En sitten päässyt maaliin Wihalla. Jalka teipattuna pakettiin lähdin juoksemaan. Puolimaratoniin saakka kantapääkipu pysyi aisoissa ja tavoitevauhti tuntui hyvältä. 33 kilsaa tarkalleen ja kipu alkoi tuntua kovemmin ja ensimmäisen kerran tiesin, että maali jää tänään saavuttamatta. Niin hyvin noi jalkani tunnen ja tiedän, mikä on ns tervettä kipua. Tätä päätöstä lopettaa kesti vielä kolme kierrosta eli 10 kilometriä. Mun maali tuli siis 43 kilometrin kohdalla. Kipu oli siihen mennessä levinnyt jo akillesjänteen puolelle ja oikean polven sisäsyrjä oireili virheellisen juoksua-asennon vuoksi. Koko vasen jalkaterä tuntui puutuneelta. Ei siinä tilanteessa voinut mitään. Eikä tällä kertaa keskeyttäminen aiheuttanut kovin suuria tunteita. Olin lähtenyt jalkaa kokeilemaan ja se keskeyttäminen oli enemmän kuin todennäköistä. Puolitoista viikkoa aiemmin oli jalkaan piikitetty kortisonia toisen kerran eli järkevä ihminen ei olisi edes startannut.
Suihkun kautta lähdin huoltamaan muita tuttuja ja seuraamaan tyttären ensimmäistä satkua. Tyttö oli sitkeä ja aina uudelle kierrokselle lähti reippaasti, vaikka varmasti joka paikkaan sattui. Aikakin oli huippu 11.25.xx. Tunnelma paikanpäällä oli taas hauska ja oli hieno seurata muiden juoksijoiden taivaltamista ja ottaa heidän maalista vastaan.
Nyt olen päättänyt olla juoksematta niin kauan, että jalka on täysin oireeton. Joudun perumaan ainakin yhden kisan ja joulun Sysikalliokin on vaarassa. Pakko saada jalka kuntoon, jotta pääsen treenaamaan kunnolla ja kivuttomasti e24 juoksuun. Toivottavasti lumi tulee maahan pian, jotta pääsee hiihtämään. Maastopyöräily saa toimia korvikkeena siihen saakka ja salillekin pääsee kun juoksuun ei mene kaikki aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti