Alpit

Alpit

maanantai 23. marraskuuta 2015

Vauhtikestävyyttä etsimässä.

Eilinen lenkki Hatelmalanharjulle teki hyvää erityisesti sielulle. Olen nyt ollut juoksematta, enkä pyöräilemään ole uskaltanut lähteä ilman nastarenkaita. Olin siis liikkeellä kävellen. Harjulla etsin pieniä polkuja, jotka nousivat pystysuorassa linjassa harjun päälle ja taas suoraan alas. Sai jalat, sydän ja keuhkot vähän runtua. Löysin ihanan pienen juurakkoisen polun kuusien keskeltä. Ihan kuin olisin päässyt yllättäen jonnekin taikametsään. Oli rauhoittavaa ja niin tunnelmallista olla yksin hiljaisuudessa kun pimeä alkoi laskeutumaan. Oli ollutkin ikävä lunta ja lumisessa metsässä liikkumista. Ollaan me vaan niin onnekkaita täällä Pohjolassa näistä eri vuodenajoista. Ei sitä aina vaan ymmärretä ja helposti valitetaan kylmästä  ja loskasta. Nyt nautin edes tuon pienen hetken huurteisesta maisemasta ja siitä kun lunta tippuu puiden oksilta niskaan.


Jalkakin on jo pikkuriikkisen parempi. Oikeastaan olen nyt ihan tyytyväinen tähän hetkeen ja ajattelen tätä juoksuhommaa päivä kerrallaan. Kyllä tuo kinttu joskus kuntoon tulee ja sitä ennen aion nauttia pitkistä sauvakävelyretkistä metsässä. Ajattelin tässä joku päivä ottaa kasan eväitä reppuun ja kävellä jonnkin kivaan paikkaan ihan hissukseen ja pitkään. Ei ole kiire minnekään :)


Ai niin tuo vauhtikestävyys tuohon otsikkoon tuli siitä kuinka vauhdilla muija söi äsken puoli purkkia kermaista rocky road jäätelöä. Oon ammattilainen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tauko!

Se oli siinä. Hetki sitten tulin pieneltä lenkiltä kotiin, istuin eteisen lattialle ja aloin itkeä. Itkin koska otin lenkkarit pois jalasta, enkä tiedä milloin ne laitan takaisin jalkaan. Itkettää nytkin. En ole enää muutamaan kuukauteen nauttinut juoksusta kivun takia. Jokainen lenkki menee pilalla miettien ja analysoiden jalan tuntemuksia. Jokainen aamu herään kuullostelemaan miltä jalka tuntuu ja joka aamu petyn. Hämärästi muistan miten ihanaa on juosta ilman kipua. Ei tämä ole sen arvoista. Joo on elämässä muutakin kuin juoksu. Saatanan ärsyttävä klisee. Iso osa mua juoksu kuitenkin on ja kun se puuttuu niin puuttuu jotain itsestäni. Viimeksi kun näin tunsin lopetin juoksun yli kymmeneksi vuodeksi. Pettymyksiä toisen perään ei kukaan kestä. Nyt tuntuu siltä, etten pysty, en kykene, en halua enää tätä. Tuntuu vaan niin pahalta kun en saa tehdä sitä mitä rakastan. Pakko myöntää tosiasiat ja unohtaa nyt kaikki lähitulevaisuudessa olevat kisat joihin olen ilmoittautunut.  Niihin ei treenaamatta voi osallistua. Miten tästä taas noustaan? En tiedä. Toivottavasti selviää pian.