Alpit

Alpit

maanantai 30. toukokuuta 2016

Sinne ja takaisin. Nuts Karhunkierros 160 km.

En enää edes muista, mitä vuodenaikaa elettiin kun ilmoittautuminen Karhunkierroksen kisaan aukesi. Olisiko ollut loppusyksyä. Kauaa en miettinyt mihin sarjaan ilmoittautuisin ja nopea piti olla, mikäli mukaan mieli päästä. Ultramatkat myytiin loppuun nopeasti.
Tähän kisaan olisin halunnut mukaan jo viime vuonna, mutta olin aiemmin ilmoittautunut Tukholmaan maratonille, enkä sitä alkanut perumaan. Nyt jälkikäteen mietittynä en olisi ollut millään tasolla valmis tähän kisaan vielä tuolloin.

Tästä ilmoittautumisesta alkoi pitkä ja kivinen valmistautuminen ensimmäiseen sata mailiseen juoksuun. Juoksutaukoa toisen perään ja vaivaa ja vaivaa. Onneksi en niistä liikaa masentunut ja sain tehtyä loppukeväästä ihan hyvää treeniä alle.

Matka Kuusamoon sujui hauskassa seurassa kuin huomaamatta. Kisapaikalla oli heti odottava olo. Halusin vaan päästä juoksemaan mahdollisimman pian. Perjantaina aamulla aamiaisella näkyi paljon tuttuja ja tunnelma oli leppoisa vaikkakin aistin kilpailijoissa jännittyneisyyttä. Väkisin tungin ruokaa alas, koska seuraavaan ateriaan saattoi kulua aikaa tunti jos toinenkin. Numerolaput ja kartat ja muut järjestäjän meille jakamat tavarat haettuani, menin majoitukseen pakkaamaan dropbagit. Sen aivotyön mitä mihinkin huoltoon mukaan lähtee, olisin voinut tehdä jo aiemmin. Nyt nakkelin kamaa jätesäkkeihin melko pienellä miettimisellä. Kunhan joka kassiin menee vaihtovaatetta ja energiaa niin kai se riittää.

Starttiin minua lähti saattamaan juoksukaverit ja myös tytär Ida, joka oli starttaamassa lauantaina omalle 80 km matkalle. Kuvia napsittiin ja kuulumisia vaihdettiin ja toivoteltiin toisillemme hyvää kisaa. Itse tunsin suurta kunnioitusta kanssa kisaajia kohtaan. Tunsin olevani aivan väärässä liigassa. Pelotti ja olo oli kaikkea muuta kuin varma. Eniten pelotti se kuinka paljon tulisin kärsimään maaliin pääsyn vuoksi. Se maaliin pääsy oli kuitenkin se ainoa vaihtoehto, jonka olin päähäni iskostanut. Muulla ei ole väliä. Maaliin määräajassa.

kuva Toni Seppälä


Torvi soi ja 49 juoksijaa lähti matkalle sinne ja takaisin. Ensimmäiset kilometrit meni noustessa joko mäkeä ylös tai laskiessa mäkeä alas. Kuin huomaamatta oltiin jo Valtavaaralla ja niin kiire ei ollut, etten kuvia räpsinyt ja kuvannut goprolla. Olin päättänyt edetä täysin omien tuntemusten mukaan, enkä lähtenyt kenenkään peesiin. Mukavalla sykkeellä juoksin ensimmäiseen huoltoon ja siitä eteenpäin.

kuva Toni Seppälä 


Melko pian tajusin, että kenkävalintani oli täysin väärä. Jouduin moneen kertaan pysähtymään solmimaan nauhat uudelleen. Ongelma oli siinä, että kapeaan jalkaani liian leveät kengät jouduin nauhoittamaan todella kireälle. Kireä nauhoitus alkoi painaa jalkapöytää, jolloin jouduin hölläämään nauhoja, mikä sai jalan liikkumaan kengässä ja teki varsinkin alamäissä juoksun epävarmaksi. Lisäksi tunsin, että vaimennus ei riitä ja jalkapohjat alkoivat olemaan hellät jo ennen Juuman huoltoa. Ei auttanut itku ja jatkettava oli. Juuman jälkeen maisemat sen kuin komistuivat ja polku muuttui helpoksi juosta. Juoksu tuntui hyvältä ja annoin vain mennä. Muutamia kramppeja tuli reiteen lähinnä pitkissä porrasnousuissa, mutta ne hoituivat suolalla.



Ennen Oulangan huoltoa saavutin Arin ja jatkettiin yhdessä matkaa. Arin kanssa tuumattiin, että olisipa kiva tulla tällaiseen paikkaan joskus ihan ajan kanssa patikoimaan, eikä aina juoksemaan kieli vyön alla ohi. Kiutakönkäällä kumpikin kaivoi kuitenkin kamerat esiin ja hetki kuvailtiin kuohuja.

kuva Tommi Lainema

Oulangan huoltoon olin onneksi älynnyt laittaa kassiin vaihtokengiksi vaimennetut La Sportivan Ultra Raptorit. Ne ja puhtaat sukat teki ihmeitä jaloille. Energiaa riitti ja jalat tuntuivat hyviltä. Tästä matkaa Hautajärvelle olisi sellaiset 30 km. Laitoin musat korville ja jatkoin matkaa jälleen yksin omaan tahtiin. Jaksoin juosta jopa ylämäkiä, vaikka mietin, että kannattaakohan. Taktiikkana oli päästä hyvässä ajassa puolen välin krouviin ja siitä takaisin niin pitkälle juosten kuin vain pystyy ja loppuun jäisi sitten riittävästi aikaa taapertaa tarvittaessa kävellen.

Noin 13 km ennen Hautajärveä alkoi tulla ongelmaa nesteen kanssa. Tuttu vellova olo, joka johtui imeytymättömän nesteen hölskymisestä vatsassa. Ei voinut muuta kuin ykätä kaikki mitä vatsassa oli. Olo helpottui jonkin verran. Pieniä määriä vettä join ja se ei aiheuttanut uudelleen pahaa oloa. Söin mitä repusta löysin ja geeli maistui vielä tässä vaiheessa.

Vastaan alkoi tulla kärkijuoksijoita. Ensimmäisenä vastaan juoksi hurjaa vauhtia Simpanen. Olin juuri keskittynyt juttelemaan itseni kanssa kun mies pyyhälsi ohi t-paidassa ja shortseissa. Pelästyin pirusti, koska olin aika monta tuntia juossut täysin yksin. En tiedä näinkö jo harhoja, mutta ehdin juuri huutaa miehelle, että hei sulta taitaa tulla verta nenästä.

Seuraavana vastaan tuli Heerman, jonka kasvoilta loisti keskittyminen ja meno näytti voimakkaalta. Vastaan tuli muitakin ja yritin kysellä heiltä paljonko matkaa Hautajärvelle olisi ja sain aina mitä kummalisimpia vastauksia. Joku sanoi että kymppi ja seuraava sanoi, että yksitoista ja kolmas taas jotain aivan muuta. Mitä hemmettiä, juoksenko siis taaksepäin kun matka vaan kasvaa. Oma kello oli sipannut. Pikkusen alkoi tuntua tuskaistumista kun muita tuli paluumatkalla vastaan ja itsellä oli vielä puoliväli saavuttamatta. No päätin olla kyselemättä ja vaivaamasta muita asialla. Kyllä se huolto sieltä vastaan joskus tulisi.

Kello oli yksi yöllä eli startista oli kulunut 13 tuntia kun vihdoin kuulin musiikkia ja jonkun huutavan nimeäni. Mari oli tullut vastaan ja kyllä hieno vastaanotto lämmitti kylmettynyttä polkujuoksijaa. Mari ja Tommi huollossa olivat kuin pelastavia enkeleitä. Sain lämmintä puuroa, johon kaadoin mustikkasoppaa joukkoon. Söin lisäksi metwurstileipää ja kahvia. Taivaallista oli juoda ja syödä lämmintä. Juomapullot ja geelipullot täytettiin sillä välillä kun vaihdoin päälle kuivaa ja lämmintä vaatetta. Toiseen juomapulloon laitoin urheilujuoman sijaan nesteytysjuomaa, joka sisältää suoloja, elektrolyyttejä ja vähän glukoosia. Makea urheilujuoma ei vaan uponnut enää ja pelkkä vesi olisi huono vaihtoehto. Olisinko noin puolituntia viettänyt huollossa kun jatkoin matkaa. Sanoin ääneen, että nyt kaikki metrit veisivät maalia kohti.

Jonkun aikaa juostuani alkoi unettaa. Tuntui, että olisi voinut vaan laittaa maahan makaamaan ja nukahtaa. Ärsyttävä painostava tunne otsassa ja silmissä. Päätin ottaa kofeiinia, mutta tässä piili vaara. Viimeksi kun olin tablettiin koskenut se oli laittanut pakin sekaisin. Unisuus tuntui varpusparvea pahemmalta vaihtoehdolta siinä vaiheessa, joten otin riskin. Ei olisi kannattanut. Onneksi metsässä oli tilaa kyykkiä ja sopivia kaatuneita puunrunkoja riittämiin, joilla istua riu ulla :D Jokunen puskareissu tuli tehtyä, mutta onneksi se ei tällä kertaa vienyt energioita nolliin. Huvitti kun juuri ennen Oulangan huoltoa olin viimeisen riukuistunnon viettänyt ja Tommi kyseli huoltoon tullessani, miksi olin pysähdellyt ja että oliko ongelmaa. En siinä kehdannut asiasta mainita.



Oulangalla oikeastaan vasta huomasin, että oikean polven ulkosyrjään oli alkanut sattua. Polvitaive tuntui jäykältä ja pyysin saada siihen kylmää. Pysähtyminen sai aikaan valtavan horkan. Täristen kaivelin kassista hanskat käteen ja mustikkakeittoa syötäväksi. Geelejä otin mukaan varoiksi, vaikka ne oli alkaneet tökkiä jo ajat sitten. Olin pakannut kassiin myös sauvat ja ne otin mukaan viimeiselle 50 kilsalle. Kahvia pyysin ja kun sen sain en pystynytkään sitä juomaan. Kaikki syötävä tökki ja väkisin söin vielä palan banaania ja vähän sipsejä. Tästä alkoi varsinaisesti minun taisteluni maaliin pääsystä. Tiesin, että tuskainen kamppailu tästä vielä tulisi. Juumaan matkaa olisi sellaiset 30 kilometriä.  Vielä lähdin juosten liikkeelle, mutta melko pian juoksu loppui. Oikea polvi oli turvonnut, eikä jalka taipunut kunnolla. Jokainen juoksuaskel sattui. Oli pakko jatkaa kävellen. Onneksi kävely onnistui vielä suurin piirtein ongelmitta.

Pitkän matkaa kävelin Oulangasta samoihin aikoihin lähteneen Jaakon kanssa. Meno alkoi olla melkoista raahustamista. Pahimpia olivat alamäet, joissa kipeä polvi oli armoton matkakumppani. Lisäksi etureidet alkoivat olla valmiit. Sain jotenkin lukittua aivot sellaiseen tyhjiöön, jossa en ajatellut mitään. Kipua irvistelin, purin hammasta ja kiroilin jokaisessa alamäessä, mutta tasaisella vaan laitoin jalkaa toisen eteen sen kummemmin ajattelematta. Ennen Harrinivaa Jaakko kokeili vielä juoksua ja hävisi näköpiiristä. Taas jatkoin matkaa yksin. Tiesin, että ennen Juuman huoltoa polku muuttuu helpommaksi ja Harrinivan kohdalla laitoin vielä uuden vaihteen päälle. Sauvat kipinää iskien lähdin kohti Juumaa. Repussa ei ollut enää mitään syötävää, mikä olisi maistunut ja siksikin hinku Juumaan oli kova. Pystyin pitämään hyvää vauhtia vielä ja Juumaan saavuin suht hyvässä kunnossa. Siellä tungin reppuun banaania ja söin taas sipsiä. Muu ei maistunut. Matkaan jälleen. Saakeli sinne seuraavaan huoltoon oli matkaa vielä 16 km. Se on pitkä matka se. Tässä vaiheessa tiesin pääseväni maaliin. En keskeyttäisi vaikka mitä tapahtuisi, mutta aikaa siihen menisi ja lopun mäet tiedostin enemmän kuin hyvin.

Noin viisi kilometriä Juuman jälkeen tunsin, että oikeassa jalkapohjassa jo jonkun aikaa tutunut hiertymä alkoi oirehtia enemmän. Päätin laittaa jalkaan rakkolaastarin. Istahdin pitkospuille ja otin pois kengän ja sukan. Totesin, että rakko oli niin suuri, ettei sitä saanut laastarilla peitettyä. Isommat pölyt ja roskat sitten vaan pois jaloista, sukka ja kenkä jalkaan ja herran haltuun.

Matka Konttaiselle tuntui loputtoman pitkältä. Voimat alkoivat olla totaalisen loppu. Ylämäissä sauvoilla työnsin itseäni ylöspäin ja alamäissä niillä yritin vaimentaa askellusta. Rappuset meni ylöspäin kohtalaisesti, mutta alaspäin tullessa kipeä polvi ei taipunut, joten lopulta laskeuduin rappuset takaperin. Konttaisen huollossa tuntui, että taju lähtee ja yritin kysellä paikkaa, johon voisin istua. En enää edes muista otinko lisää juotavaa siellä. Heikotti ja pyörrytti. Tien vieressä istuin keneltäkään lupaa kysymättä pilkkijakkaralle syömään kourallisen sipsejä. Tuijotin apaattisena edessä olevaa nousua.

kuva Janne Tamminen


Voimia ei enää ollut, mutta silti oli jatkettava. Nousua ja laskua ja perkeleen kivikkoa ja juuria ja rappusia. Hartioihin sattui sauvoilla työntäminen. Jotenkin pääsin Valtavaaralle ja sieltä eteenpäin. Alamäissä olevista köysistä pidin kiinni ja laskeuduin kivilouhikossa takaperin. Ruka näkyi jo ja viimeiseen ylämäkeen latasin kaiken lopun energian. Sydän hakkasi ja välillä piti ottaa rinteessä lukua. Rinteen päällä Jouko oli kannustamassa. Sanoin hänelle, että voihan harmi kun tuo oli viimeinen nousu ja nyt ne loppui. Alamäki enää jäljellä ja 500 metriä maaliin. Silloin aloin juoksemaan. Juoksen maaliin vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kuulin kun nimeäni kuulutettiin. Olin tulossa toisena naisena maaliin. Pala nousi kurkkuun, mutta en nyt alkaisi itkemään. Marjukka huusi yleisössä. Mä juoksin jo punaista mattoa. Tämä ei ollut totta. Nostin kädet ilmaan ja juoksin maaliin ilman kipua. Tuttuja tuli halaamaan ja silloin tuli itku. Mä tein sen. Mä tein sen. Kaikkeni annoin ja vielä enemmän. Aika 31.22. Se oli parempi kuin olin salaa haaveillut. Tämä Tommi Laineman ottama kuva maalissa kertokoon loput.


Vielä paremmaksi olo muuttui kun sain tytön ehjänä ja hyvinvoivana maaliin.

kuva Marjukka Honkavaara



6 kommenttia:

  1. Olet sinä uskomattoman sitkeä Kaija! Onnittelut upeasta suorituksesta. Oli kiva lukea blogistasi kokemuksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Yllätti itsenikin toi asenne :D Tai sitten olen vain hullu :D

      Poista
  2. Nousi iho kananlihalle tuota lukiessa. Itse vedin 53km ja samalla lailla polvi kipeytyi lopussa. Oot sitkeä mimmi! Tekisi mieli ensi vuonna mennä 80km, mutta katsotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Polvi oli kovilla lopun rinteissä. Ilman muuta 80 kilsaa ilmoittaudut. Koko pitkä talvi on aikaa treenata ja jos meni 53 läpi niin menee 80 myös.

      Poista
  3. Vau, miten upeaa! Me ollaan kaverin kanssa menty tuolla omalla huollolla 83km joskus, ja todella vaikea kuvitella jonkun pystyvän 160 kilometriin. Hurjaa!! Ja onnea ihan mahdottomasta suorituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Vaatii tahdonvoimaa mennä tuonne itsekseen juoksemaan 83 :) Nyt oli pakko päästä maaliin kun ei olis kehdannut elää keskeytyksen kanssa :D

      Poista