Päähänpisto.

Kauanko pitää harkita, että voi juosta maratonin. Yleensä kai kauemmin kuin yhden illan. Illalla päätin, että aamulla juoksen maratonin verran metsässä ja reitillä, josta yli puolet oli vierasta seutua. Karttaa tutkailin illalla ja siitä se ajatus lähti. Halusin juosta Parolanharjulle ja siitä eteenpäin Kerälänvuorelle ja aina Laikkaanvuorelle saakka. Ehkä näillä spontaaneilla päätöksillä yritän madaltaa kynnystä juosta pitkiä matkoja. Toisin sanoen totuttaa kroppaa pitkiin matkoihin ja uskotella pääkoppaa luulemaan, että tuollainen matka on ihan pala kakkua. Tämä ajattelu siis ilman mitään ylimielisyyttä matkaa kohtaan. Sille olen nöyrä.

Aamulla pakkasin kamat kasaan. Ongelmaksi syntyi juoman riittäminen. Juomaliiviin mahtuu kaikkineen 2.5 litraa nestettä ja se tuntui liian pieneltä määrältä ottaen huomioon, etten ollut varma kuinka kauan reissuun menisi aikaa, eikä matkalla olisi mitään vesipistettä. Ajan määrittämistä olisi auttanut jos olisin tiennyt mihin olen menossa ja reitti olisi ollut tuttu. Ratkaisin ongelman ottamalla mukaan puolen litran limsapulloon vettä ja kannoin sitä juoksun alussa kädessä ja heivasin sitten tyhjennyttyä roskikseen (luontoon ei roskia saa heittää).

Noin 8 kilometriä oli tuttua ja turvallista polkua Hattelmalanharjulla ja Ahvenistonharjulla. Sää oli todella upea. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja alkoi tulla kuuma juoksutakissa. Otin takin pois ja samalla jouduin ottamaan pois gps-kellon ranteesta ja onneton laskin sen maahan ja siihen se sitten jäi. Noin puolen kilsan jälkeen vilkaisin rannetta ja eikun vaan etsimään kelloa sieltä metsästä. Onneksi se löytyi.

Tie 130 jälkeen alkoi seikkailu tuntemattomassa maastossa. Onneksi siellä oli osittain ihan selkeitä polkuja ja niitä pitkin pääsin Parolannummelle saakka ongelmitta. Olin etukäteen valinnut reitin Parolanharjulle kartalta ja siihen tuli muutos kun tajusin, ettei sinne sotilasalueelle olekaan asiaa. Jouduin tekemään kompromissin ja juoksemaan hiekkateitä pitkin. Voi kun tylsää. Harjulle pääsin onneksi melko pian. Olin kartasta katsonut, että ennen Panssarimuseota on ampumarata ja se pitää kiertää jotenkin. Ennen rataa harhailin väärille poluille ja noin kilometrin juoksun jälkeen katsoin kännykän maastokarttasovelluksesta, että olin juoksemassa tulosuuntaan. Täyskäännnös siis ja pikkainen pyrähdys umpimetsässä ja päädyin ampumaradalle. Rata olikin aidattu todella selkeästi. Juoksin pururataa pitkin aidan vierustaa, kunnes yhtäkkiä näin metsikössä lauman sotapoikia virittelemässä jotakin suojapeitteitä. Vähän aikaa siinä tuijottelin ja odotin, että alkaako käskytys maahan ja kädet näkyvillä ja kun ei mitään kuulunut hipsin siitä hiljaa pois.

Panssarimuseon kohdalla vastaan juoksi Tawastia Trail Clubista tuttu mies ja pikaisesti vaihdettiin kuulemisia. Parolanharju oli mukavaa juostavaa. Selkeää helppoa polkua ja kivaa maisemaa. Harjun vasemmalla puolella näkyi Lehijärvi. Kilsoja takana oli noin 16 ja vähän alkoi jo jaloissa painaa. Parolanharjun jälkeen piti alittaa moottoritie. Motarin toisella puolella juoksin pätkän pururataa ja sitten vasta ongelmaan törmäsin. Junarataan nimittäin. Kysyin koiran ulkoiluttajalta neuvoa radanylityspaikkaan ja vastaus oli ei oota. Perhana. En halunnut jättää reissua siihen, joten tein niin kuin ei missään nimessä saisi tehdä ja ehdottomasti paheksun omaa toimintaani jälkikäteen!! No radan yli menin ja matka jatkui Kerälänvuorelle. Mitään selkeää polkua en sinne löytänyt, mutta oli helppo suunnistaa kun vuori näkyi kauas. Takaisin tullessa löysin sitten polunkin sinne.

Kerälänvuorella matkaa oli takana melkein puolimaratonin verran eli aikaa oli mennyt hukkaan eksymisten vuoksi. Päätin jättää Laikaanvuorelle menon toiseen kertaan. Kotimatka sujuikin paljon nopeammin kun ei reittiä tarvinnut enää etsiskellä.(mitä nyt neliveto päällä kiipesin yhtä järkyttävän jyrkkää rinnettä ylös tajutakseni, että olin kontannut jonkun omakotitalon pihaan..)

Kaiken kaikkiaan reissu oli hauska seikkailu ja olin iloinen, että sellainen päähänpisto iski edellisenä iltana. Matkan varrella oli kiva istua hetken kivellä ja syödä eväitä kauniissa hämäläisessä harjumaisemassa. Jalat oli tietysti väsyneet kuten aina maratonilla. Niin se vaan on, että ei ne koivet vaan totu pitkiin matkoihin. Aina ne ennemmin tai myöhemmin hyytelöksi menee. Toisaalta sen olen huomannut, ettei ne enää juoksun jälkeen ole viikko tolkulla pois pelistä. Tätä kirjoittessa jalat on hyvää vauhtia palautumassa ja seuraava treeni on suunnitteilla jo lauantaille.

Tawastia Trail Club ja polkujuoksun lyhyt oppimäärä.

Tawastia Trail Clubiin on nyt keväällä liittynyt monta uutta jäsentä ja siitä oon niin innoissani. Uusien jäsenten toiveesta lähdettiin porukalla juoksemaan ja vähän opettelemaan poluilla juoksua. Osa olikin jo käynyt juoksemassa poluilla, mutta tais mukana olla muutama ihan aloitteleva trailaajakin. Ahveniston rantaan saapui ilahduttavan suuri joukko.

Ennen juoksua yritin kertoa polkujuoksussa huomioitavista asioita ja miten se eroaa sileällä juoksusta. Kotona tajusin, että olin unohtanut mainita puolet suunnitellusta, mutta ehkä se ei haittaa kun tälle tapahtumalle on jatkoa tiedossa. Ihan iloista ja tyytyväisiä miestä ja naista sieltä metsästä takaisin palasi. Oli tosi kivaa ja jos sain yhdenkin innostumaan poluista niin hyvä.

Seuraavana päivänä oli vähän erilainen treeni tiedossa. Tavattiin muutaman Clubilaisen kanssa Aulangolla Karhuluolan rappusilla. Homman nimi oli juosta muutama sata porrasta ylös ja hölkäillä rinnettä alas. Näitä kierroksia jokainen juoksi 5, paitsi tais yksi juosta kuusi jos en väärin muista. Rankimmat nousut olivat ensimmäinen ja toinen. Kone yksi ylhäällä ja jalat meni ihan pölkyiksi. Onneks se alamäen hölkkä palautti koivet ja kolme viimeistä kierrosta ei hapottanut enää niin paljon. Toi on hyvä maksimitreeni,  jota pitäis nyt tahkota joka toinen viikko toukokuun loppuun saakka nyt ainakin. Hyvällä porukalla tämäkin treeni kulki helposti ja kuin huomaamatta.

Runners High

Luin tänään mielenkiintoisen kirjoituksen juoksemisesta ja siinä käsiteltiin mm juoksemisen kolmea tasoa. Tekstin ajatusten takana on juoksuvalmentaja Joonas Laurila.

Kirjoituksen mukaan aluksi juoksu saattaa olla väline, jolla haetaan jotakin. Joku haluaa laihduttaa, joku kehittää hapenottokykyä, joku hakea omaa ennätystä jollakin matkalla. Tarpeeksi kun juoksee niin juoksemiseta tulee rentoa ja siitä alkaa nauttimaan ja juoksusta tulee se itseisarvo. Silloin voi kokea ns flown. Juoksu kulkee ja tuntuu, että leijuu. Viimeisin asfalttimaratonini oli juuri tätä flowta. Tuntui kuin olisi juossut alamäkeä koko matkan. Nauratti ja hymyilytti ja olisi tehnyt mieli halata kaikkia.

Juoksun jälkeen olo on euforinen ja hyvällä tavalla kuitti. Juoksemaan lähdetään vaikka sää olisi millainen ja pääkoppa haluaisi valita sohvan. Kolmannessa vaiheessa Laurila puhuu täydellisestä kontrollista. Tuolloin treenit, maratonit tai ultramatkat voi vetää loppuun puhtaalla tahdonvoimalla oli olosuhteet sitten minkälaiset tahansa kunhan vaan päättää niin. Tätä olen itsekin miettinyt monesti ja todennutkin, että ei pitkät juoksut riipu kovinkaan paljoa kunnosta. Juoksu tapahtuu päässä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta niin se vain on tai ainakin uskon niin täysin. Itsellänikään ei ollut pitkää juoksukokemusta, eikä mikään huippukunto kun juoksin ensimmäisen ultramatkani. Sain vaan päähäni yrittää ja halusin sitä niin paljon, että se onnistui. Jos matkalla antaa vallan sille ajatukselle, että tämä on vaikeaa ja jokapaikkaan sattuu niin maaliin ei tule välttämättä pääsemään. Tämä pääkoppa-ajattelu selittää sen, miten jotkut voivat juosta monta sataa kilometriä putkeen. Ei siinä kunnolla ole enää sanansijaa kun jalat on juostu alta ja koko kroppa on väsynyt ja loppu. Tahdonvoima vie perille.
Suomalainen ultrajuoksija Janne Klasila kirjoitti omasta sadan mailin juoksustaan jotenkin näin. Jos yksikin prosentti aivosoluista on päättänyt mennä maaliin niin sinne mennään ja maalissa loput 99 prosenttia on tyytyväisiä sen yhden prosentin päätökseen. Hienosti sanottu.

Aiheesta runners high löytyy kasoittain kirjoituksia, eikä sitä mielestäni oikein voi määritellä yhdellä tavalla. Laurila kiteyttää termin runners high tilaan, jossa ajattelee kirkkaasti, mutta on samalla itsensä ulkopuolella, niin ettei tiedä, kuka oikeastaan on se, joka ajattelee. Olipa kiva lukea tuo lause. Hitsi kun olen luullut, että näin ei muut koe juostessaan pitkää matkaa. Lohduttaa tietää, etten ole sekoamassa. Juostessani syksyllä sadan kilometrin viimeistä 20 kilometriä koin, että olen jonkun muun matkassa. Ikäänkuin matkustajana kroppani ulkopuolella. Se oli hurja tunne ja samalla aivan järisyttävän hieno. Tuntui kuin olisin ollut kone, joka puskee eteenpäin ja antaa jalkojen kuljettaa loputtomiin (tosin vauhtihan nyt siinä vaiheessa ei päätä huimannut). Tämä Laurilan kirjoitus rohkaisi kirjoittamaan tästä aiheesta, josta en isoon ääneen ole uskaltanut puhua ilman, että pelkäsin sitä lopullista hullunleimaa.. Vähän samanlaisia tuntemuksia koin Kanariallakin, mutta siellä maasto teki sen, ettei voinut antaa ajatusten harhailla. Piti keskittyä alustaan, ettei kaadu ja loukkaannu. Lisäksi siellä tuli erilaisia tuntemuksia kohdassa, jossa energia oli käytetty loppuun. Näkökentän kaventumista, tajunnan hämärtymistä ja muuta vähemmän mukavaa. Kaikki nämä kokemukset ovat olleet opettavaisia ja on hienoa havaita, että ne ovat yleismaailmallisia.

Tiedustelua.

Lahden rymyämisen innoittamana heräsi ajatus järjestää Tawastia Trail Clubille oma rymupäivä Ahvenistolle. Tänään kävin tekemässä alustavia tiedusteluja. Mäkien osalta ei ole vaikeaa löytää reitille haastetta, niitä riittää harjulla.  Nyt on keksittävä vielä reitille umpimetsäosuus ja mielummin sellainen, missä joutuu raivaamaan itsensä kunnon risukon läpi. Vähän harmittaa kun lunta tuolla ei ole enää kuin nimeksi. Toisaalta löytyyhän tuolta Ahvenistolta suota, jossa saa kengät mukavasti kastumaan..

Ihan hyvä määrä porukkaa onkin jo mukaan ilmoittautunut ja vähän veikkaan, että hauska päivä on tiedossa. 

Pääsiäisjuoksu.

Eilinen päivä meni vauhdilla. Aamulla heräsin jo ennen viittä, vaikka olisi uni maittanut. Kamppeet kasaan, aamupuuro nassuun ja keula kohti Lahtea tai tarkemmin Nastolaa. Olin varannut vaatetta ja syötävää varmaan viikon tarpeiksi. Syötävää oli kassillinen vaikka järjestäjä oli hommannut vaikka mitä syötävää paikalle. Kai pelkäsin, että kuolen nälkään..

Löysin perille ihan hyvin ja siellä olikin rantasaunalla jo melkein kaikki juoksijat paikalla. Muutama tuttu kaveri ja loput uusia tuttavuuksia. Viimehetken varusteiden pulailua ja hauskaa jutustelua ennen juoksun alkua.

Kahdeksalta aloitettiin juoksemalla yhdessä ja tutustumalla reittiin. Alkuun oli pikku pätkä hiekkatietä, jonka jälkeen reitti kulki ihanan mutaisen, kuraisen ja vetisen pellon poikki. Monella tässä vaiheessa jo kengät kastuivat. Kuulin yhden juoksijan sanovan, että on ratamestarin heikkoutta, jos jalat ei kastu ekalla kilometrillä. Hyvin sanottu. Pellon jälkeen reitti kulki sulassa metsässä ihan järven rannassa ja sitä kohtaa olikin aina kiva juosta. Hetken kuluttua alkoi reitin yksi isoimmista ja jyrkimmistä nousuista, joka kulki aivan kallion jyrkänteen reunaa mukaillen. Jyrkänteen reunaan oli vedetty kaiteeksi köysi, mikä osoittautuikin hyväksi tueksi. Maisema järvelle oli hieno.

Nousun jälkeen tuli tietysti alamäki. Tässä kohtaa reitillä oli lunta reippaasti ja viimeistään siinä kengät kastuivat kunnolla. Sohjoista alamäkeä oli silti hauska juosta ja välillä luisua ja antaa vaan mennä. Jostain syystä en edes pelännyt kaatumista. Ajattelin kai, että alastulo olisi pehmeä, vaikka oli siellä lumen alla kiviä ja kantoja. Alamäen jälkeen alkoi loiva nousu metsäautotietä, missä ei siis ollut talvikunnossapitoa. Lunta oli polviin saakka. Pienen puron jälkeen reitti kääntyi taas hieman jyrkempään nousuun ja tämän mäen päällä juostiin ihan umpimetsässä. Ratamestari oli tosin luvannut, että siihen päivän aikana muodostuu polku (ei muuten muodostunut kuin aavistus siitä).

Tämän sulan metsäpätkän jälkeen noustiin kalliolle, jossa oli taas lunta reippaasti. Lumi ei missään vaiheessa tallautunut poluksi vaan pyöri sohjona jalkojen alla mukavasti. Kalliolla oli silti kiva juosta, luistella alamäissä ja hyppiä pienien mäkien päälle. Muutamaan alavaan kohtaan oli kasaantunut vettä lumen alle ja sen tiesi miten niissä kohdissa kävi. Kengät oikein hörppi kylmää vettä.

Kalliolta laskeuduttiin alas, jotta päästiin kiipeämään seuraavaan mäkeen ja kalliolle. Sinne oli rakennettu yksi reitillä olleista kolmesta laavusta. Lumi oli tältä kalliolta sulanut ja maasto oli melko helppoa. Kalliolta alas ja pikku pätkä tietä. Sitten ryteikköön, jossa ainakaan minä en juossut askeltakaan. Maassa oli metsän harvennuksen jäljiltä puunrunkoja ja risuja kasapäin ja tässä kohtaa tuli reitin jyrkin nousu, jossa melkein joutui ottamaan nelivedon päälle. Pidin siitäkin noususta jollakin sairaalla tavalla ja ajattelin, että tässä tulee tehtyä kunnon jalkatreeniä samalla.

Oikeastaan ainoa ärsyttävä juttu koko reitillä oli yllättävää kyllä nämä maitokärryt. :D

Olen huomannut, että jokaisella pitkällä juoksulla ärsytyksen aiheet on mitä kummallisimpia. Kerran juostessa juomaliivin pilli ärsytti kun se heilui liivin edessä. Se piti tunkea juomaliiviin siitä silmistä heilumasta. Kanarialla ärsytti pitkät havunneulaset. Nyt kärryjen kohdalla otti pannuun jostakin syystä. Kymmenen kertaa noiden ohi juoksin ja joka kerta sama juttu. Nää on näitä henkimaaliman juttuja, eikä niistä sen enempää..

Tästä kärryiltä alkoi taas luminen pätkä, jossa oli myös muutama mukava lätäkkö virkistämässä jalkoja. Nauratti kun joka kierroksella löin pääni aina samaan oksaan. Joka kerta yritin muistella, että missäs se oksa olikaan, kunnes taas mottasin pääni siihen. Oli siellä yksi toinenkin oksa mihin hakkasin kolme kertaa vasemman olkapään ja siinä on nyt mahtava mustelma. Taisin myös muutamankin kerran potkia itseäni vasempaan nilkkaan ja siitä muistuttaa kipeä nilkka ja mustelma. Muutaman kerran lensin aivan rähmälleni ja kyljelleni, mutta onneksi ei mitään vakavampaa tapahtunut. Hauskaa oli rymytä kunnolla koko rahan edestä.

Reitti yllätti totaalisesti vaativuudellaan. Kymmenen kierrosta riitti sitä tällä erää. Kilsoja tuli kasaan pikkasen yli 40 ja nousua yli 1500m. Aikaa kului kaikkineen 9 h huollot mukaan luettuna. Olihan siinäkin yksi tapa viettää pitkäperjantaita. Hyvä tapahtuma ja lähden uudelleen jos tilaisuus tulee.

Asfalttilenkki.

Koko pitkän talven oon juossut melkein pelkästään maastossa muutamaa asfalttiultraa lukuunottamatta. Asfaltilla oon hölkännyt vain ne siirtymät metsään ja takaisin. Tänään lähdettiin muutaman Tawastialaisen kanssa kevyenliikenteenväylille juoksentelemaan. On ihan eri juttu juosta tasaisella ja kovalla alustalla kuin pehmeällä polulla. 11 kilsan lenkki ja alkoi polvissa ja pohkeissa tuntumaan iskutus. Ei mitenkään kipeää tehnyt, mutta huomasin selvän eron maastossa juoksuun. Tässä taas tuli vahvistettua se kuinka paljon jalkaystävällisempää poluilla juoksu on. Tietysti jalat taas tottuu kovaankin alustaan kun vaan tarpeeksi niitä totuttaa.

Tällä viikolla oon tehnyt ultraan valmistautumisen niin päin mäntyä kuin vain voi. Maanantaina kävin salilla tekemässä penkkiä ja hauista kuukauden tauon jälkeen ja pakkohan ne samat painot sinne tankoon oli laittaa. Yläkroppa on kaksi päivää ollut ihan hapoilla. Hyvä kun paitaa saa otettua päältään pois.

Ultraan pitäisi jotenkin tankata, mutta olen korvannut viikolla muutaman aterian karkilla, suklaalla ja kekseillä.. tosi järkevää. Tällä viikolla olisi pitäyt syötä usein ja kunnon ruokaa, mutta olen syönyt mitä sattuu ja harvoin. Tänäänkin lenkillä oli järkyttävä nälkä. Muutenkin tämän iltainen lenkki ei välttämättä osunut ihan parhaaseen ajankohtaan. Olen yleensä kevennellyt viimeisellä viikolla siten, että viimeisen lenkin juoksen kolme päivää ennen "kisaa". Saa nähdä mitä tuosta perjantain juoksusta tulee. 12 h juostaan ja reitillä on kuulemma vielä umpihankea, umpimetsää ja muutama kunnon mäki, jossa ei kai neliveto päällä tarvitse mennä.. Hieno päivä siis tiedossa :D