Uutta ultraa?

Nyt polttelee. Sain kuulla kivasta pienestä 12 tunnin maastoultrasta lähinurkilla. Aikaa siihen olis muutama viikko. Edellisen ultran jäljiltä olen koipia ulkoiluttanut kerran ja pf siitä ei ainakaan paremmaksi muuttunut.
Tänään on päästävä poluille testaan meneekö juostessa jalka huonompaan suuntaan vai pysyykö kipu samanlaisena. Ei ollut tarkoitusta keväällä toista pitkää ultraa juosta, mutta nyt tämä tarjous houkuttelee aika paljon. Tuon 12 tuntia jos juoksee niin kilsoja siinä ehtii tulla maaston haasteellisuudesta riippuen 70 kilsan ja satasen väliltä. Kääks!
Eihän tässä touhussa ole mitään järkeä enää. Tämä olis sitten neljäs ultra tälle vuodelle ja eletään vasta maaliskuuta. Näyttää lähtevän pikkasen lapasesta. Puhukaa joku nyt järkeä tähän onnettomaan pääkoppaan.

Palauttelua.

Ei pitänyt juosta vielä. Reidet on kireät kuin viulunkieli. Antibioottikuuri on syömättä ja kynsiä jomottaa. Silti kyläreissulla autossa istuessa tuijottelin sulia kalloita ja metsänpohjia. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Hinku metsään kävi ylitsepääsemättömäksi eli illalla suuntasin harjulle.

Ensimmäiset askeleet oli kaikkea muuta kuin nautintoa. Onneksi pikkuhiljaa jalat alkoi lämmetä. Kuukauteen en ole lähimetsässä päässyt juoksemaan, joten hymy oli kyllä takaraivossa saakka kun hölkkäilin tuttuja polkuja. Nastoja olisi tosin vielä tarvittu. Alamäet meni puunhalailuks.

Rauha!

Herätys kello 02.45!! Silmät ristissä aloin laittaa itseäni juoksua varten valmiiksi juoksukaveri Millan kanssa. Juoksuliivin olin pakannut jo edellisenä iltana ja kaikki oli periaatteessa valmiina aamulla. Syöminen oli vähän vaikeaa kun jännitys ja aikainen herätys oli vienyt ruokahalun.
Ulkona oli melko lämmin ilma, mutta aika kova tuuli. Olimme Millan kanssa päättäneet kävellä expolle, josta bussikuljetus starttiin lähti kello 4.15. Matkalla sinne juttelimme Sveitsiläisen pariskunnan kanssa, jotka olivat tulossa samalle matkalle. Heillä oli takanaan monta maastokisaa eri puolilta Eurooppaa.
Bussimatka starttiin kesti noin kaksi tuntia. Bussissa oli kuuma ja kaiuttimista soi kovalla äänellä Espanjalainen salsamusiikki. Yritin nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Ulkona oli niin pimeää, ettei ulos nähnyt. Sen verran näki, että korkealle mentiin ja välillä bussi ajoi todella hitaasti mutkassa, jossa vuorenrinne nousi pystysuoraan ihan tien reunasta. Tämä ei vähentänyt jännitystä yhtään.

Fontanales startti. Bussi jätti meidät keskelle pientä kylää. Missään ei näkynyt mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Muutama juoksija 125 k matkalta juoksi ohi keskittynyt ilme kasvoillaan. Osa porukasta lähti kävelemään alas jyrkkää mäkeä, joten lähdin Millan kanssa seuraamaan heitä. Hetken kuluttua saavuimme pienelle aukiolle, jonka reunalla sijaitsi kirkko ja keskellä näkyi lähtöportti. Siihen sitten vaan odottelemaan starttia. No oli siinä välissä erikoinen vessareissu, jossa matkaa kertyi jo yli kaksi km ja kovaa nousua, mutta siitä vaikka kerron toisella kertaa.. Paikalla oli ilmeisesti Espanjalaisen median edustajia kameroineen ja pääsin itsekin johonkin lähetykseen.

Startti klo 07.00 alkoi nousulla. Alku oli leveää tietä ja letka eteni ihan hyvää vauhtia. Vajaan kilometrin päästä tie muuttui kapeaksi poluksi ja letka pysähtyi. Etenimme kävellen. Tosin siinä kohtaa oli jo ihan hyvää nousua, joten teki hyvää aloittaa rauhassa ja antaa kropan lämmetä hitaasti. Millan kanssa ollaan juostu ennenkin yhdessä ja joka kerta ollaan aloitettu maltillisesti ja päästy maaliin. Nytkin osa porukasta alkoi rynniä vauhdilla ja sanoin Millalle, että antaa niiden vaan mennä. Lopussa tulee selkiä vastaan. Matka oli vasta alussa.

Matkaa ensimmäiseen huoltoon Vallesecoon oli 7.5 kilometriä ja se sijaitsi 977 metrin korkeudessa meren pinnasta. Sykkeet isoimmissa nousuissa huiteli 170 yläpuolella ja se vähän hirvitti, naama muuttui punaiseksi. Välillä tuntui, ettei tästä nousemisesta vaan tule loppua. Ennen huoltoa kadun varressa seisoi nainen punaisessa Haglöfsin takissa ja kannusti suomeksi. Se tuntui hauskalta. Vallesecossa ei ollut ajanottoa, eli en tiedä kauanko aikaa siihen mennessä olimme käyttäneet. Muistaakseni tässä kohtaa lisäsin vettä vain pieniin pulloihin eli juomarakkoon en lisännyt vettä. Mietin, että olen juonut aivan liian vähän. Keli oli petollinen kovan tuulen vuoksi. Hikoilua ei huomannut. Otin tässä vaiheessa kevyen juoksutakin pois ja huomasin, että paita takin ja liivin alla oli hiestä märkä. Hitto. Kostautuuko tää jossain vaiheessa. Huollossa söin mukana olleen mustikkasopan,  koska se painoi mielestäni turhan paljon.

Seuraava osuus oli ihan mukavaa juostavaa. Mukavia nousuja, muutama kovakin,  mutta ei mitään ihan kamalaa. Matkaa Vallesecosta Teroriin oli vain kuusi kilometriä ja siellä oli ensimmäinen väliaikamittaus. Huolto sijaitsi keskellä kylää ja ihmisiä oli tullut katsomaan juoksua. Aikaa startista oli kulunut 2.14 ja matkaa 13.6 kilometriä. Ihan hyvää vauhtia oltiin tultu ja mieliala oli korkealla. Katujen varrella ihmiset taputtivat ja kannustivat. Huollossa soi musiikki ja tunnelma oli hyvä. Taas täyttäessä juomapulloja ja rakkoa huomasin, että ne eivät olleet tyhjentyneet riittävästi. Sen sitten huomasin seuraavalla osuudella. Jyrkässä nousussa, jossa oli paljon portaita alkoi molemmat etureidet ja oikea alapohje kramppaan. Krampit ei estäneet etenemistä, mutta tuntuivat kipuna ja jäykkyytenä. Otin äkkiä suolatabletin ja urheilujuomaa ja vettä päälle. Pikku hiljaa jalat helpotti ja matka jatkui rankkoja nousuja eteenpäin tai pitää kai sanoa, että ylöspäin.

Korkeusero Terorin ja seuraavan huollon Talayonin välillä oli 652 metriä eli ihan mukiinmenevää matkaa. Huolto sijaitsi korkealla mäellä 20 kilometrin päässä startista. Aikaa oli kulunut kaikkineen nyt 4.45. Vielä ei ollut mitään hätää vaikka kyllä krampit ja nousut oli reidet lujille laittaneet.  Talayoniin oli saatu myös poppivehkeet soimaan. Pakko oli pikkasen fiilistellä ja tanssia kunnon trancen tahtiin samalla kun pupelsin tarjottavaa. Mahtoi olla taas hienoa viihdettä. No ei sitä siinä tilassa pidä miettiä vaan tehdä just sitä, mikä tuntuu hyvältä ja saa ajatukset pois ikävistä asioista. Talayonista paras muisto on irtokarkit, joita vedin naamariin kaksin käsin :)

Talayonista alkoi jäätävän pitkä yhtäjaksoinen nousu huipulle. Maasto muuttui metsäiseksi ja alusta oli multavaa, jos en nyt väärin muista. Seuraava huolto sijaitsi "alhaalla" 1050 metrissä Tejedassa. Matkaa sinne oli vain 8.4 km, mutta aikaa saatiin kulumaan yli kaksi tuntia. Ristus, että oli hidas ja tappava väli. Vähän aloin pelätä sitä seuraavaa isointa nousua Garanoniin.

Tästä alkoi mun kisa varsinaisesti. Tähän saakka oli kaikki mennyt ihan mallikkaasti. Tejedan jälkeen juoksin yhden laihan mustiin pukeutuneen pojan ohi, joka sanoi minulle hiljaisella ja jotenkin valjulla äänellä "Don't run! The mountin will come up sooner". Jotenkin nousi niskakarvat pystyyn, mutta samalla huvitti pojan sanat. Kunnes se The mountin alkoi tulla esiin. Siinä vaiheessa iski epäusko. Ei musta ole tuota vuorta miehittämään tai jos sinne pääsen, en ainakaan jatkaa jaksa siitä eteenpäin. Eihän oltu edes puolessa välissä vielä. Huippua ei edes näkynyt ja se osa, mikä näkyi tuntui olevan pilvien korkeudella. Reidet olivat jo hapoilla,  mutta jotenkin niillä oli juoksemaan päässyt, mutta tuon vuoren päällä ne sanoutuisivat irti. Tässäkään vaiheessa en ajatellut keskeyttämistä, mutta tunnustin vain tosiasiat. Valmistauduin hiljaa kohtaloon ja lähdin tunkkaamaan ylöspäin jyrkkää kiemuraista polkua.

Millan kanssa yritettiin keksiä jotakin positiivista asiassa. No kummallakaan ei krampannut, eikä edellä menevä mies ollut onnistunut puhkaisemaan sauvalla kummankaan silmää kovasta yrityksestä huolimatta. Välillä naurettiin pitkille havunneulasille ja isoille kävyille, välillä kiroiltiin kovaan ääneen, ettei tällaisia mäkiä voi oikeesti olla olemassa. Kirottiin järjestäjän huonoa huumorintajua laittaa nyt ihmiset juoksemaan tuollaiseen paikkaan tana.. Tunteet oli pinnassa. Jossain puolessa välissä vastaan tuli mies, jolle sanoin Hello ja Milla taisi sanoa Hola. Hetken hiljaisuus ja mies vastasi Hyvä Suomi! Hitsi kun tuntui hyvältä. Mies oli Virosta ja naureskeli meidän reaktiolle. Tästä meni hetki taas sitä tuttua ylämäkeä kun näin vuoren päällä ison lohkareen. Muistin jostain kisavideosta nähneeni saman lohkareen ja siitä tiesin, että sinne mennään ja sitten ollaan lähellä Garanonia. Lisää virtaa tuli heti ja kohta olemmekin lohkareen kohdalla ottamassa kuvia.

Garanoniin pääsy tuntui välimaalilta,  koska sinne oli toimitettu meidän Drop Bagit. Mun pussukassa oli vaihtosukat,  housut ja pitkähihainen juoksupaita ja tietysti syötävää.. Mustikkakeitto maistui siellä taivaan reunalla taivaalliselta. Vaihdoin puhtaat sukat ja paidan päälle. Joka paikka oli pölyn peitossa. Yritin putsata pölyä varpaista ja jalkapohjista, ettei se alkaisi tehdä hierymiä loppumatkasta. Huoltoon mennessä huomasin, että ajatus oli jumissa. Syynä ilmeisesti raju energiavaje. Söin kunnolla järjestäjien tarjoamaa makkaraa ja juustoa ja join colaa. Muistaakseni söin myös pussukassa olleen snickersin ja toisen sulloin reppuun. Latasin kaikki juomapullot täyteen ja laitoin yhteen juomaa, jossa oli mm kofeiinia, elektrolyyttejä ja magnesiumia.
Huoltopaikka on suosittu retkikohde ja siellä oli paljon perheitä piknikillä. Niin vaan matkaa jatkettiin, vaikka en siellä alhaalla niin uskonut. Nyt matkaa oli jäljellä saman verran kuin niillä, jotka juoksivat tuolla maratonin.

Garanonin jälkeen tuli kisan yksi veemäisimmistä nousuista, jonka päällä oli saaren korkein kohta päälle 1900 metrissä. Millan kanssa nimettiin nousu Tähtitorninmäeksi,  koska huipulla oli tähtitorni. Sykkeet mäen päällä oli luultavasti tapissa ja tuntui, että sydän tulee rinnasta ulos. Tässä vaiheessa Garmin oli jo tiltannut ja olin sen jättänyt pussukkaan. Jos olisin sairastanut piilevä sydänvikaa, olisi se ilmennyt tuossa mäessä.

Pahin oli takana tai näin ajattelin tässä vaiheessa. Alkoi miellyttävä ihana polku loivaan alamäkeen ja sitä tykitettiin menemään kipeistä reisistä huolimatta. Ohitettiin monta juoksijaa ja fiilis oli taas korkealla. Sanoin Millalle, että nyt päästään maaliin, jos kumpikaan ei satuta itseään. Alkoi hurja pudotus alas Tuneen. 1900 metristä alas 887 metriin. Joku vitsiniekka oli rakentanut rinteeseen aikojen saatossa kivan serpentiinipolun, joka oli melko kapea ja mutkat jyrkkiä. Tukkoisilla reisillä sitä oli mukava tulla alas kilometri tolkulla. Maisemat tuolla oli kuitenkin jotain niin kaunista ja jylhää,  että se piti mielen korkealla.

Tunessa matkaa oli takana jo 51.2 kilometriä ja aikaa oli kulunut startista 10.47. Olo oli hyvä ja taas tanssitti huollossa. Appelsiininlohkot maistui ja muukin syötävä upposi parempiin suihin. Cola-juomasta oli tullut ihan pakkomielle, sitä oli saatava joka huollossa.

Matka kohti Artearaa alkoi hyvällä sykkeellä. Kaikki vähänkään tasaiset osuudet ja loivat ylämäkeä juostiin ja kivuista huolimatta matka eteni. Yritettiin ottaa kiinni aikaa,  mikä oli mennyt isoihin nousuihin ja samalla takaraivossa oli ajatus, että se pimeä tulee kohta ja olisi ollut hyvä päästä mahdollisimman lähelle Artearaa ennen sitä. Profiilista olin katsonut, että ennen huoltoa on kisan ehkä jyrkin ja pisin alamäki. Sanoin Millalle, että toivottavasti se on alustaltaan helppoa ja jokseenkin juostavaa.
Pimeä tuli ennen kahdeksaa. Se tuli äkkiä. Lamput päässä juostiin letkassa ja siitä tuli kisaan ihan erilainen tunnelma. Jono eteni juosten, ei juurikaan puhuttu. Sitten se lasku alkoi. Alusta oli kaikkea muuta kuin helppo. Polku oli käytännössä pelkkää irtokiveä, todella kapea ja suoraan reunasta alkoi jyrkänne alas. Itsesuojelunvaisto laittoi kävelemään hitaasti. Välillä kivet jalkojen alla antoivat periksi ja jalka lipesi. Ensimmäistä kertaa pelkäsin, että kuolen. Kaikki keskittyminen pimeässä kipujen kanssa oli uuvuttavaa. Aloin katumaan koko kisaa ja ajattelin, että tämä kokemus ei ole enää voimaannuttavaa, vaan lamaannuttavaa ja kuluttavaa. Alamäki kesti ikuisuuden. Alhaalla kaukana pimeässä näkyi juoksijoiden pitkä valonauha. Sinne saakka oli päästävä. Mielummin yhtenä kappaleena.

Mäki vei kaikki voimat. Fyysiset, mutta myös henkiset. Artearassa istuin penkille ja itku vaan tuli. Katsoin Millaan ja sanoin hiljaa, että miksi meidän pitää tehdä tää itsellemme. Olin aivan loppu. Siinäkään vaiheessa en ollut silti luovuttamassa. Se oli pelottavaa. Tajusin, että olen valmis juoksemaan siinä tilassa vaikka tajun kankaalle. Mikään ei saa enää lopettamaan tätä, mutta minkä hinnan se maksaa..
Kaiuttimista soi One Republicin kappale Instead of counting dollars we ll be counting stars. Sitä laulettiin Millan kanssa mustan taivaan alla ja kohdassa, jossa lauletaan everything that kills me makes me feel alive nousin ylös, tilasin pojilta huollossa pitsaa, otin mukin täyteen colaa ja kaikki oli taas aivan saatanan hyvin.

Matka viimeiseen huoltoon oli silti rankka. Päikiän alle oli alamäessä muodostunut iso rakko ja toisen isovarpaankynnen tunsin irronneen. Lisäksi tässä vaiheessa jalan pf muistutti, että on vielä olemassa. Vielä pystyttiin silti juoksemaan joitakin pätkiä. Vaikeudet muuttui vielä pahemmaksi kun se rakko päkiässä puhkesi. Siihen loppui juoksu. Tässä vaiheessa huollon olisi jo pitänyt olla, mutta sitä ei näkynyt. Kummallakaan ei ollut mitään hajua kauanko oltiin tultu Artearasta ja paljonko oli matkaa jäljellä seuraavaan huoltoon. Aloin olla jossakin muualla. Keskitin kaiken ajattelun siihen, että tuijotin valokeilassa olevia Millan kenkiä. Otin harha-askelia sivulle ja tuntui, etten enää näe kunnolla. Eteenpäin mentiin silti kävellen niin lujaa kun vain pystyttiin. Millalla oli ollut lonkka kipeä jo jonkin aikaa ja tiesin kyllä, että tuskaista menoa on hänelläkin. Kaksi kohtalontoveria pimeässä lamput päässä. Jokaista ylämäkeä kirottiin ja alamäkeä vielä enemmän. Vihdoinkin huolto Machacadorassa. Siellä puhjennut rakko puhdistettiin ja teipattiin. Ei soinut enää musiikki tai en ainakaan sitä kuullut. Vieressä seisoi pidemmällä matkalla ollut mies, joka vain tuijotti eteensä ja puhui itsekseen.

Kahdeksan kilometriä maaliin. Jatkettiin kävelyä ja välillä yritettiin juosta, mutta taas kipu laittoi kävelemään. Ennen maalia käveltiin muutama kilometri tulvavesiuomaa, joka ono rakennettu liuskekivistä ja betonista. Alustana se oli kova ja ärsyttävän epätasainen. Jokainen askel teki kipeää ja muutaman kerran näin tähtiä kun iskin kipeän varpaan terävään kiveen.

Maaliin oli enää kilometri kun lähdettiin juoksemaan. Mehän juostaan maaliin. Ja niin me juostiin. Käsi kädessä loppukiri, viimeinen suora ja siitä vihreästä portista sisään. Halaus ja itkua. Me tehtiin se!! likka Hämeestä ja likka lakeudelta tuli maaliin ajalla 17.22.32. Ei ihan riittänyt paukut sen 17 tunnin alitukseen,  mutta se on aivan sama.

Vuorilla tapahtui jotakin, mitä olin ehkä alitajunnassa odottanut. Monesti olen miettinyt, että mikä saa minut aina kokeilemaan jotakin rankempaa ja suurempaa haastetta. Nyt ei enää tarvitse. Sain rauhan. Kuulostaa typerältä kliseeltä, mutta kisan jälkeen olo on ollut rauhallinen. Ei tarvitse enää vakuuttaa itseään mistään. Kisoja tulee varmasti ja rankempiakin sen tiedän. Mutta niihin pääsen osallistumaan rakkaudesta lajiin, en siksi, että pitää löytää omat rajat. Niitä rajoja kun ei taida olla olemassakaan..

Run to the hills.

Transgrancanaria Advanced 84.7k, vertikaalia 4800 m. Siinä huomisen ohjelma. Koko päivä ja ilta siinä menee. Olo on jo odottavan innostunut, yllättävän rauhallinen silti. Päivä meni drop bagin viemiseen kisakeskukseen,  tuliaisten ostamiseen, varusteiden pulaamiseen. Nyt on kaikki voitava tehty.
Kisakeskuksessa tuli nähtyä muutama maailman huippu polku-ultraaja ja jotenkin epätodellista,  että tavallinen likka Hämeen sydämestä siellä vaan mukana tohinassa. Nyt ei enää pää toimi, joten kisa rapsaa tulee kunhan kotimaahan pääsen takaisin yhtenä kappaleena.

Valmisteluja ja jännitystä.

Kolme yötä jouluun on.. siis ei enää mitään aikaa. Tänään kävin hakemassa taas kortisonipiikin kantapäähän. Koipi oli edellisen piikin jälkeen jo ihan hyvän tuntuinen, kunnes se suuttui muutamasta hiihtokilometristä. Tai sitten siihen vaikutti pieni flunssanen, mikä iski tiistaina. En enää pysy laskuissa mukana mikä kantapään milloinkin suututtaa. Parempi kun ei sitä edes mieti enää.
Päivä kului hankkiessa viimehetken varusteita. Posti oli tuonut kisaa varten tilaamani sadetakin,  joka osoittautui todella mac in a säkiks. S koko oli kuin purje. Vaihtoon menee, eikä uutta ehdi enää tilata. Otan mukaan viime kesänä hankkimani vettä hylkivän takin. Näillä mennään.
Kisaeväät on nyt hankittu. Tässä kuva kertoo enemmän kuin sanat.

Lisäksi mukaan lähtee maustamatonta urheilujuomaa siltä varalta, että muut juomat alkaa tökkiä.
Sääennuste lupaa aika kovaa hellettä kisapäivälle. +26 voi tuntua näin äkkiseltään raastokeliltä. Suolaa siis varattava mukaan ja kramppeihin varauduttava. Muistuu mieleen Nuuksiossa vaivanneet reisikrampit.. en välittäisi kokea niitä uudelleen. Olen valmistautunut viileämpää keliin ja hankkinut hihallisen paidan ja tänään ostin vielä irtohihat lisälämmikkeeksi. Nyt hihaton toppi vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta. Ainoa huono puoli siinä on se, että olkapäät saattaa kärventyä. Vaikka laittaisin startissa voimakasta aurinkovoidetta se ei riitä koko päivää. Pääasia silti, ettei sada ja ole kylmä.
Nyt olo alkaa olla lievästi sanottuna jännittynyt ja innostunut. Vähän samanlainen kuin ennen Midnight Sun Trail Ultraa. Tämä kisa tulee olemaan tähän astisista rankin korkeuseron vuoksi. Nähtäväksi jää miten siitä selviän.