Muistelin sitä aikaa kun nuorimmainen oli muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli massaa sellainen kymmenen kiloa enemmän kuin nyt, enkä liikkunut käytännössä yhtään. Olin liikkunut paljonkin ennen, mutta siitä oli aikaa kulunut todella monta vuotta.
Muistan vielä toukokuussa 2011 kun olin kylläsynyt omaan ulkomuotoon ja nyhjäämiseen kotona. Ensimmänen kävelylenkki tais kestää alle tunnin. Oli kuuma ja tuntui, että veri tulee naamasta ulos. Kävely tuntui raskaalta. Näitä kävelyitä aloin tekemään säännöllisesti ja mukana kulki silloin vaunuissa nukkuva vauveli. Sain kiinni pikkuhiljaa liikunnan riemusta ja huomasin, että läski alkoi sulaa ja kunto kasvaa. Se tais olla saman vuoden syksyllä kun juoksin ensimmäisen lenkin vuosikausiin. Tunne oli huikea. Siitä lähtien tein lenkit hölkäten. Kotona kädet oli täynnä lastenhoitoa ja aikaa juoksulle ei tahtonut löytyä. Ostin kaksosten juoksurattaat ja mukana lenkeillä kulki usein kaksi lasta. Kyllä siinä mitattiin motivaatio kun Kankaantaustan mäkiä juoksin lykkien raskasta kuormaa mukanani ihan vaan sen takia, että muutoin en olisi juoksemaan päässyt. En usko, että tällä hetkellä samanlaiseen tahtotilaan saisin itseni.
Tuolloin juoksemisen motivaattorina toimi kunnon kasvatus ja laihduttaminen. Lenkit olivat henkireikä, jolloin äiti sai olla hetken aikaa yksilö, minä, liikkuva nainen, ei vaipantuoksuinen kotihömelö. Juoksussa ei ollut mitään tavoitetta, eikä sorituspainetta, ei kisoja tuloillaan. Ranteessa ei ollut mittaria, joka ilmoitti mitä vauhtia juostaan. Juoksin vain ja ainoastaan fiiliksellä ja koska mä pidin siitä. Tämä on asia jota olen nyt viimeaikoina alkanut kaipaamaan. Milloin juoksusta tuli pakko? Milloin aloin ahdistumaan, että jään jostain paitsi jos en pääse juoksemaan. Milloin hankin sen kellon mittaamaan matkaa ja nopeutta ja sykettä. Milloin päätin, että pitää juosta viikossa sata kilometriä tai muuten en ole treenannut. Milloin piti alkaa laskemaan vuosittaisia kilometrikertymiä?
Nytkin tätä kirjoittaessa kurkin välillä someen kuinka tutut ovat juosseet toinen toistaan hienompia juoksuja ja hienoissa paikoissa. Tuntuu että olen maailmassa ainoa, jolla on telakka. Tähän ajatteluun on tultava muutos. Siinä minulla mietittävää ja pureskeltavaa. En halua olla tällainen juoksija. On aika kasvaa isommaksi henkisesti. Uskallankohan telakan jälkeen lenkille ilman kelloa??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti