Alpit

Alpit

torstai 1. joulukuuta 2016

Marrasputki

Marraskuu. Pimein, synkin, sateisin vuodenaika. Laiskottaa eikä virtaa löydy tehdä mitään. No ei ihan. Marraskuussa juostaan ja joka päivä. Lähdin mukaan tähän haasteeseen, koska se jäi viime vuonna väliin kantapääkipujen vuoksi. Nyt ei ollut mitään erityistä vaivaa tekosyyksi.



Aloitin putken sen enempää suunnittelematta. Oli kuitenkin selvää, että tuo minimi 25 minuuttia vähintään päivässä ei ole riittävä haaste. Halusin juosta enemmän, mutta en tehnyt mitään erityistä suunnitelmaa. Haasteen alkuun postilaatikkoon ilmestyi uusi haaste eli kutsu tähystykseen. Eipä se olisi voinut huonompaan aikaan tulla. Olin sitä jo odottanut kaksi kuukautta ja tietenkin se tuli nyt. Päätin, että putki ei katkea tämän takia. Tähystystä edeltävänä päivänä juoksin juuri sen 25 minuuttia ja vähän päälle. Toimenpidepäivän iltana olo oli jo ihan kohtalainen ja hölkkäsin 10 km. Takana oli siis 10/30.



Hyvä, putki jatkui siis. Ensimmäisen viikon nilkat oli kovilla. Mantereenvuorella kuukautta aiemmin nyrjähtänyt nilkka oli kipeä ja jäykkä. Sitkeästi vain lenkkeilin ja kuinka ollakaan jalat alkoivat tuntua niin hyviltä, että päätin nostaa juoksumäärää. Salaa haaveilin sellaisesta reilusta 300 kilometristä.
Kolmannen viikon sunnuntaina heräsin yöllä oksennustautiin. Voi ei, nytkö putki katkee? Yön ramppasin vessassa ja olo oli karsea. Päivän sain huilattua ja iltapäivästä pysyi ruokakin sisällä. Illaksi suunnittelemani pitkä lenkki vaihtui reiluksi kympiksi, mutta pääasia, ettei putki katkennut.


Viimeisellä täydellä viikolla päätin juosta sata kilometriä viikkoon. Saldo 103 km on ihan hyvä suoritus putken sisällä tällaiselle laiskalle juoksijalle :D No eipä siinä mitään, mutta lisätty juoksumäärä kera muutaman vauhdikkaamman lenkin sai nilkat taas kipeiksi ja kolmelle viimeiselle päivälle suunnittelemani loppukiri jäi tekemättä kun päälle tuli vielä flunssan oireet. Kokonaissaldo 305 km kuukaudessa kaikkine vastoinkäymisineen on ihan tyydyttävä tulos.

Putkessa huomasin juoksevani pääasiassa asfaltilla ja melko lähellä kotia. Lenkeistä puuttui mielikuvitus. Junnasin kuin juna eteenpäin. Ihmisluonnolle on näköjään luontaista alkaa yksinkertaistamaan asioita kun kohtaa rasitusta. Lenkit tein lähes aina illalla myöhään kun tuntui ettei muulloin ehtinyt. Juoksusta tuli rutiinia ja lenkin jälkeen sama rutiini toistui: kotiin, lenkkivaatteet likoomaan veteen, palautujuoma, magnesium, aminohappopilleri ja monivitamiinipilleri naamariin ja suihkun kautta nukkumaan. Jokailtainen deja vu -ilmiö.



Kesä ja syksy meni vatsaongelmien vuoksi melko lailla rikkonaisesti treenien suhteen, mutta silti olen tässä vaiheessa vuotta juossut jo enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä tai koskaan aikaisemmin ja vuotta on vielä jäljellä. Kokonaisuudessaan putkessa oli hauska juosta ja kun mukana oli monta tuttua jakamassa ilot ja vit..set niin se oli vielä hauskempaa. Mitäs mä nyt tänään teen kun putki päättyi eilen ja samalla tuli telkusta Master Chef Australian finaali :D :D

maanantai 26. syyskuuta 2016

Tapahtumarikas kesä ja alkusyksy

Jaahans. Onpas tovi vierähtänyt siitä kun olen tänne kirjaillut mitään. Pahoittelut todella paljon. Olen luvannut monelle kirjoittaa kesän kisoista, mutta on vaan jäänyt lupaus täyttämättä kaiken hämmingin keskellä. Jospa nyt jotakin niistä avaan tässä.

Ylläs-Hettassa kävin juoksemassa sellaisen 32 kilsaisen mäkitreenin. Eli en ihan maaliin saakka :) Jotakin kummaa oli meneillään kropassa ja sen tunsin niin selkeesti, etten pakolla yrittänyt maalia tähyillä. Ylämäissä sykkeet nousi aivan huippuun ja en saanut väännettyä yhtään voimaa jaloista. Kone ei vaan kertakaikkiaan käynnistynyt ja ajattelin että säästelen itseäni Alpeille. Luulin, että syy huonoon kuntoon johtui siitä, että en ollut palautunut Karhunkierroksen ultrasta. Kuinka väärässä olinkaan.



Sain tehtyä ihan hyvää treeniä elokuun alussa. Aulanhon portaissa viihdyin jopa kaksi kertaa viikossa ja teinpä elämäni ensimmäisen mäkitreenin juoksumatolla. Kaltevuus sellaiseen 13%:iin ja sitä sitten ylöspäin tunti putkeen reippaasti kävellen. Yllättävän nopeasti aika meni musiikkia kuunnellen. Suosittelen kokeilemaan. Suomesta kun ei sellaisia mäkiä löydy, joiden kiipeämiseen menee tunti tai yli aikaa.


Aloin olla luottavaisella mielellä Alppien suhteen. Treeni tuntui tarttuneen ja mieli oli hyvä ja odotin tuota kisaa todella paljon. Synkkiä pilviä kuitenkin ilmestyi taivaalle. Olin viikkoa ennen Ylläs-Hetta kisaa sairastanut omasta mielestä jonkun vatsataudin. Vatsa oli usean päivän todella kipeä, mutta koska olimme mökillä ja saaressa ja lomalla, en lääkäriin mennyt. Kolme viikkoa ennen Alppikisaa aloin saada samoja vatsakipuoireita ja lopulta ne yltyivät pahoiksi, joten lääkäriin oli mentävä. Lopputuloksena korkeat tulehdusarvot ja Divertikuliitiepäily. Kahta kovaa antibioottia kiskoin kymmenen päivää. Ei ihan parasta treeniä. Kuuri lopputtua oli aikaa Alpeille enää tasan viikko. Kunto oli siis täysin arvoitus. Jälkikäteen tajusin, että tämä sama tulehdus oli minulla päällä silloin Ylläs-Hettassakin, koska oireet olivat olleen identtiset. On se kumma etten pystynyt juoksemaan 135 kilometriä suoli tulehtuneena :D



No Alpeille kuitenkin lähdin. Matka kaiken kaikkiaan oli mahtava. Chamonix ja Suuri Valkoinen olivat juuri niin kauniit kuin olin kuvitellut. Hotellin ikkunasta avautui henkeäsalpaavan kaunis maisema. Kisatunnelma oli mahtava. Expossa pyörittiin Millan kanssa hankkimassa yhtä ja toista tarpeellista varustetta. Elevation 1904 bistrossa käytiin herkuttelemassa runsailla salaateilla ja hampurilaisilla ja kahvilat olivat tuolla aika ihania. Kirjoitan varsinaisesta kisaamisesta toisessa päivityksessä, ettei tästä tekstistä tule mahdottoman pitkä.



Alppien jälkeen kisakalenterissa oli vielä UTTF:n viimeinen osakilpailu Vaarojen maraton 131 km. Tuonne lähtöä olen vatvonut edes takaisin. Yhtenä päivänä surkean treenin jälkeen olen päättänyt olla menemättä kun jo heti seuraavana päivänä sisuuntunut ja päättänyt lähteä. Olin asennoitunut kisaamaan kaikki tai ei mitään periaatteella. Olin valmis ottamaan muijasta mittaa. Kroppa päätti tällä kertaa kuitenkin viheltää pelin poikki. Divertikuliitti uusi viime viikolla ja tällä hetkellä rouskutan taas kahta kovaa antibioottia suolen tulehdukseen. Eli se siitä kisasta ja kaudesta ja tourista. Muutama päivä meni kärsiessä saatanallisista kivuista ja infernaalisesta vitutuksesta. Nyt lääkkeet on auttaneet ja ketutus laantunut. Lähden Kolille nyt ihan turistina kannustamaan tuttuja ja nauttimaan maisemista. Tytär Idahan siellä kisaa maratonilla ja monta muutakin tuttua Tawastia Trail Clubin juoksijaa lähtee kisaamaan. Jospa itsekin jonkinlaisen kävelypatikoinnin tekisin vaikka Ukko-Kolin kautta Mäkrävaaralle.



Nyt punaisena lankana jatkolle on saada tulehtuskierre katkeamaan. Sen jälkeen alkaa paluu perusteisiin. Peruskunnon kasaamista, lihaskunnon ja liikkuvuuden lisäämistä ja sitä tärkeää lihashuoltoa. Polte poluille on kova ja odotan, että pääsen tekemään kivoja lenkkejä syksyiseen metsään ilman minkäänlaisia kisapaineita.




maanantai 4. heinäkuuta 2016

Uusia polkuja

Otsikon mukaisesti Karhunkierroksen jälkeen lähestulkoon jokainen lenkki on suuntautunut paikkoihin, joissa en ole aikaisemmin juossut. Poronpolulla käytiin Piian kanssa seikkailemassa kaatosateessa päälle 33 kilsaa ja voi vihne kuinka kuitiksi se mut teki. Oli kulunut vasta kaksi viikkoa satamailisesta ja siinä välissä olin sairastanut poskiontelontulehduksenkin. Jälkikäteen ajatellen ei olisi pitänyt lähteä noin pitkää lenkkiä tekemään. Silti reissu oli hauska ja hienoja uusia polkupätkiä tuli juostua urakalla.





Juhannuksen ja loman aloitin osallistumalla Nastolassa yhteislenkille teemalla keskikesän yöjuoksu. Muutama muukin polkuhullu lähti mukaan Hämeenlinnasta ajelemaan ennen puoltayötä Lapakistoon. Paikalla oli noin kaksikymmentä juoksijaa, joista osa oli tuttuja. Yön selkään lähdettiin lamput päässä kirmaamaan. Todella tunnelmallinen pieni tapahtuma, josta uskoisin, että tulee perinne. Lenkki päättyi vielä aamuhämärässä nuotiolle ja se kruunasi reissun vaikka itsellä oli makkarat unohtuneet kotiin.



Loman alussa lähdettiin mökille Hankoon. Siellä juoksemisessa on omat haasteensa. Saaressa rymyäminen on kivaa, mutta joutuu kiertämään melkoista rinkulaa jos haluaa vähän pidemmän lenkin juosta. Vastarannalla on helppoa polkua kangasmetsässä, mutta sekin on aika moneen kertaan koluttu, joten luonnollisesti aloin karttoja tutkailla ensimmäisen viikon jälkeen ja löysinkin Tammisaaresta kohteen, jonne oli pakko päästä tutustumaan.
Jätin auton metsätien varteen ja huomasinkin, että alueella on ihan merkattua reittiä. Lähdin seuraamaan polkua, joka vei hiidenkirnuille. Noin puolen kilometrin päässä oli erikoinen kallio, jossa oli useita hiidenkirnuja. Yhdessä todella symmetrisessä kirnussa oli loukossa sammakko. Kirnun seinät olivat jyrkät ja kirnussa oli vain paljon vettä pohjalla, joten päättelin, ettei sammakko sieltä olisi selvinnyt pois ilman apua. Taisi tyyppi olla jo aika väsynyt uiskenteluun.


Suuntasin seuraavaksi paikkaan, jonka olin kartalta bongannut etukäteen. Pienen metsärämpimisen jälkeen löysin perille. Paikan nimi oli Kyrkberget. Upeaa kalliota ja hyvin merkattua polkua. Tästä eteenpäin juoksin vaihtelevassa maastossa. Oli mahtavaa juosta uudessa paikassa ja ihastella toinen toistaan komeimpia maisemia.


Tuolla alueella oli todella paljon kallioita ja juurakkoisia pieniä polkuja. Kohokohta oli kun pääsin juoksemaan kapean merenlahden vierustaa. Olin senkin paikan kartasta tiedustellut etukäteen, mutta en olisi uskonut kuinka hieno se oli lopulta.  Noin reilun kilometrin matkalla kallio reunusti lahtea nousten pystysuoraan merestä. Polku kiemurteli sileän kallion päällä. Voi sitä onnea kun pääsi kallioita kirmaamaan ja aurinko kimalteli meren pinnasta. Suosittelen käymään tuolla mikäli Raaseporissa päin liikkuu. Osa reitistä on nimeltään Trollskogsrundan. Paljon jäi vielä tutkailtavaa, joten tuonne on mentävä ilman muuta uudelleen.





maanantai 30. toukokuuta 2016

Sinne ja takaisin. Nuts Karhunkierros 160 km.

En enää edes muista, mitä vuodenaikaa elettiin kun ilmoittautuminen Karhunkierroksen kisaan aukesi. Olisiko ollut loppusyksyä. Kauaa en miettinyt mihin sarjaan ilmoittautuisin ja nopea piti olla, mikäli mukaan mieli päästä. Ultramatkat myytiin loppuun nopeasti.
Tähän kisaan olisin halunnut mukaan jo viime vuonna, mutta olin aiemmin ilmoittautunut Tukholmaan maratonille, enkä sitä alkanut perumaan. Nyt jälkikäteen mietittynä en olisi ollut millään tasolla valmis tähän kisaan vielä tuolloin.

Tästä ilmoittautumisesta alkoi pitkä ja kivinen valmistautuminen ensimmäiseen sata mailiseen juoksuun. Juoksutaukoa toisen perään ja vaivaa ja vaivaa. Onneksi en niistä liikaa masentunut ja sain tehtyä loppukeväästä ihan hyvää treeniä alle.

Matka Kuusamoon sujui hauskassa seurassa kuin huomaamatta. Kisapaikalla oli heti odottava olo. Halusin vaan päästä juoksemaan mahdollisimman pian. Perjantaina aamulla aamiaisella näkyi paljon tuttuja ja tunnelma oli leppoisa vaikkakin aistin kilpailijoissa jännittyneisyyttä. Väkisin tungin ruokaa alas, koska seuraavaan ateriaan saattoi kulua aikaa tunti jos toinenkin. Numerolaput ja kartat ja muut järjestäjän meille jakamat tavarat haettuani, menin majoitukseen pakkaamaan dropbagit. Sen aivotyön mitä mihinkin huoltoon mukaan lähtee, olisin voinut tehdä jo aiemmin. Nyt nakkelin kamaa jätesäkkeihin melko pienellä miettimisellä. Kunhan joka kassiin menee vaihtovaatetta ja energiaa niin kai se riittää.

Starttiin minua lähti saattamaan juoksukaverit ja myös tytär Ida, joka oli starttaamassa lauantaina omalle 80 km matkalle. Kuvia napsittiin ja kuulumisia vaihdettiin ja toivoteltiin toisillemme hyvää kisaa. Itse tunsin suurta kunnioitusta kanssa kisaajia kohtaan. Tunsin olevani aivan väärässä liigassa. Pelotti ja olo oli kaikkea muuta kuin varma. Eniten pelotti se kuinka paljon tulisin kärsimään maaliin pääsyn vuoksi. Se maaliin pääsy oli kuitenkin se ainoa vaihtoehto, jonka olin päähäni iskostanut. Muulla ei ole väliä. Maaliin määräajassa.

kuva Toni Seppälä


Torvi soi ja 49 juoksijaa lähti matkalle sinne ja takaisin. Ensimmäiset kilometrit meni noustessa joko mäkeä ylös tai laskiessa mäkeä alas. Kuin huomaamatta oltiin jo Valtavaaralla ja niin kiire ei ollut, etten kuvia räpsinyt ja kuvannut goprolla. Olin päättänyt edetä täysin omien tuntemusten mukaan, enkä lähtenyt kenenkään peesiin. Mukavalla sykkeellä juoksin ensimmäiseen huoltoon ja siitä eteenpäin.

kuva Toni Seppälä 


Melko pian tajusin, että kenkävalintani oli täysin väärä. Jouduin moneen kertaan pysähtymään solmimaan nauhat uudelleen. Ongelma oli siinä, että kapeaan jalkaani liian leveät kengät jouduin nauhoittamaan todella kireälle. Kireä nauhoitus alkoi painaa jalkapöytää, jolloin jouduin hölläämään nauhoja, mikä sai jalan liikkumaan kengässä ja teki varsinkin alamäissä juoksun epävarmaksi. Lisäksi tunsin, että vaimennus ei riitä ja jalkapohjat alkoivat olemaan hellät jo ennen Juuman huoltoa. Ei auttanut itku ja jatkettava oli. Juuman jälkeen maisemat sen kuin komistuivat ja polku muuttui helpoksi juosta. Juoksu tuntui hyvältä ja annoin vain mennä. Muutamia kramppeja tuli reiteen lähinnä pitkissä porrasnousuissa, mutta ne hoituivat suolalla.



Ennen Oulangan huoltoa saavutin Arin ja jatkettiin yhdessä matkaa. Arin kanssa tuumattiin, että olisipa kiva tulla tällaiseen paikkaan joskus ihan ajan kanssa patikoimaan, eikä aina juoksemaan kieli vyön alla ohi. Kiutakönkäällä kumpikin kaivoi kuitenkin kamerat esiin ja hetki kuvailtiin kuohuja.

kuva Tommi Lainema

Oulangan huoltoon olin onneksi älynnyt laittaa kassiin vaihtokengiksi vaimennetut La Sportivan Ultra Raptorit. Ne ja puhtaat sukat teki ihmeitä jaloille. Energiaa riitti ja jalat tuntuivat hyviltä. Tästä matkaa Hautajärvelle olisi sellaiset 30 km. Laitoin musat korville ja jatkoin matkaa jälleen yksin omaan tahtiin. Jaksoin juosta jopa ylämäkiä, vaikka mietin, että kannattaakohan. Taktiikkana oli päästä hyvässä ajassa puolen välin krouviin ja siitä takaisin niin pitkälle juosten kuin vain pystyy ja loppuun jäisi sitten riittävästi aikaa taapertaa tarvittaessa kävellen.

Noin 13 km ennen Hautajärveä alkoi tulla ongelmaa nesteen kanssa. Tuttu vellova olo, joka johtui imeytymättömän nesteen hölskymisestä vatsassa. Ei voinut muuta kuin ykätä kaikki mitä vatsassa oli. Olo helpottui jonkin verran. Pieniä määriä vettä join ja se ei aiheuttanut uudelleen pahaa oloa. Söin mitä repusta löysin ja geeli maistui vielä tässä vaiheessa.

Vastaan alkoi tulla kärkijuoksijoita. Ensimmäisenä vastaan juoksi hurjaa vauhtia Simpanen. Olin juuri keskittynyt juttelemaan itseni kanssa kun mies pyyhälsi ohi t-paidassa ja shortseissa. Pelästyin pirusti, koska olin aika monta tuntia juossut täysin yksin. En tiedä näinkö jo harhoja, mutta ehdin juuri huutaa miehelle, että hei sulta taitaa tulla verta nenästä.

Seuraavana vastaan tuli Heerman, jonka kasvoilta loisti keskittyminen ja meno näytti voimakkaalta. Vastaan tuli muitakin ja yritin kysellä heiltä paljonko matkaa Hautajärvelle olisi ja sain aina mitä kummalisimpia vastauksia. Joku sanoi että kymppi ja seuraava sanoi, että yksitoista ja kolmas taas jotain aivan muuta. Mitä hemmettiä, juoksenko siis taaksepäin kun matka vaan kasvaa. Oma kello oli sipannut. Pikkusen alkoi tuntua tuskaistumista kun muita tuli paluumatkalla vastaan ja itsellä oli vielä puoliväli saavuttamatta. No päätin olla kyselemättä ja vaivaamasta muita asialla. Kyllä se huolto sieltä vastaan joskus tulisi.

Kello oli yksi yöllä eli startista oli kulunut 13 tuntia kun vihdoin kuulin musiikkia ja jonkun huutavan nimeäni. Mari oli tullut vastaan ja kyllä hieno vastaanotto lämmitti kylmettynyttä polkujuoksijaa. Mari ja Tommi huollossa olivat kuin pelastavia enkeleitä. Sain lämmintä puuroa, johon kaadoin mustikkasoppaa joukkoon. Söin lisäksi metwurstileipää ja kahvia. Taivaallista oli juoda ja syödä lämmintä. Juomapullot ja geelipullot täytettiin sillä välillä kun vaihdoin päälle kuivaa ja lämmintä vaatetta. Toiseen juomapulloon laitoin urheilujuoman sijaan nesteytysjuomaa, joka sisältää suoloja, elektrolyyttejä ja vähän glukoosia. Makea urheilujuoma ei vaan uponnut enää ja pelkkä vesi olisi huono vaihtoehto. Olisinko noin puolituntia viettänyt huollossa kun jatkoin matkaa. Sanoin ääneen, että nyt kaikki metrit veisivät maalia kohti.

Jonkun aikaa juostuani alkoi unettaa. Tuntui, että olisi voinut vaan laittaa maahan makaamaan ja nukahtaa. Ärsyttävä painostava tunne otsassa ja silmissä. Päätin ottaa kofeiinia, mutta tässä piili vaara. Viimeksi kun olin tablettiin koskenut se oli laittanut pakin sekaisin. Unisuus tuntui varpusparvea pahemmalta vaihtoehdolta siinä vaiheessa, joten otin riskin. Ei olisi kannattanut. Onneksi metsässä oli tilaa kyykkiä ja sopivia kaatuneita puunrunkoja riittämiin, joilla istua riu ulla :D Jokunen puskareissu tuli tehtyä, mutta onneksi se ei tällä kertaa vienyt energioita nolliin. Huvitti kun juuri ennen Oulangan huoltoa olin viimeisen riukuistunnon viettänyt ja Tommi kyseli huoltoon tullessani, miksi olin pysähdellyt ja että oliko ongelmaa. En siinä kehdannut asiasta mainita.



Oulangalla oikeastaan vasta huomasin, että oikean polven ulkosyrjään oli alkanut sattua. Polvitaive tuntui jäykältä ja pyysin saada siihen kylmää. Pysähtyminen sai aikaan valtavan horkan. Täristen kaivelin kassista hanskat käteen ja mustikkakeittoa syötäväksi. Geelejä otin mukaan varoiksi, vaikka ne oli alkaneet tökkiä jo ajat sitten. Olin pakannut kassiin myös sauvat ja ne otin mukaan viimeiselle 50 kilsalle. Kahvia pyysin ja kun sen sain en pystynytkään sitä juomaan. Kaikki syötävä tökki ja väkisin söin vielä palan banaania ja vähän sipsejä. Tästä alkoi varsinaisesti minun taisteluni maaliin pääsystä. Tiesin, että tuskainen kamppailu tästä vielä tulisi. Juumaan matkaa olisi sellaiset 30 kilometriä.  Vielä lähdin juosten liikkeelle, mutta melko pian juoksu loppui. Oikea polvi oli turvonnut, eikä jalka taipunut kunnolla. Jokainen juoksuaskel sattui. Oli pakko jatkaa kävellen. Onneksi kävely onnistui vielä suurin piirtein ongelmitta.

Pitkän matkaa kävelin Oulangasta samoihin aikoihin lähteneen Jaakon kanssa. Meno alkoi olla melkoista raahustamista. Pahimpia olivat alamäet, joissa kipeä polvi oli armoton matkakumppani. Lisäksi etureidet alkoivat olla valmiit. Sain jotenkin lukittua aivot sellaiseen tyhjiöön, jossa en ajatellut mitään. Kipua irvistelin, purin hammasta ja kiroilin jokaisessa alamäessä, mutta tasaisella vaan laitoin jalkaa toisen eteen sen kummemmin ajattelematta. Ennen Harrinivaa Jaakko kokeili vielä juoksua ja hävisi näköpiiristä. Taas jatkoin matkaa yksin. Tiesin, että ennen Juuman huoltoa polku muuttuu helpommaksi ja Harrinivan kohdalla laitoin vielä uuden vaihteen päälle. Sauvat kipinää iskien lähdin kohti Juumaa. Repussa ei ollut enää mitään syötävää, mikä olisi maistunut ja siksikin hinku Juumaan oli kova. Pystyin pitämään hyvää vauhtia vielä ja Juumaan saavuin suht hyvässä kunnossa. Siellä tungin reppuun banaania ja söin taas sipsiä. Muu ei maistunut. Matkaan jälleen. Saakeli sinne seuraavaan huoltoon oli matkaa vielä 16 km. Se on pitkä matka se. Tässä vaiheessa tiesin pääseväni maaliin. En keskeyttäisi vaikka mitä tapahtuisi, mutta aikaa siihen menisi ja lopun mäet tiedostin enemmän kuin hyvin.

Noin viisi kilometriä Juuman jälkeen tunsin, että oikeassa jalkapohjassa jo jonkun aikaa tutunut hiertymä alkoi oirehtia enemmän. Päätin laittaa jalkaan rakkolaastarin. Istahdin pitkospuille ja otin pois kengän ja sukan. Totesin, että rakko oli niin suuri, ettei sitä saanut laastarilla peitettyä. Isommat pölyt ja roskat sitten vaan pois jaloista, sukka ja kenkä jalkaan ja herran haltuun.

Matka Konttaiselle tuntui loputtoman pitkältä. Voimat alkoivat olla totaalisen loppu. Ylämäissä sauvoilla työnsin itseäni ylöspäin ja alamäissä niillä yritin vaimentaa askellusta. Rappuset meni ylöspäin kohtalaisesti, mutta alaspäin tullessa kipeä polvi ei taipunut, joten lopulta laskeuduin rappuset takaperin. Konttaisen huollossa tuntui, että taju lähtee ja yritin kysellä paikkaa, johon voisin istua. En enää edes muista otinko lisää juotavaa siellä. Heikotti ja pyörrytti. Tien vieressä istuin keneltäkään lupaa kysymättä pilkkijakkaralle syömään kourallisen sipsejä. Tuijotin apaattisena edessä olevaa nousua.

kuva Janne Tamminen


Voimia ei enää ollut, mutta silti oli jatkettava. Nousua ja laskua ja perkeleen kivikkoa ja juuria ja rappusia. Hartioihin sattui sauvoilla työntäminen. Jotenkin pääsin Valtavaaralle ja sieltä eteenpäin. Alamäissä olevista köysistä pidin kiinni ja laskeuduin kivilouhikossa takaperin. Ruka näkyi jo ja viimeiseen ylämäkeen latasin kaiken lopun energian. Sydän hakkasi ja välillä piti ottaa rinteessä lukua. Rinteen päällä Jouko oli kannustamassa. Sanoin hänelle, että voihan harmi kun tuo oli viimeinen nousu ja nyt ne loppui. Alamäki enää jäljellä ja 500 metriä maaliin. Silloin aloin juoksemaan. Juoksen maaliin vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kuulin kun nimeäni kuulutettiin. Olin tulossa toisena naisena maaliin. Pala nousi kurkkuun, mutta en nyt alkaisi itkemään. Marjukka huusi yleisössä. Mä juoksin jo punaista mattoa. Tämä ei ollut totta. Nostin kädet ilmaan ja juoksin maaliin ilman kipua. Tuttuja tuli halaamaan ja silloin tuli itku. Mä tein sen. Mä tein sen. Kaikkeni annoin ja vielä enemmän. Aika 31.22. Se oli parempi kuin olin salaa haaveillut. Tämä Tommi Laineman ottama kuva maalissa kertokoon loput.


Vielä paremmaksi olo muuttui kun sain tytön ehjänä ja hyvinvoivana maaliin.

kuva Marjukka Honkavaara



sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Nyrjähdyksiä ja satasia.

Viime kerralla kirjoitin, kuinka maratonilta jälkitilana sain tulehduksen oikeaan nilkkaan. Tulehdus johtuikin rasituksesta. Jäisellä polulla kovilla nastakengillä juoksu sen sai aikaan. Eli diagnoosi oli tulehdus peroneusjänteen alueella. Siihen hoitona oli tietysti lepo ja tulehduskipulääkekuuri ja päivittäiset kylmäkääreet. Huhtikuussa oli tarkoitus kerätä kunnolla juoksukilometrejä, mutta tämä vaiva sitten teki siihen suunnitelmaan muutoksen.

Eikä siinä vielä kaikki, ennen lääkärissäkäyntiä kokeilin nilkan kuntoa lenkillä ja nyrjäytin jo valmiiksi kipeän nilkan oikein kunnolla. Kylmä, koho, kompressiosta huolimatta nilkka turposi ja oli todella kipeä. Pieni revähdys siihen tuli, joten tämä viimeistään laittoi juoksun tauolle jälleen kerran.

Maltoin lepäillä viikon. Kaksi viikkoa oli vielä huhtikuuta jäljellä, joten päätin juosta ne viikot putkeen tauotta ja kerätä juoksukilometrejä yhteensä yli 200. Hyvin nilkka kesti päivittäiset lenkit ja ilman minkäänlaisia lihasjumeja pystyin juoksemaan ja lenkkien vauhdit sain pidettyä suunnitellussa. Mitään hyytymistä ei tullut. Keskimäärin lenkin pituus oli 15 km per päivä, mutta kerran tai kaksi kertaa viikkoon tein noin 21 kilometrin lenkin, jolloin jollekin päivälle jäi juostavaksi vain noin 11 kilometriä.



Vaikeinta määräviikoissa oli loppujen lopuksi lenkille lähtö. Toisen viikon keskivaiheilla alkoi tylsistyttää. Lenkit piti juosta aina illalla lasten nukkumaan menon jälkeen ja joskus olin vielä kymmeneltä illalla juoksemassa ja se alkoi tuntua melko raskaalta, koska käyn kuitenkin säännöllisesti päivätyössä. Juoksemaan oli mentävä vaikka sää olisi ollut millainen tahansa. Muutama kaatosadelenkkikin tuli tehtyä.



Mukavaa vaihtelua omille lenkeille toi kimppalenkit, joista yksi osui vappuaattoon. Juoksimme Tawastia Trail Clubilaisten kanssa Rengosta Heinisuon kautta Katiskoskelle ja siitä edelleen Hämeenlinnaan. Sää oli mahtava ja seura hauskaa. Mukaan oli varattu eväät vapun teemaan sopivaksi; munkkia ja skumppaa ja oli jollakin mukanaan serpentiiniäkin. Pitkämäen laavulla pidettiin vähän pidempi tauko ja herkuteltiin kunnolla. Matka jatkui tästä täydellä vatsalla ja pikku hiprakassa :D




Viimeiselle päivälle jäi juostavaa vielä vähintään 17 kilometriä. Oltiin perheen kanssa käymässä äidillä Valkeakoskella vappua juhlimassa. Kotimatkalle olin varannut mukaan juoksuvaatteet. Olo kaikkien vappuherkkujen jälkeen oli lievästi sanottuna raskas. Väkisin kiskoin juoksukamat päälle äidin pudistellessa päätänsä. Ajoimme kotiin vanhaa kolmostietä ja Iittalan jälkeen sanoin miehelle, että tässä voisin jäädä pois kyydistä. Olin aivan varma, että tästä reissusta tulisi pitkä ja kivinen. Toisin kuitenkin kävi. Jalat tuntuivat kevyiltä ja vauhti olikin yllättävän hyvää ottaen huomioon, että olin juossut tauotta kaksi viikkoa. Vauhtia jouduin jopa himmaileemaan, etten juokse kinttuja tukkoon. Reittinä tuo tie 130 ei voisi olla enempää tylsä, mutta eipä sekään latistanut oloa. Niin herkulta juoksu tuntui kaikkien vastoinkäymisten jälkeen.



Määräviikot antoivat ennen kaikkea luottamusta Karhunkierrokselle. Nuo lenkit vakuuttivat, että olen jonkinlaisessa ultrakunnossa ja hyvällä, viisaalla juoksulla pääsen maaliin toukokuussa.






maanantai 28. maaliskuuta 2016

Maratonia ja jälkipyykkiä

Pääsiäisenä ilmaantui tilaisuus juosta pidempi lenkki. Päätin juosta Hattulaan Marttaristille ja takaisin harjuja pitkin. Olen tehnyt tuon reissun kerran viime vuonna alkukesästä ja aikaa siihen silloin kului 5.45h ja matkaa tuli maratonin verran. Nyt maassa oli vielä lunta ja jäätä, joten ajattelin, etten ainakaan helpommalla pääse. En ollut tähän matkaan valmistautunut mitenkään etukäteen, joten pakkasin mukaan mitä kotoa löytyi; geelejä,  suklaata, rusinoita ja suolaa. Juotavaksi rakkoon vettä ja pulloihin urheilujuomaa, jota olen aikomuksissa juoda kesän kisoissakin. Nämä pitkät lenkit on hyviä testilenkkejä, joissa voi testata uusia syötäviä ja varusteita.
Aamupalan laskeuduttua lähdin matkaan. Hattelmalanharjulta Nuppolanharjulle ja siitä Rapamäen kautta Ahvenistonharjulle. Ei ollut ongelmia ja vauhtia oli alusta ja maaston mäkisyys huomioiden hyvin. Sykkeet oli mitä oli ja jatkoin samaa tahtia kun kerran hyvältä tuntui.


Matka jatkui Hämeen Härkätien yli ja Frisbeegolfradan läpi Pikku Parolaan. Matkaa tässä vaiheessa oli takana kymppi ja iloinen polkujuoksija pisteli menemään. Nastat ropisi jäisellä alustalla. Parolaan pysähdyin The Puulle, jossa pitää aina ottaa joko selfie tai ryhmäkuva.



Parolanharjulle päästessäni tunsin kuin olisi ollut kivi kengässä ja se tarkoittaa yleensä rakkoa. Korjasin sukan asentoa ja jatkoin matkaa. Kantapäähän oli muodostumassa ikävä yllätys. Parolanharjulta laskeuduin alas ja juoksin moottoritien toiselle puolelle alikulusta. Oli kiva juosta kun ei tarvinnut miettiä reittiä sen enempää. Tää oli tuttua baanaa. Kerälänvuorella tunsin jo lievää puutumista jaloissa ja mietin, että olinko haukannut liian ison palan kakkua. Rakko kantapäässä kirveli eli se oli puhjennut ja nahka oli rullalla.  No ei tässä auta kuin jatkaa. Olin hetkeä ennen Kerälänvuorta pitänyt vähän taukoa ja syönyt repussa polttaneen suklaamaapähkinävoiherkun. Siitä saikin lisäenergiaa mukavasti. Niitä pakkaan Karhunkierrokselle takuulla evääksi. Yhdessä helposti nieltävässä makupalassa energiaa 210 kcal.



Marttaristille noin puoleenväliin saavuin ajassa 2.25 eli olin tullut suunniteltua vauhtia. Jalat oli juuri siinä vaiheessa pökkelöitymistä mikä on päälle hankalin hetki vakuuttaa niitä jatkamaan. Suomeksi: tässä vaiheessa tekee mieli lopettaa juokseminen. Käännyin kuitenkin ympäri ja lähdin paluumatkalle. Eihän ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta kotiin. Vauhti pysyi edelleen hyvänä ja rakko oli turtunut. Neste imeytyi ja eväät menivät nenän alle piiloon mallikkaasti.


Uudelleen Parolanharjulle päästyäni jalat alkoivat taas toimia paremmin eli pökkelöityminen oli muodostunut täydelliseksi. Tästä oli hyvä jatkaa turtuneilla jaloilla eteenpäin. Helpotti taas todeta sama mikä monella pitkällä juoksulla. Välillä jos tuntuu pahalta niin kohta helpottaa. Sain jopa kiristettyä vauhtia.

Sykkettä kohotti hetkellisesti mutkan takaa irrallaan juossut Schäfer. Se tuli täysillä suoraan kohti hampaat irvessä. Pysähdyin kuin seinään ja jäin odottamaan, minkä ruumiinosan se haukkaa mennessään. Onneksi oli tottelevaista sorttia ja emännän käskystä palasi takaisin. Ehkä pelästyin normaalia herkemmin, koska talvella pääsi irrallaan juossut koira puremaan pariin kertaan. Tälle lenkille osui kohdalle toinenkin läheltä piti tilanne saman rodun kanssa. Alan olla melko varovainen kohdatessani lenkillä koiran. Ärsytänkö noita nelijalkaisia jotenkin ja minkä hemmetin takia ne juoksevat vapaana yleisesti ulkoiluun käytetyillä harjuilla..

No onneksi selvisin ehjin nahoin takaisin Visamäkeen. Harmillisesti matkasta puuttui siinä vaiheessa vielä noin kaksi kilsaa. Kotiin ei ollut asiaa ennenkuin maratoni oli täynnä. Nastoilla en voinut juosta asfaltilla, joten juoksin pientareella ja ns ojanpohjalla tarvittavat kilometrit. Hyvä treeni kyllä tuo oli taas, mutta ihan heti en kuitenkaan ota uusiksi. Aikaa meni 5.07. Reilusti nopeammin kuin vuosi sitten. Mikään sileä reitti tuo ei ollut. Vertikaalia matkalle kertyi 1200 m.

Jälkipyykkiä vaan noista reissuista tulee miltei aina. Nyt rakko on todennäköisesti tulehtunut, koska sen ympärillä nilkka on omenan kokoinen. Vaatinee antipioottikuurin se sitten. Selkään ja kylkiin oli juomareppu tehnyt TAAS ikävät hiertymät. Ja niin istuva kun sen repun pitäisi olla. Selkä on kuin raipaniskujen jäljiltä. Vanhaa ja uutta jälkeä. Silti en niitä murehdi. Olkoon ne merkkejä elämisestä ja kokemisesta ja itsensä likoon laittamisesta. Se on vaan pintaa.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pieni polkujuoksija

Niinpä tuo aika on taas kirinyt kovalla vauhdilla ja jo pääsiäistä vietetään. Monta kivaa lenkkiä on tullut tehtyä yksin ja yhdessä. Hiihtolomaa pääsin viettämään Kuusamossa. Siellä tuli hiihdettyä talven ensimmäiset kilometrit.



Käytiin koko perheen voimin Juumassa Pienellä Karhunkierroksella. Toiset kävelivät Myllykoskelle saakka ja minä jatkoin siitä omalle kierrokselle. Polku oli tampattu tiiviiksi ja juokseminen tuolla onnistui loistavasti. Sanomattakin selvää, että maisemat olivat upeita ja pieni polkujuoksija tunsi olonsa erittäin kotoisaksi. En olisi voinut olla onnellisempi. Kaikkien vaivojen ja taukojen jälkeen olin päässyt paikkaan, minne olin hinkunut pitkään. 12 kilometriä oli kierroksen pituus ja aikaa siihen meni 1.30. Ei tuolla verenmaku suussa voinut mennä vaan nautiskellen ja kuvia räpsien.



Seuraavana aamuna pakkasin repun selkään ja jalkaan laitoin karvapohjaiset metsäsukset. Kartasta olin heti mökille tultuamme katsonut, että noin 5 km:n päässä oli kivan näköistä korkeuskäyrää, joka tunnetaan nimellä Erivaara. Sinne piti tietysti lähteä. Paksussa lumikinoksessa sukset pääsivät oikeuksiinsa. Pakkasta oli muutama aste ja aurinko pilkisteli välillä lumisien puiden takaa. Ai että oli mahtavaa. Matalalla sykkeellä hissukseen hiihtelyä ja maisemista nauttimista. Suunnistus tuonne tapahtui auringon ja karttasovellusen avulla :D Olin ajatellut, että kunhan sinne vaaralle pääsen niin takaisin pääsen kätevästi omia jälkiä seuraamalla. Aikaa tuolla umpihangessa ja umpimetsässä sai kulumaan kiitettävästi. Vaaralla minua odotti kaunis satumetsä lähes tykkylumisine puineen.




Paluumatkalla tosiaa seurasin omia jälkiä, kunnes keksin, että kierrän yhden pellon eri puolelta. Hyvin meni siihen saakka kunnes tajusin, etten löydä pellon jälkeen uudelleen vanhoille jäljilleni. Karttasovellus oli tietysti käytettävissä, mutta ajattelin pärjätä ilman sitä ja luottaa suuntavaistoon. No se vaisto ei tuolla metikössä ollut hääppöinen tällä kertaa. Pian huomasin olevani eksynyt ja olin kiertänyt ympyrää niin kuin kunnon eksyjä tekee. Enää en tiennyt mihin suuntaan piti mennä ja pienoinen paniikki alkoi hiipimään vatsanpohjaan. Pakko oli kaivaa kännykkä taskusta. Sovellus alkoi toimia ja löysin suunnan uudelleen. Löysin jopa viimein vanhat jälkeni tai niin luulin siihen saakka kunnes tajusin, että joku muukin oli tuolla käynyt hiihtämässä ja seurasin jonkun toisen jälkiä. Mutta ei hätiä mitiä olin hiihtänyt sähkölinjalle, jonka tiesin vievän mökkimme suuntaan ja sitä seuraamalla pääsin turvallisesti perille, vaikkakin vähän nälissäni ja väsyneenä. Mahtava seikkailu, joka opetti sen, etten enää koskaan lähde täysin vieraaseen maastoon ilman kompassia ja karttaa alueesta.

Paluumatkalla Kuusamosta kotiin olimme yötä Kajaanissa ja mitä tekee addiktoitunut polkujuoksija. Herää ennen kuutta, laittaa juoksukamat päälle ja suuntaa lähipoluille. Ne oli bongattu jo menomatkalla Kuusamoon. Olen parantumaton ja hyvä niin. Juoksin Kajaaninjoen rantaa ja löysin hauskan vanhan rauniolinnan. Sitä ihmeteltyäni suuntasin vaistonvarassa mäkeä ylös ja löysin ulkoilualueen, jossa oli lumista polkua tallattuna juoksua varten. Niin hienoa, että vaisto ei pettänyt tällä kertaa.


Pakko vielä kirjoittaa viime perjantaisesta Mökkiultrasta Lahdessa. Sama tapahtuma järjestettiin vuosi sitten ja olin silloinkin mukana. Olipas kiva nähdä tuttuja polkujyriä pitkästä aikaa. Nyt startti tapahtui kuudelta illalla ja yötä vasten lähti muutama hullu kiertämään 4.5 km rinkulaa, jossa kierrokselle nousua tuli 200 m. Viime vuoteen verrattuna oli pikku pakkanen ja alusta oli kohtuu vaikea. Lumeen oli sulalla tallautunut jonkunmoinen kapea polku, joka oli nyt jäässä. Siinä oli askelten sovittaminen todella hankalaa ja jalat tuli potkittua mustelmille. Toisaalta olisi luullut, että polun vieressä olisi ollut hankikanto. Ei ollut, vaan jalka upposi lumeen joka kolmannella askeleella. Tunnelmaa ei reitiltä puuttunut. Kuutamo, tervapadat ja hauskat polkujuoksijat pitivät siitä huolen.




Olen todella tyytyväinen kuntotasooni tällä hetkellä. Tuota hankalaa reittiä  pystyin ongelmitta juoksemaan ja sain kirittyä vauhtia päinvastoin, että kierrosajat olisivat hidastuneet. Päätin lopettaa 7 kierroksen jälkeen ja matkaa siihen mennessä oli kertynyt 33 km, jolle nousua 1400 m. En halunnut juosta jalkoja alta ja joutua tässä väiheessa treenikautta yhtään pidemmälle tauolle. Seuraavana päivänä kävin taas lenkillä :)


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Mantereenvuoren kutsu.

Onpahan tapahtunut kaikenlaista sitten viime kirjoituksen. Juoksemaan olen päässyt jo kohtuu säännöllisesti ja jo vähän vauhdikkaampaakin lenkkiä on tullut tehtyä. Kantapääkipu on lähes kokonaan selätetty, mutta vielä joutuu jalan tuntemuksia tarkkailemaan ja tarvittaessa pitämään välipäiviä. Poluille en juurikaan ole tarkoituksellakaan mennyt. Olen halunnut kokeilla juoksua tasaisella ja kovalla alustalla. Ensimmäinen kunnon juoksulenkki telakan ja flunssan jälkeen sai tunteet pintaan. Itku tuli lenkin loppupuolella, mutta tällä kertaa kyyneleet oli onnen kyyneleitä.




Helmikuun alussa kävimme sitten rymyämässä yötä myöden Mantereenvuorella. Moneen kertaan tuolla kävin suunnittelemassa reittiä ja kiinnittelemässä köysiä, jotta hankalimmissa paikoissa voisi sitten kiskoa itseään köyttä pitkin ylös. Suunnittelin reitistä tarkoituksella sellaisen, jossa juostavaa pätkää olisi mahdollisimman vähän ja jossa olisi kunnolla nousumetrejä.


Tapahtuma-aamuna kävin laittamassa viimeiset merkit reitille ja kannoin kaksi kassillista halkoja paikan päälle. Päivällä kannettiin muutaman TTC:sen kanssa metsään puolijoukkueteltta, kamiina, lisää halkoja, ruokaa, vettä, nuotiopohja, lisää halkoja, vaatetta... ei mitään järkeä, mutta saimme luotua tapahtumaan mahtavat puitteet ja huolto, jollaista ei ihan joka tapahtumassa näe. Olin jo ennen kierrostakaan aika puhki :)

Sää oli muuttunut moneen kertaan ennen tapahtumaa. Vettä oli satanut viikolla ja polut olivat jäätyneet todella liukkaiksi. Torstaina oli kuitenkin satanut muutama sentti lunta ja pakkasta oli noin viitisen astetta, joten reitti ei ollut aivan kaljamolla. Metsässä maa ei ollut jäässä, koska alustaa ei oltu tallottu jostain kumman syystä. Kaikki oli siis valmista rymyä varten.



Kuudelta kaikki oli valmista. Hieman yli kymmenen juoksijaa lähtivät ensimmäiselle kierrokselle jonossa. Erilaisia mielipiteitä kuului reitin haastavuudesta ja nousuista, mutta pääasiassa siitä tykättiin. Ratamestarilla oli hauskaa. Seuraavalle kierroksille kukin lähti omaan tahtiin ja kärki lähti pitämään ihan omaa vauhtiaan. En siinä pysynyt kyydissä kuin sen toisen kierroksen. Huoltoon piti ilmoittautua joka kierroksen jälkeen kierrosten laskemiseksi. Osa viihtyi huollossa vain hetken, toiset jäivät nauttimaan antimista ja tunnelmasta hieman pidempään. Huolto oli sytyttänyt nuotion teltan eteen ja kamiinaan oli laitettu tuli. Keskellä metsää tällainen tunnelma oli luksusta.





Kolme kierrosta sujui hyvin. Neljännellä tuli reisiin ensimmäiset krampit. Niistä selvisi juomalla vettä ja ottamalla suolaa. Viidennellä kierroksella isoimmassa nousussa tuumasin, että minkä hemmetin takia laitoin reitin kulkemaan juuri siitä. Kuudennella kierroksella olin jo päättänyt, että puolimaraton riittää tällä erää ja siihenkin aikaa saisin kulumaan reilusti yli 7 tuntia. Seitsemmännellä kierroksella olin jo aika kuitti ja kun huollossa tajusin, että kohta kiertäisin reittiä yksin päätin lopettaa 9:ään kierrokseen. Ei ollut täti ihan kunnossa telakasta ja muusta ja ihan tyytyväinen olin tuohonkin määrään.




Iso urakka oli paikkalla olleilla kasata teltta ja muut kamat kasaan ja kantaa ne autoille. Muutama reissu piti tehdä ja kello taisi olla puoli kolme yöllä kun kotiin pääsin. Hieno muisto jäi tuosta reissusta ja keväämmällä otetaan se uusiksi vähän kevyemmällä huollolla.

Nyt on olo kesän kisoja silmälläpitäen luottavainen ja uskon, että saan itseni kisakuntoon Karhunkierrokselle ja ennen kaikkea Alpeille. Töitä se vaatii, mutta nyt ainakin pystyn treenaamaan täysipainoisesti.