Alpit

Alpit

perjantai 13. lokakuuta 2017

Yhteenvetoa.

Moni juoksukaveri on kirjannut mm Facebookiin ajatuksia menneestä kaudesta. Mun kausi ei edes ollut kausi. Olin suunnitellut juoksevani kolme pitkää kisaa, joista ensimmäinen Karhunkierros peruuntui jo keväällä nilkan rasitusvamman vuoksi. Toukokuun lopulla pääsin aloittelemaan treenejä Pallasta ajatellen ja se kisa menikin omalta osalta kohtuullisen hyvin.
Pallaksen jälkimainingeissa sairastuin jälleen Divertikuliittiin joka laittoi juoksut jäähylle yli kahdeksi viikoksi eli juoksua en Pallaksen jälkeen päässyt tekemään yli kuukauteen. Siitä kuitenkin pääsin uuteen nousuun ja tekemään treeniä kohti Vaarojen Maratonia.




Kisaan oli kovat odotukset, jotka sitten lässähti virustautiin, jonka ensimerkit ilmestyi kaksi päivää ennen kisaa. Juoksemaan kuitenkin lähdin ja kuten pelkäsin en maaliin päässyt. Ryläyksellä sain sydämeen ylimääräisiä tykytyksiä, joten se viimeistään sai mut lopettamaan juoksemisen.
Vaarojen jälkeen juoksukaveri Piia muistutteli tuosta Synkästä Syysunelmasta ja sitä aloinkin suunnitella ja ottaa selvää kartasta ja rastikoordinaateista. Suunnittelu oli jo pitkällä ja päätös osallistumisesta lähes varma, kunnes taas järki astui kuvioon. Virus on edelleen kropassa ja kurkkua särkee ja poskionteloita jomottaa eli en ensi viikon perjantaiksi ole ultrajuoksukunnossa.



No eipä tässä auta kuin nostaa katse kohti ensi vuotta ja siellä odottaa jo osallistuminen Karhunkierrokselle ja toinen kisakin alkaa hahmottua. Lähde Kaldoaiviin sanoo sydän, mutta järki ja perhe sanoo, että juoksisit lähempänä kotia tänä kesänä. Eli Nuuksioon 70 km kisaan tähtään. Sitten olisi tarvittavat valmistelut tehty 2019 kautta silmällä pitäen. Tietysti noiden kahden kisan lisäksi voin mennä joillekin lyhyemmille matkoille kuten Bodomille :)
On tää muuten pitkäjänteistä touhua :D

Nyt odotan kärsimättömänä, että tauti loppuu ja pääsen höntsään itsekseni ja maailman parhaiden Tawastia Trail Clubilaisten kanssa. Mantereenvuorelle tai Aulankovuorelle mennään heti kun voidaan :) Ja onhan odotettu ja pelätty Marrasputkikin kohta. Hyvää syssynjatkoa ihanat <3

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kolmas kerta toden sanoo eli Nuts YlläsHetta 2017

Kisasta oli syntynyt minulle jopa pieni pakkomielle. Toissa vuonna pääsin maratonia vaille maaliin ja viime vuonna juoksin vain alle maratonin kunnes kisa keskeytyi. Nyt olin kunnossa maaliviivalla ja suhteellisen hyvin päässyt treenaamaan juoksutauon jälkeen. Ennen starttia mieli oli rauhallinen joskin kisajännitys teki perhosia vatsaan. Monta tuttua juoksijaa oli kisassa mukana. Osa vanhoja Pallaksen konkareita ja osa oli lähdössä reitille ensimmäistä kertaa.

 



Torvi soi startin merkiksi perjantaina illalla kello kuusi. 150 juoksijaa lähti päättäväisesti kohti Yllästunturin nousua. Aloitin letkan keskivaiheilta hissukseen kipuamaan rinnettä. Reitti kiersi tänä vuonna pahimman kivikon. Startissa päälle laitettu sadetakki sai lähteä melko pian reppuun ja sen kanssa taiteillessa ohi paineli jengiä oikealta ja vasemmalta. Juoksupaidaksi olin valinnut vanhan ohuen jo lähes puhkikuluneen merinovillaisen pitkähihaisen paidan. Yöstä oli ennustettu melko viileää ja sadekuuroja oli tiedossa. Villa ei tuntuisi märkänäkään ikävältä ja lämmittäisi silti.
Ylläksen päälle pääsin helpon tuntuisesti ja matka jatkui juosten tunturin laelta alas. Päätin ottaa alamäen ihan rauhassa ja jalkoja säästellen. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta en antanut sen häiritä. Omaa juoksua olin tekemässä ja tavoite oli vain päästä maaliin ennen lauantain myöhäisiltaa.

Ensimmäinen huolto 7.2 kilometrissä meni nopeasti. Otin mukaani vain pari palaa banaania ja sipsejä. Nesteitä en pulloihin lisännyt.  Porukkaa oli kannustamassa melko paljon ja oli kiva nähdä tuttuja kasvoja tsemppaamassa. Kellokkaan huollon jälkeen reitti kulki kohti Kesänkitunturia ja ohitti Kesänkijärven. Ennen järveä juoksimme Varkaanojan vierustaan tehtyjä porrastettuja pitkospuita pitkin. Paikka oli kuin sademetsä vihreine saniaisineen ja virtaavine puroineen. Olo oli hyvä ja mieli iloinen siitä, että pääsin kokemaan jotain niin kaunista.

Nousu Kesänkitunturille alkaa loivana polkuna. Viime vuodesta muistin, että loppua kohden se rinne jyrkkenee ja muuttuu kivikkoiseksi ja suoraan sanottuna veemäiseksi kiivetä. Nyt Pirunkuru niminen nousu ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin vuosi sitten. Niin kiire ei ollut, etteikö paikasta ehtinyt ottaa muutamaa kuvaa. Olihan siellä paikalla tuttuja valokuvaajiakin Saara ja Antti, jotka toimivat myös turvajuoksijoina.



Matka jatkui kohti Kukastunturia. Olin laittanut repun pulloihin juotavaksi urheilujuomaa ja juomarakkoon vettä. Lisäksi energiana oli mukana kahta geeliä; omatekoista mustikkageeliä ja toista valmisgeeliä. Mukana oli myös rusinoita, suolapähkinöitä, lakua. Huolloissa oli tarkoitus ahmia banaania ja sipsiä. Ennen Kukastunturia olin juossut kiinni kaksi tuttua juoksijaa Laurat Lakio ja Järvinen. Liityin mimmien seuraan ja oli tosi kiva jutella ja tehdä matkaa yhdessä. Ylämäet tunkkasimme reippaasti sauvakävellen ja tasaiset ja alamäet juoksimme. Tahti oli sopiva ja matka joutui hyvin. Kukastunturilla aurinko alkoi laskea ja siitä oli otettava muutama kuva ja Laurojen kanssa saatiin sopivasti kuvaaja kilpaveljestä. Kukastunturin jälkeen maasto muuttuu märäksi ja tänä vuonna reitti oli erityisen kostea sateen ja myöhään sulaneen lumen vuoksi. Kuivilla kengillä emme olleet juosseet pitkään aikaan, mutta nyt kengät hörppivät suovettä urakalla. Löllöimmissä kohdissa ei kertakaikkiaan voinut juosta. Mutaa ja vettä oli välillä nilkkoihin saakka. Lisäksi alueen pitkospuut olivat todella liukkaat ja tarkkana sai olla, ettei kaadu ja satuta itseään.



Peurakaltioon saavuimme hyvissä voimissa. Sinne olin viime vuonna keskeyttänyt. Nyt teimme pikaisen huollon ja jatkoimme matkaa. Fiilis oli hyvä kaikilla. Huollon jälkeen alkaa alkuun melko jyrkkä ja juurakkoinen nousu Äkäskerolle. Huippua lähestyttäessä rinne loivenee, mutta loivaa ylämäkeä sitten riittää ja riittää. Juosta jaksoimme loivaa nousua ja Äkäskeron päällä polku oli mukavan helppoa joskin kivistä. Vuorokausi alkoi olla siinä vaiheessa, että normaalisti olisin nukkumassa, joten alkoi, kuten olin pelännyt, unetusvaihe. Silmiä luppasi ja aivot olivat ihan jumissa. Ilmeisesti kanssajuoksijoitakin alkoi uni painaa kun juttu ei enää luistanut alun malliin. Kofeiinitabletteja oli mukana, mutta niitä en tässä kisassa söisi. Lisäksi geeli ja urheilujuoma oli alkanut tökkiä ja olin ollut pitkään pelkän veden varassa. Neste ei imeytynyt ja jossain Äkäskeron ja Pahtavuoman välimaastossa vatsan sisältö tuli ulos. Meno oli alkanut tuntumaan melko tahmealta ja kävelyn osuus oli lisääntynyt. Kärsin melko pahasta energiavajeesta. Ajattelin, että tästähän tulee kunnon väsytystaistelu maaliin. Olin ottanut nesteytysjuomajauhetta mukaan ja Pahtavuoman huollossa kaadoin pulloista kaikki urheilujuomat pois ja korvasin ne Fluid Balansella.

Pieniä siemauksia kerrallaan join nesteytysjuomaa ja söin vähän rusinoita ja pähkinöitä. Laura L tarjosi siripiriä ja otin sen kiitollisena vastaan :) Pikku hiljaa etenimme ja pääsimme Rauhalan huoltoon. Siellä kulaus mehukeittoa ja banaania nassuun ja matka jatkui. Olisi tehnyt mieli istua huollossa olevalle tuolille, mutta en antanut nyt tässä kohtaa sellaista mukavuuden tunnetta mielelle. Matkaan lähdettiin Laurojen kanssa lyhyen huollon jälkeen. Hetken päästä taaksemme letkaan oli tullut uusi juoksija Pasi, joka oli kuunnellut meidän juttuja ja joka sen jälkeen yritti huijata nimekseen Vesan. Tämä on nyt sellainen sisäpiirijuttu, jota en avaa enempää. Osalliset sen ymmärtää :D

Rauhalasta hieman pohjoiseen alkaa ehkä reitin kostein osuus. Käytännössä juoksimme virtaavassa purossa, pajukossa, lammessa, turpeessa ja näiden välimaastossa. Oli henkisesti rankkaa aikaa, koska eteneminen oli hidasta ja unetti ja oli nälkä. Oli nälkä?? Mutta sehän oli oikeastaan hyvä asia. Vatsasta oli jotain alkanut imeytymään. Äkkiä söin vähän geeliä ja huollosta mukaan ottamani keksit ja lakua. Ne ei enää äklöttäneet ihan hirveästi.

Olisiko ollut noin 15 km Pallaksen huoltoon matkaa kun Satu ja Sami juoksi meidän letkan kiinni. Heidän eteneminen näytti pirteältä ja hetken mielijohteesta hihkaisin, että voisin liittyä seuraan ja yrittää vielä juoksua. Vähän pelotti pysynkö heidän tahdissa mukana, mutta siellä perässä sinnittelin. Juoksimme loivaa nousuakin ja kaikki alamäet. Ylämäet kävelimme ripeää vauhtia. Pikku hiljaa alkoi tuntumaan, että jaksan mukana ongelmitta. Jossain vaiheessa menin letkan eteen juoksemaan ja juoksu tuntui niin hyvältä, että annoin mennä omaa tahtia. Hetken päästä en nähnyt enää perässä ketään ja mietin, olisiko pitänyt jäädä odottelemaan. Tein päätöksen, että nyt annan mennä kun siltä tuntuu ja halusin vain päästä Pallakselle, koska se olisi henkisesti merkittävä käännekohta kisalle. Juoksin ilman minkäänlaista ongelmaa. Tunsin itseni virkeäksi. Olin täynnä energiaa ja olin voimakas. Muita juoksijoita alkoi tulla vastaan ja he tsemppasivat. Joku sanoi, että anna mulle vähän tuota energiaa ja kannusti perään. Juoksin lähes tauotta ja nautin jokaisesta askeleesta. Olin niin onnellinen, etten voinut kuin hymyillä. Tällaisessa kunnossa olin. Tällainen juoksu vastasi kuntotasoani. Kisan melkein pilasi energian puute ja ravinnon imeytymisongelmat. Onneksi viemäri oli alkanut vetää ja nyt sain juosta ja nauttia kisasta.

Pallakselle pääsin hyvässä kunnossa ja voimissa. Olin alun perin suunnitellut pitäväni pitkän tauon huollossa ja vaihtaa sukat ja kengät ja ehkä paidankin. Nyt tein päätöksen tehdä tauosta mahdollisimman lyhyt ja tehokas. Istuin penkille ja minulle tuotiin puuroa ja kahvia ja banaania. Pullot ja rakko täytettiin vedellä. En vaihtanut mitään varusteita, koska en kokenut siinä hetkessä tarvetta. Kiitos Nutsille aivan huikeasta huoltotiimistä. Teitte kisasta astetta helpomman.

Lähdin nousemaan Taivaskeron päälle yksin. Sauvoja apuna käyttäen matkan teko sujui ongelmitta. Pitkä se nousu on ja siksi en pitänyt kiirettä. Lisäksi alusta on todella hankalaa rakkaa, joten otin varman päälle, etten kaadu tai pyöräytä nilkkaa louhikossa.
Päälle päästyäni juoksin kohdat, joissa rakka oli helppokulkuisempaa. Vettä satoi aina välillä ja kivet olivat todella liukkaita. Fiilis oli niin hyvä, että välillä nauroin ääneen. Mihinkään ei sattunut ja matka eteni. Yksin sain matkaa taittaa ja kuunnella välillä musiikkia ja nauttia kauniista karuista maisemista. Monttellin majalla matkaa oli taitettu sen verran, että maaliin oli enää maratonin verran matkaa. Pysähdyin istumaan samalle penkille, jolla juoksusiskoni Millan kanssa istuttiin kaksi vuotta sitten erilaisissa fiiliksissä keskeytyspäätöksen jälkeen. Olin ottamassa selfietä ja höpöttelin kameralle kun näin takaa mökistä astelevan tutun hahmon. Tuukka tuli moikkaamaan ja otti kuvan minusta istuskelemassa. Matkaa jatkoin hyvällä fiiliksellä.



Huoltoväli Pallakselta Hannukuruun oli päälle 24 kilometriä. Sinne päästessä alkoi olla etureisissä tuntemuksia. Alamäissä ei enää meno ollut kovin rentoa ja vauhti hidastui väkisinkin, mutta se ei nyt haittaisi tässä vaiheessa mitään. Nyt maaliin pääsisi vaikka ryömien. Tulin huoltoon yksin, eikä siellä ollut muista juoksijoita. Kaatosadekuuro tuli siinä vaiheessa, joten en kauaa viitsinyt huollossa istuskella. Ystävällinen huoltomies jutteli mukavia ja kertoi, että ei kovin montaa naista ole tästä ohi mennyt ja olet nyt neljäs. Mitäää? Oikeastiko. Sen verran innostuin, että kysyin paljonko on väliä edellä menevään naiseen, mutta sitä ei mies osannut vastata. Olipas kiva kuulla sijoitus, vaikka eipä sillä tässä vaiheessa ollut kovinkaan suurta painoarvoa. En lähtenyt kiristämään vauhtia vaan jatkoin omaa tekemistä. Sen verran kisaviettiä oli, etten mielellään olisi luovuttanut sijoitusta kenellekään :)

Jossain Tappurin kohdalla alkoi takaa tulla höyryveturivauhdilla 55 kilometrin kisaajia. Voi morjes mitä vauhtia ne juoksi. Tunsin itseni patikoijaksi, vaikka kyllähän minäkin juoksin vielä siinä vaiheessa. Ennen Pyhäkeron nousua aloin olla jo melko väsynyt ja rakkoja oli alkanut tulla mm kantapäähän ja isovarpaaseen ja pikkuvarpaaseen. Ne eivät kuitenkaan missään vaiheessa puhjenneet, joten pystyin etenemään ilman infernaalista kipua. Pyhäkerolle nousu oli niin uuvuttava kuin muistinkin. Sauvoihin välillä nojailin ja annoin sykkeen tasoittua välillä. Olihan maisematkin kauniit niin niitä piti ihastella. Pyhäkerolla odotin näkeväni juoksukaverini Juhan poikansa Eeliksen kanssa. Olin jo päällä mutta en nähnyt ketään. Siinä sitten ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja ajattelin pissata. Jalat ei enää taipuneet kyykkyasentoon joten sillain puoliksi seisten liruttelin, kunnes näin noin 150 metrin päässä tutun hahmon. Hyvä ajoitus. Sori Juha :D :D

Juhan kanssa vaihdettiin kuulumisia ja kaksikko lähti laskeutumaan samaan aikaan. Pystyin suhteellisen kivuttomasti juoksemaan alas rinnettä ja sitä hiekkatietä mikä tuntui loputtomalta. Pelkäsin, että alamäki rikkoo rakot ja silloin matkasta tulisi tuskainen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ajattelin juosta nyt vielä niin paljon kuin mahdollista, koska tiesin, että loppu 15 km olisi tietä ja siinä juokseminen vaatisi melkoisesti motivaatiota ja sitä minulla ei enää kovinkaan paljon ollut. Eikä tosin jalkojakaan. Viimeisessä huollossa vähän heikotti ja sanoin jollekin henkilökunnalle, että oho, päässä vippaa ja minua pyydettiin istumaan. Sanoin, että ei kiitos istun sitten kohta maalissa. Otin mukaan sipsiä kourallisen ja juoksin tieheni. Huollon jälkeen ennen tietä oli ihanaa polkua loivaan alamäkeen. Rallattelin menemään minkä väsyneillä ja rakkoisilla kintuilla pääsin. Nautin taas joka metristä. Ajattelin, että kohta tämä loppuu :D

Sitten alkoi hiekkatie. Loputon, tylsä, itikkainen, tylsä, loputon ja itikkainen soratie. Ai että kun otti pattiin siinä vaiheessa. Väsytti ja unetti ja vauhti oli hidasta. Homma ei etene kävellen ja väkIsin pakotin itseni välillä juoksemaan. Lopulta pääsin asfalttiosuudelle ja matkaa maaliin oli noin 5 km. Se vitonen tuntui kestävän ikuisuuden. En jaksanut ottaa kuin muutamia kymmeniä metriä juoksua väliin ja kävelykin oli hidastunut. Tuntui, että kilometrit kestivät tunnista toiseen. Ei auttanut kannustushuudot jaksaa jaksaa, enää vähän maaliin, kohta oot perillä, enää pari kilsaa. Saatana kun en jaksa enää metriäkään!! Vihdoin kuului maalin äänet ja alkoi loiva alamäki. Juosten menin maaliin tuttujen ihmisten kannustamana. Punaiselle matolle ja siinä tuuletuksia ja loppuun pari loikkaa ja se oli siinä. Maalissa neljäntenä naisena ja ikäsarjani ensimmäisenä ajalla 25.56. Ei voinut olla kuin tyytyväinen, koska tavoitteena oli vain kisan läpäisy ja saada siitä tarvittavat UTMB pisteet.

Nyt on kisasta kulunut neljä päivää ja tuntuu, että palautuminen on hyvin käynnissä. Lihaskipua ei ole, eikä mukaan kisasta tarttunut mitään ikävää rasitusvammaa. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka lopun hiekkatiellä päätin, etten ikinä enää kisaa ;)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Polkumenninkäinen

Se on kohta kesä. Polkumenninkäinen on koko pitkän, pimeän ja kylmän talven rymynnyt metsässä, kahlannut lumessa ja kurassa ja saanut tehdä sitä ihan yksin. Eipä tuossa lähimetikössäkään ole lajitovereita näkynyt. On pystynyt luottaa siihen, että yksinlaulua on voinut harrastaa ilman yleisöä. Joskus tosin saattoi löytyä suhteellisen tuoreita jalanjälkiä todisteeksi siitä, että muitakin lajin edustajia on olemassa. Polkumenninkäinen ei voi luonnolleen mitään. Se on tehty selviämään säässä kuin säässä. Se saa voimaa räntäsateesta ja pakkanen vain innostaa sen juoksemaan lujempaa parta kuurassa. Polkumenninkäinen ei voi ymmärtää niitä, jotka talven tullen laittaa lenkkarit varastoon ja siirtyy sisätiloihin.



Tänään metsälenkillä joutui oikein hieromaan silmiään. Näinkö oikein, juokseeko tuolla polulla joku vastaan. Joo totta se on, siellä juoksee joku. Kiinnostus tätä yksilöä kohtaan on suuri ja pieni polkumenninkäinen innoissaan nostaa käden tervehdykseen jo kaukaa ja hihkaa moikka. Ei vastausta. Kirkkaaseen auringonpaisteeseen herännyt vastaan juokseva päiväperhonen ei voi ymmärtää menninkäisen reaktiota. Se on viettänyt talven lämpimissä sisätiloissa treenaten spinningissä, jumpissa ja kaiken maailman liikuntaryhmissä ja on saanut ihmismassoista tarpeekseen. Kevään ensi auringonsäteet saa sen innoissaan kirmaamaan metsän yksinäisyyteen ja rauhaan. Talvella tuo samainen metsä olisi sen hennolle olemukselle liian vaarallinen ja pelottava paikka.



Tänään polkumenninkäinen näki lenkillään myös sauvakävelijöitä pareittain ja jopa kaksi muutakin päivänsädettä juoksemassa. Ja kaikkia menninkäinen innoissaan moikkaili hymy korvissa. Vaikka polkumenninkäinen on elementissään talvisessa ryteikössä, osaa se nauttia kirkkaudesta ja siitä, että metsissä on taas elämää.


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Sitä mää vaan mietin.

Muistelin sitä aikaa kun nuorimmainen oli muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli massaa sellainen kymmenen kiloa enemmän kuin nyt, enkä liikkunut käytännössä yhtään. Olin liikkunut paljonkin ennen, mutta siitä oli aikaa kulunut todella monta vuotta.

Muistan vielä toukokuussa 2011 kun olin kylläsynyt omaan ulkomuotoon ja nyhjäämiseen kotona. Ensimmänen kävelylenkki tais kestää alle tunnin. Oli kuuma ja tuntui, että veri tulee naamasta ulos. Kävely tuntui raskaalta. Näitä kävelyitä aloin tekemään säännöllisesti ja mukana kulki silloin vaunuissa nukkuva vauveli. Sain kiinni pikkuhiljaa liikunnan riemusta ja huomasin, että läski alkoi sulaa ja kunto kasvaa. Se tais olla saman vuoden syksyllä kun juoksin ensimmäisen lenkin vuosikausiin. Tunne oli huikea. Siitä lähtien tein lenkit hölkäten. Kotona kädet oli täynnä lastenhoitoa ja aikaa juoksulle ei tahtonut löytyä. Ostin kaksosten juoksurattaat ja mukana lenkeillä kulki usein kaksi lasta. Kyllä siinä mitattiin motivaatio kun Kankaantaustan mäkiä juoksin lykkien raskasta kuormaa mukanani ihan vaan sen takia, että muutoin en olisi juoksemaan päässyt. En usko, että tällä hetkellä samanlaiseen tahtotilaan saisin itseni.

Tuolloin juoksemisen motivaattorina toimi kunnon kasvatus ja laihduttaminen. Lenkit olivat henkireikä, jolloin äiti sai olla hetken aikaa yksilö, minä, liikkuva nainen, ei vaipantuoksuinen kotihömelö. Juoksussa ei ollut mitään tavoitetta, eikä sorituspainetta, ei kisoja tuloillaan. Ranteessa ei ollut mittaria, joka ilmoitti mitä vauhtia juostaan. Juoksin vain ja ainoastaan fiiliksellä ja koska mä pidin siitä. Tämä on asia jota olen nyt viimeaikoina alkanut kaipaamaan. Milloin juoksusta tuli pakko? Milloin aloin ahdistumaan, että jään jostain paitsi jos en pääse juoksemaan. Milloin hankin sen kellon mittaamaan matkaa ja nopeutta ja sykettä. Milloin päätin, että pitää juosta viikossa sata kilometriä tai muuten en ole treenannut. Milloin piti alkaa laskemaan vuosittaisia kilometrikertymiä?

Nytkin tätä kirjoittaessa kurkin välillä someen kuinka tutut ovat juosseet toinen toistaan hienompia juoksuja ja hienoissa paikoissa. Tuntuu että olen maailmassa ainoa, jolla on telakka. Tähän ajatteluun on tultava muutos. Siinä minulla mietittävää ja pureskeltavaa. En halua olla tällainen juoksija. On aika kasvaa isommaksi henkisesti. Uskallankohan telakan jälkeen lenkille ilman kelloa??

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Suunnitelmat uusiksi

Elämää ei voi suunnitella valmiiksi. Kun olet saanut kortit jaettua tulee jakajan kädestä yllätyskortti, joka laittaa koko pakan sekaisin. Niin kävi nytkin. Olin tehnyt treenisuunnitelmat kevään kisoihin valmiiksi, mutta nyt joudunkin jäämään pidemmälle telakalle...taas :(

Kävin nilkan kivun vuoksi magneettikuvassa ja sieltä ei varsinaisesti löytynyt kipua selittävää vikaa. Ei tulehdusta, ei rasitusmurtumaa, ei jännevauriota. Jalkaterän anatomia kaikkine luineen, jänteineen ja lihaskalvoineen on monimutkainen rakennelma. Joku määrittämätön rasitusvamma siellä on. Olin kaksi viikkoa juoksematta ja kipu oli jo poissa kun eilen kokeilin juosta. Kuusi kilometriä riitti tekemään jalan jälleen kipeämmäksi, joten testilenkin jälkeen oli tehtävä suuria päätöksiä. Kipein niistä on se, että joudun jättämään Karhunkierroksen 160 km kisan väliin. Tuon kisan poisjääminen itsessään ei niinkään harmita. Olenhan sen vuosi sitten juossut hyvällä ajalla ja sijoittumalla naisten kakkoseksi. Kisa vaan kuuluu osana Ultra Trail Tour Finlandiin ja se jää siis tänä vuonna jälleen haaveeksi. Viime kauden pilasi Divertikuliitit ja nyt nilkka. Mutta onneksi minulla on vielä muitakin haaveita, enkä ota tuota touria nyt pakkomielteenä. Sen aika tulee vielä mikäli se minusta kiinni on.



Suunnitelmat menee näin. Saada pitkällä juoksutauolla, huollolla ja korvaavalla liikunnalla nilkka kuntoon ja saada lihanvoimaa enemmän. Mikäli kesäkuussa saan juostua, alan treenata YlläsHettaan ja Vaarojen Maratonille. Ne maaliin ja pisteet vuoden 2018 UTMB:lle tavoitteena. Viime vuoden KK 160:stä on jo pisteet hallussa. Sitten mahdollisesti 2019 vois taas käydä UTTF:n kimppuun tai sitten keksin jotain aivan muuta. Tämä siis suunnitelma, mutta kuten jo mainitsin, muutos on pysyvää.

Onneksi polut alkaa olla sulia, joten pääsen toisen ihanan lajin pariin. On aika kaivaa MTB kellarista, rasvata ketjut ja lähteä lenkille :)



tiistai 21. maaliskuuta 2017

Motivaatiomontusta ylös akka.

Tämä talvi on ollut henkisesti rankka. En ole ennen ollut näin tuskastunut pimeään, loskaan ja kaikkeen siihen kylmään viimaan ja jalkarätteihin ja jäisiin polkuihin ja sanoinko jo pimeään.  Mun treenit sijoittuu vuorokaudessa lähes aina iltaan ja mitä se tarkoittaa? No sitä, että menninkäinen ryömii kolostaan ulos kun kaikki muut suunnilleen alkaa pöyhimään tyynyjään. Olen rypenyt pohjamudissa pohjekipujen, nilkan kipujen ja ajanpuutteen vuoksi. Nyt saa riittää. Nyt on viimeinen hetki repiä sohva irti selästä ja alkaa treenata. Nuts Karhunkierros on jo nurkalla, mutta vielä ei ole myöhäistä. Nilkka saa mun puolesta elää ihan omaa elämäänsä. Sillä se lähtee millä on tullutkin.



En täysin toimettomana ole ollut kuitenkaan. Mäkivetoja olen tehnyt nyt muutamia kertoja kuukaudessa ja matolla mäkitreenejä lisäksi. Olihan tuossa helmikuussa Mantereenvuorimaratonkin ja siellä tuli tehtyä hyvä pitkäkestoinen treeni. Kyykyjä ja lankkua olen tehnyt lihaskestävyyden parantamiseksi. Viikkokilsat ovat silti jääneet luokattoman pieniksi ellei jopa olemattomiksi ja siihen tulee nyt muutos.  Ei turhia välipäiviä. Ei tekosyitä, etten ehdi. Nyt akka alkaa juosta.




Tarkoitus on nostaa huhtikuun puoleen väliin mennessä viikkokilsat päälle sataan. Huhtikuun puoleen väliin mennessä pyrin tekemään tuplasatkun eli kahteen viikkoon päälle 200 kilometriä. Sisällytän ainakin yhden ylipitkän treenin ja yhden maratonin mittaisen treenin noihin viikkoihin. Vaikka määrää tulee lisää ei pidä unohtaa vauhtia, joten sekaan teen edelleen mäkivetoja, tempojuoksuja ja tonnin vetoja. Siitä sitten Bodomille puolimaralle ja keventelyn kautta Karhunkierroksen 100 mailiselle. Tässä suunnitelma ja suunnilleen sama kaava kuin viime vuonna ja hyvinhän siinä kävi. Huomenna ohjelmassa verttitonni Kalpalinnalla. Siitä taitaa tulla mutainen reissu.