Elettiin vuotta 2018 kun nimeltä mainitsematon polkujuoksija oli itikoiden syöttinä Pahtavuoman huollossa. Silloin kyseinen henkilö kertoi kovalla ääneellä huollossa oleville henkilöille jäävänsä eläkkeelle tästä kisasta. Silloin päätös tuntui lopulliselta.
Mulla on ollut aina viha-rakkaussuhde Ylläs Pallas kisaan. Siellä on olleet aina ne kauneimmat maisemat, mutta myös ne pahimmat ryteiköt. Keskeyttämisiäkin siellä olen kokenut ja toisaalta onnistumisen riemua. Ensimmäinen polkujuoksukisa ylipäätään johon olen osallistunut oli vuonna 2014 Midnight Sun Trail Ultra joka juostiin Pallastunturilta Hettaan. Silloin leimahti meikäläisen rakkaus lajiin, eikä se kovinkaan paljon ole laantunut vuosien varrella. Ehkä pahin ihastumisen huuma ja hulluus ovat muuttunut sellaiseksi syväksi ystävyydeksi ja luottamukseksi.
Syy miksi tuohon kisaan tänä vuonna osallistuin oli sama kuin edelliseen kisaan eli UTTF liivijahti. Palautuminen karhunkierroksen kisasta sujui melko hitaasti. Jalat olivat pitkään jäykät ja turvonneet eikä kunnon treeniä kisojen välissä ehtinyt tehdä. Keskityin kropan kuunteluun ja jalkojen lihasten aktivointiin erilaisilla lihasvoimatreeneillä. Tuli myös pyöräiltyä jonkun verran. Juoksuakin tein, mutta ne treenit oli lähinnä kunnon ylläpitoa kuin kehittävää treeniä. Kisaa ennen tuntui olevan vielä väsymystä kropassa. Olin kisaan lähtiessä epävarmempi kunnostani kuin koskaan aikaisemmin. Niin paljon starttaaminen ahdisti, että menomatkalla Äkäslompoloon katselin juna-aikatauluja takaisin Hämeenlinnaan. Seuraava juna Kolarista lähti vasta lauantaina joten ei auttanut kun alkaa valmistautumaan pahimpaan eli kisaan :D
Haimme Susannen ja Arin kanssa kisakeskuksesta numerot ja muutaman juttutuokion jälkeen ajelimme majoitukseen. Illalla olin kuin hermoraunio ja yritin saada laitettua kisakamat kasaan ennen aamua, jotta aamusta tulisi edes vähän rauhallisempi. Sain nukuttua varmaan noin viisi tuntia ja sen oli nyt riitettävä. Aamulla varusteiden pukeminen ja loppusäätö sujui ongelmitta vanhasta tottumuksesta. Mukaan lähti samantyyppinen energiavarasto kuin karhunkierroksellekin. Geeliä hitosti, vähän suklaata ja siripiriä. Juomina Noshtin urkkajuoma ja elektrolyytit.
Jounin kaupalla oli paljon tuttuja odottamassa kyytiä Hettaan. Matkaan olin lähdössä Nooran kanssa, joka oli juoksemassa Pallakselle saakka. Nooran kanssa oltiin treenattu yhdessä koko talvi siten, että lähes kaikki pidemmät lenkit tehtiin yhdessä. Nyt oli hienoa päästä kokemaan yhdessä tämä Nooran tähän asti pisin matka. Siinä bussikyytiä odotellessa mukaan meidän kanssa juoksemaan ilmoitti lähtevänsä myös Annika ja Susanne eli hyvä porukka. Tai no mun piti juosta mimmit kiinni, koska he lähtivät liikkeelle noin 20 minuuttia ennen meidän lähtöryhmää.
Sain juoksukamut kiinni ennen ensimmäistä huoltoa ja siitä sitten matka jatkui yhdessä kohti Pyhäkeroa. Pitkä hivuttautuminen huipulle meni muitta mutkitta rauhassa. Sadetta saatiin niskaan vaikka Pekka oli luvannut poutaa. Pyhäkeron päällä piti pysähtyä ottamaan pakolliset kuvat.
Matka alas kerolta oli luokattoman pitkä, mutta hissuksiin se hölkättiin ja pian oltiinkin jo Sioskurun tuvalla hyödyntämässä saniteettitiloja :D Tässä kohtaa itselle iski tajuntaan, että tästä reissusta tulee ehkä henkisesti raskain, koska en välttämättä ollut palautunut mieleltäni vielä viime kisasta. Jotenkin se, että taas olin laittamassa itseäni koville tuntui ahdistavalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Kumpa minäkin olisin menossa Pallakselle saakka. Siirsin tuon ajatuksen pois ja keskityin hetkeen. Päätin edetä etapilta toiselle, huollosta huoltoon, enkä miettinyt koko matkaa kerralla.
Reitti Ketomellan huoltoon oli minulle ennestään tuntematon. Reitti oli metsäinen ja muistan sanoneeni ääneen Nooralle, että en yhtään tykkää tästä metsästä ja siitä polusta. Nooran ihmetteli, että missähän se tämä polkujoksija sitten haluaisi juosta :D Ketomellassa pidettiin pitkä hyvä huolto. Tässä vaiheessa Susanne ja Annika olivat jatkaneet matkaa omaan tahtiin. Seuraava huoltoväli oli koko kisan pisin ja sellaiselta se tuntuikin. Matkaa jatkettiin tasaista vauhtia ilman isompia ongelmia. 50 kilometrin kohdalla päätimme Nooran kanssa jatkaa matkaa omaan tahtiin.
Olin hieman huolissani nesteen riittämisestä ja niinhän siinä kävi, että juotava loppui ja olin noin 45 minuuttia ilman juotavaa. Tiesin, että Montellin majalla viimeistään saa vettä ja siellä olevasta purosta sainkin täydennettyä juomapuolta. Onneksi pahaa kuivumista ei päässyt tapahtumaan. Matka Pallakselle tuntui todella pitkältä ja sinne pääsy oli kuin olisin tullut maaliin. Juokseminen ei enää kiinnostanut, mutta väkisin otin juoksuaskelia viimeisessä mäessä ennen huoltoa. Huollossa harkitsin ensimmäisen kerran keskeytystä. Ei kiinnostanut enää jatkaa. Ei sitten yhtään. Istuin kuitenkin alas syömään jotakin ja täyttelemään dropbagista uutta energiaa juoksuliiviin. Väsytti todella paljon. Niin paljon halusin keskeyttää, että kysyin huoltohenkilökunnalta voiko Rauhalassa keskeyttää jos päätän jatkaa sinne. Kuulemma pystyi ja siitä sitten matka jatkui Rauhalaan keskeyttämään. Mitään hätää minulla ei ollut. Ei ollut mikään paikka rikki, joten en saanut keksittyä syytä keskeytykselle. Unettaminen oli ainoa ongelma ja uninen ihminen alkaa tuottaa aivoissaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Ajattelin, että ei se liivi nyt niin tärkeä mulle ole että täällä taas on kärvisteltävä.
Rauhala on aina ollut minulle kisan inhokki. Märkää ryteikköä, pajukkoa kainaloihin asti ja itikoita hemmetisti. Nyt se olikin yllättävän helppo pätkä ja 21 kilometrin matka Rauhalan huoltoon meni yllättävän kivuttomasti. Olin yöllä ottanut kofeiinia jota en enää vuosiin ole käyttänyt ja se piristi todella hyvin. Olin taas hereillä ja juoksu maistui. Energiaa oli kropassa ja kaikki mitä söin pysyi sisällä eikä pahemmin tullut pahoinvointia. Olin saanut seuraakin 100 kilometrin kisaajista ja törmäsin tuttuihin ennen Rauhalaa eli kiitos Hilla ja Laura seurasta. Juttelu teki hyvää mielelle.
Rauhalan huolto meni aika nopeasti. En keskeyttänyt sinnekään. Vähän banaania, sipsiä ja juomaa mukaan ja kävelemään noin kahden kilsan asvalttiylämäkeä. Matka Pahtavuomaan meni samalla hyvällä fiiliksellä ja siinä tein taas aika pienen huollon, koska jo odotin seuraavaa isompaa huoltoa, jossa toivon mukaan saisin kasvislientä ja jotain muuta suolaista syötävää. Sokerilla eläminen alkoi tuntumaan yksitoikkoiselta.
Yksi kisan lempparipaikoista ja tuntureista on Äkäskero, joka on Pahtavuoman ja Peurakaltion välillä. Aurinko paistoi selän takaa ja loi hienoa varjoa keron päällä juoksevasta naisesta, joka tunsi olevansa elossa ja nautti siitä, että jalat vieläkin jaksoivat kantaa juoksuaskelia. Tässä vaiheessa kaikki keskeyttämiskeskustelut päässäni olivat vaienneet ja olin päättänyt mennä maaliin. Ainoastaan paha loukkaantuminen olisi enää este. Tiesin kyllä, että helpolla ei maaliin tänään mennä mutta olin valmis taistelemaan loppuun saakka. Hieman ennen Peurakaltion huoltoa kuulin lehmänkellon ääntä ja näin ihmisiä. Liikutuin kyyneliin kun tajusin, että Minna ja Mikko olivat kävelleet minua vastaan. Huippufiilis saada taas jutella jonkun kanssa kun aika pitkiä aikoja vietin yksin omien ajatusteni kanssa. Peurakaltiossa huolsin jalkoja joissa taisi olla jo rakkoja. Minna ja Mikko auttoivat kamojen ja syötävien kanssa ja tästä oli iso apu kun ei kaikkea tarvinnut väsyneillä aivoilla ajatella ja tehdä. Kiitos vielä teille :)
Peurakaltiosta lähdin hölkkäämään ihanaa loivaa alamäkeä kohti Kotamajan vesihuoltoa. Keli oli alkanut lämpenemään ja oli aika kuuma. Nestettä kului. Tämä pätkä Kotamajalle oli suurelta osin minulle uutta. Matkalla minua vastaan ajeli Piia, jonka kanssa vaihdettiin muutama sana. Muistelin, että Peurakaltiolta Kotamajalle oli matkaa noin 7 km. Kun huoltoa ei vielä yli 8 km kohdalla ollut näkynyt olin varma, että olin juossut siitä ohi. Alkoi iskeä paniikki, koska matkaa seuraavaan huoltoon Ylläsjärvelle olisi yli 20 km, eikä minulla ollut tietoa siinä matkalla olevista puroista. Onneksi olin muistanut välimatkan väärin ja noin 9 km kohdalla Kotamaja tuli vastaan. Siellä taas nestettä mukaan ja tällä kertaa täytin kaikki astiat mitä minulla mukana oli. Matka Ylläsjärvelle tulisi kestämään pitkään, koska tunsin, että jalkapohjassa oli iso rakko ja useampi varvas oli rakoilla. Rakoista huolimatta juoksin kaikki loivat ylämäet, tasaiset osuudet ja alamäet. Maaliin oli noin 40 kilometriä kun tunsin, että jalkapohjan rakko puhkesi. Tuska oli hetken melkoinen. Istuin alas paikkaamaan jalkaa uudelleen ja siinä kohtaa päälle iski ukkoskuuro. Siinä märällä mättäällä kaatosateessa istuessa ja jalkaa kasaan kursiessa mietin hetken lajin viehätystä :D Paikkaus sai jalan kivun ehkä hieman helpottamaan ja pystyin jatkamaan matkaa. Alkuun kävelin, mutta kun mietin tilannetta, jossa kävely ja juoksu sattui yhtä paljon, valitsin juoksun. Hölkkäilin eteenpäin ja muistelin ultrajuoksuguru Jumiskon sanoja, että kipu on vaan tunne. Sain siirrettyä rakon kivun jonnekin taustalle.
Ennen kisaa ajattelin, että tässä kisassa rakkoja voi muodostua, koska Karhunkierroksella jalkojen iho oli kovilla märkyyden vuoksi. Siellä ei rakkoja tullut mutta kisan jälkeen jalkapohjien iho tavallaan kesi pois.
Lopulta se Ylläsjärven huolto tuli vastaan. Huollossa oli odottamassa Janne ja Paula ja hänen poikansa. Olipa taas ihanaa nähdä tuttuja. Janne auttoi rakon paikkaamisessa ja Paula toi syötävää ja täytteli juomat. Jannen paikkausavun myötä väitän, että maaliin menosta tuli siedettävämpi. Hurjasti kiitoksia teille avusta. Seuraavana lähdin taapertamaan kohti Ylläksen huippua. Siitä tuli pitkä ja hidas osuus, mutta lopulta sinne päälle pääsin ja pääsin alaskin. Ennen viimeistä huoltoa Pasi oli ajellut pyörällä kannustamaan ja kiva oli vaihtaa kuulumisia ( haukkua laji alimpaan helvettiin ) tutun juoksijan kanssa :D Kellokkaalla näin taas Mikkoa ja Minnaa ja heidän lapsiaan ja siinä taisin syödä enää muutaman mandariinin lohkon kun ei oikein syötävä enää maistunut. Maaliin oli enää alle 15 km. Ei muuta kun tossua toisen eteen ja kohti yhtä paskamaisimmista nousuista Kesänkitunturin päälle.
Ennen Kesänkitunturia oli tullut toinenkin Pasi pyörän kanssa moikkaamaan, mutta taisin olla aika tiloissa kun siinä ei oikein juttu lähtenyt luistamaan :D Pirunkurun kivikkoinen nousu tuntui loputtomalta ja siinä kohtaa tuntui, että en koskaan pääse huipulle. Hapotti ja hengästytti ja taukoja pidin vähän väliä. Matka eteni hemmetin hitaasti ja se alkoi hajottaa päätä. Kesänkitunturin päällinen on täynnä ärsyttävää pikkukiveä, eikä siellä ole selkeää polkua jossa juosta. Löin rakkoiset varpaat useita kertoja teräviin kiviin ja jalkapohjan rakon myös. Välillä vaikersin ääneen kun sattui niin paljon. Eniten harmitti se, että vauhti oli rakkojen takia niin hidas. Muuten minulla oli energiaa ja jalkoja vielä juoksuunkin. Ja kun se pahin kivikko helpotti alamäessä, lähdin juoksemaan maaliin.
Kilometri ennen maalia otin loppukirin. Adrenaliini vei kivut kokonaan pois. Tuuletukset maalisuoralla olivat melkoiset, koska kaikki tunteet purkautuivat ulos. Olin todella helpottunut että pääsin maaliin kaikista alun henkisistä vaikeuksista ja rakoista huolimatta. Kerrankin pystyin olemaan ylpeä itsestäni.
