kunnioitusta kanssa kisaajia kohtaan. Tunsin olevani aivan väärässä liigassa. Pelotti ja olo oli kaikkea muuta kuin varma. Eniten pelotti se kuinka paljon tulisin kärsimään maaliin pääsyn vuoksi. Se maaliin pääsy oli kuitenkin se ainoa vaihtoehto, jonka olin päähäni iskostanut. Muulla ei ole väliä. Maaliin määräajassa.

kuva Toni Seppälä


Torvi soi ja 49 juoksijaa lähti matkalle sinne ja takaisin. Ensimmäiset kilometrit meni noustessa joko mäkeä ylös tai laskiessa mäkeä alas. Kuin huomaamatta oltiin jo Valtavaaralla ja niin kiire ei ollut, etten kuvia räpsinyt ja kuvannut goprolla. Olin päättänyt edetä täysin omien tuntemusten mukaan, enkä lähtenyt kenenkään peesiin. Mukavalla sykkeellä juoksin ensimmäiseen huoltoon ja siitä eteenpäin.

kuva Toni Seppälä 


Melko pian tajusin, että kenkävalintani oli täysin väärä. Jouduin moneen kertaan pysähtymään solmimaan nauhat uudelleen. Ongelma oli siinä, että kapeaan jalkaani liian leveät kengät jouduin nauhoittamaan todella kireälle. Kireä nauhoitus alkoi painaa jalkapöytää, jolloin jouduin hölläämään nauhoja, mikä sai jalan liikkumaan kengässä ja teki varsinkin alamäissä juoksun epävarmaksi. Lisäksi tunsin, että vaimennus ei riitä ja jalkapohjat alkoivat olemaan hellät jo ennen Juuman huoltoa. Ei auttanut itku ja jatkettava oli. Juuman jälkeen maisemat sen kuin komistuivat ja polku muuttui helpoksi juosta. Juoksu tuntui hyvältä ja annoin vain mennä. Muutamia kramppeja tuli reiteen lähinnä pitkissä porrasnousuissa, mutta ne hoituivat suolalla.



Ennen Oulangan huoltoa saavutin Arin ja jatkettiin yhdessä matkaa. Arin kanssa tuumattiin, että olisipa kiva tulla tällaiseen paikkaan joskus ihan ajan kanssa patikoimaan, eikä aina juoksemaan kieli vyön alla ohi. Kiutakönkäällä kumpikin kaivoi kuitenkin kamerat esiin ja hetki kuvailtiin kuohuja.

kuva Tommi Lainema

Oulangan huoltoon olin onneksi älynnyt laittaa kassiin vaihtokengiksi vaimennetut La Sportivan Ultra Raptorit. Ne ja puhtaat sukat teki ihmeitä jaloille. Energiaa riitti ja jalat tuntuivat hyviltä. Tästä matkaa Hautajärvelle olisi sellaiset 30 km. Laitoin musat korville ja jatkoin matkaa jälleen yksin omaan tahtiin. Jaksoin juosta jopa ylämäkiä, vaikka mietin, että kannattaakohan. Taktiikkana oli päästä hyvässä ajassa puolen välin krouviin ja siitä takaisin niin pitkälle juosten kuin vain pystyy ja loppuun jäisi sitten riittävästi aikaa taapertaa tarvittaessa kävellen.

Noin 13 km ennen Hautajärveä alkoi tulla ongelmaa nesteen kanssa. Tuttu vellova olo, joka johtui imeytymättömän nesteen hölskymisestä vatsassa. Ei voinut muuta kuin ykätä kaikki mitä vatsassa oli. Olo helpottui jonkin verran. Pieniä määriä vettä join ja se ei aiheuttanut uudelleen pahaa oloa. Söin mitä repusta löysin ja geeli maistui vielä tässä vaiheessa.

Vastaan alkoi tulla kärkijuoksijoita. Ensimmäisenä vastaan juoksi hurjaa vauhtia Simpanen. Olin juuri keskittynyt juttelemaan itseni kanssa kun mies pyyhälsi ohi t-paidassa ja shortseissa. Pelästyin pirusti, koska olin aika monta tuntia juossut täysin yksin. En tiedä näinkö jo harhoja, mutta ehdin juuri huutaa miehelle, että hei sulta taitaa tulla verta nenästä.

Seuraavana vastaan tuli Heerman, jonka kasvoilta loisti keskittyminen ja meno näytti voimakkaalta. Vastaan tuli muitakin ja yritin kysellä heiltä paljonko matkaa Hautajärvelle olisi ja sain aina mitä kummalisimpia vastauksia. Joku sanoi että kymppi ja seuraava sanoi, että yksitoista ja kolmas taas jotain aivan muuta. Mitä hemmettiä, juoksenko siis taaksepäin kun matka vaan kasvaa. Oma kello oli sipannut. Pikkusen alkoi tuntua tuskaistumista kun muita tuli paluumatkalla vastaan ja itsellä oli vielä puoliväli saavuttamatta. No päätin olla kyselemättä ja vaivaamasta muita asialla. Kyllä se huolto sieltä vastaan joskus tulisi.

Kello oli yksi yöllä eli startista oli kulunut 13 tuntia kun vihdoin kuulin musiikkia ja jonkun huutavan nimeäni. Mari oli tullut vastaan ja kyllä hieno vastaanotto lämmitti kylmettynyttä polkujuoksijaa. Mari ja Tommi huollossa olivat kuin pelastavia enkeleitä. Sain lämmintä puuroa, johon kaadoin mustikkasoppaa joukkoon. Söin lisäksi metwurstileipää ja kahvia. Taivaallista oli juoda ja syödä lämmintä. Juomapullot ja geelipullot täytettiin sillä välillä kun vaihdoin päälle kuivaa ja lämmintä vaatetta. Toiseen juomapulloon laitoin urheilujuoman sijaan nesteytysjuomaa, joka sisältää suoloja, elektrolyyttejä ja vähän glukoosia. Makea urheilujuoma ei vaan uponnut enää ja pelkkä vesi olisi huono vaihtoehto. Olisinko noin puolituntia viettänyt huollossa kun jatkoin matkaa. Sanoin ääneen, että nyt kaikki metrit veisivät maalia kohti.

Jonkun aikaa juostuani alkoi unettaa. Tuntui, että olisi voinut vaan laittaa maahan makaamaan ja nukahtaa. Ärsyttävä painostava tunne otsassa ja silmissä. Päätin ottaa kofeiinia, mutta tässä piili vaara. Viimeksi kun olin tablettiin koskenut se oli laittanut pakin sekaisin. Unisuus tuntui varpusparvea pahemmalta vaihtoehdolta siinä vaiheessa, joten otin riskin. Ei olisi kannattanut. Onneksi metsässä oli tilaa kyykkiä ja sopivia kaatuneita puunrunkoja riittämiin, joilla istua riu ulla :D Jokunen puskareissu tuli tehtyä, mutta onneksi se ei tällä kertaa vienyt energioita nolliin. Huvitti kun juuri ennen Oulangan huoltoa olin viimeisen riukuistunnon viettänyt ja Tommi kyseli huoltoon tullessani, miksi olin pysähdellyt ja että oliko ongelmaa. En siinä kehdannut asiasta mainita.



Oulangalla oikeastaan vasta huomasin, että oikean polven ulkosyrjään oli alkanut sattua. Polvitaive tuntui jäykältä ja pyysin saada siihen kylmää. Pysähtyminen sai aikaan valtavan horkan. Täristen kaivelin kassista hanskat käteen ja mustikkakeittoa syötäväksi. Geelejä otin mukaan varoiksi, vaikka ne oli alkaneet tökkiä jo ajat sitten. Olin pakannut kassiin myös sauvat ja ne otin mukaan viimeiselle 50 kilsalle. Kahvia pyysin ja kun sen sain en pystynytkään sitä juomaan. Kaikki syötävä tökki ja väkisin söin vielä palan banaania ja vähän sipsejä. Tästä alkoi varsinaisesti minun taisteluni maaliin pääsystä. Tiesin, että tuskainen kamppailu tästä vielä tulisi. Juumaan matkaa olisi sellaiset 30 kilometriä.  Vielä lähdin juosten liikkeelle, mutta melko pian juoksu loppui. Oikea polvi oli turvonnut, eikä jalka taipunut kunnolla. Jokainen juoksuaskel sattui. Oli pakko jatkaa kävellen. Onneksi kävely onnistui vielä suurin piirtein ongelmitta.

Pitkän matkaa kävelin Oulangasta samoihin aikoihin lähteneen Jaakon kanssa. Meno alkoi olla melkoista raahustamista. Pahimpia olivat alamäet, joissa kipeä polvi oli armoton matkakumppani. Lisäksi etureidet alkoivat olla valmiit. Sain jotenkin lukittua aivot sellaiseen tyhjiöön, jossa en ajatellut mitään. Kipua irvistelin, purin hammasta ja kiroilin jokaisessa alamäessä, mutta tasaisella vaan laitoin jalkaa toisen eteen sen kummemmin ajattelematta. Ennen Harrinivaa Jaakko kokeili vielä juoksua ja hävisi näköpiiristä. Taas jatkoin matkaa yksin. Tiesin, että ennen Juuman huoltoa polku muuttuu helpommaksi ja Harrinivan kohdalla laitoin vielä uuden vaihteen päälle. Sauvat kipinää iskien lähdin kohti Juumaa. Repussa ei ollut enää mitään syötävää, mikä olisi maistunut ja siksikin hinku Juumaan oli kova. Pystyin pitämään hyvää vauhtia vielä ja Juumaan saavuin suht hyvässä kunnossa. Siellä tungin reppuun banaania ja söin taas sipsiä. Muu ei maistunut. Matkaan jälleen. Saakeli sinne seuraavaan huoltoon oli matkaa vielä 16 km. Se on pitkä matka se. Tässä vaiheessa tiesin pääseväni maaliin. En keskeyttäisi vaikka mitä tapahtuisi, mutta aikaa siihen menisi ja lopun mäet tiedostin enemmän kuin hyvin.

Noin viisi kilometriä Juuman jälkeen tunsin, että oikeassa jalkapohjassa jo jonkun aikaa tutunut hiertymä alkoi oirehtia enemmän. Päätin laittaa jalkaan rakkolaastarin. Istahdin pitkospuille ja otin pois kengän ja sukan. Totesin, että rakko oli niin suuri, ettei sitä saanut laastarilla peitettyä. Isommat pölyt ja roskat sitten vaan pois jaloista, sukka ja kenkä jalkaan ja herran haltuun.

Matka Konttaiselle tuntui loputtoman pitkältä. Voimat alkoivat olla totaalisen loppu. Ylämäissä sauvoilla työnsin itseäni ylöspäin ja alamäissä niillä yritin vaimentaa askellusta. Rappuset meni ylöspäin kohtalaisesti, mutta alaspäin tullessa kipeä polvi ei taipunut, joten lopulta laskeuduin rappuset takaperin. Konttaisen huollossa tuntui, että taju lähtee ja yritin kysellä paikkaa, johon voisin istua. En enää edes muista otinko lisää juotavaa siellä. Heikotti ja pyörrytti. Tien vieressä istuin keneltäkään lupaa kysymättä pilkkijakkaralle syömään kourallisen sipsejä. Tuijotin apaattisena edessä olevaa nousua.

kuva Janne Tamminen


Voimia ei enää ollut, mutta silti oli jatkettava. Nousua ja laskua ja perkeleen kivikkoa ja juuria ja rappusia. Hartioihin sattui sauvoilla työntäminen. Jotenkin pääsin Valtavaaralle ja sieltä eteenpäin. Alamäissä olevista köysistä pidin kiinni ja laskeuduin kivilouhikossa takaperin. Ruka näkyi jo ja viimeiseen ylämäkeen latasin kaiken lopun energian. Sydän hakkasi ja välillä piti ottaa rinteessä lukua. Rinteen päällä Jouko oli kannustamassa. Sanoin hänelle, että voihan harmi kun tuo oli viimeinen nousu ja nyt ne loppui. Alamäki enää jäljellä ja 500 metriä maaliin. Silloin aloin juoksemaan. Juoksen maaliin vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kuulin kun nimeäni kuulutettiin. Olin tulossa toisena naisena maaliin. Pala nousi kurkkuun, mutta en nyt alkaisi itkemään. Marjukka huusi yleisössä. Mä juoksin jo punaista mattoa. Tämä ei ollut totta. Nostin kädet ilmaan ja juoksin maaliin ilman kipua. Tuttuja tuli halaamaan ja silloin tuli itku. Mä tein sen. Mä tein sen. Kaikkeni annoin ja vielä enemmän. Aika 31.22. Se oli parempi kuin olin salaa haaveillut. Tämä Tommi Laineman ottama kuva maalissa kertokoon loput.


Vielä paremmaksi olo muuttui kun sain tytön ehjänä ja hyvinvoivana maaliin.

kuva Marjukka Honkavaara