3/3

Vaarojen Maraton 130km

Kaksi pitkää kisaa takana kesän aikana, joten piti vielä päästä maaliin viimeisin ja lyhyin. Etukäteen olin ajatellut, että tämä nyt vaan suoritetaan koska on pakko. Ilman liivijahtia en tuonne syksyn pimeyteen olisi takuulla lähtenyt. Muistikuvat Vaarojen maratonin maastosta oli aika kullannut ja se oli hyvä, koska pääsin valmistautumaan kisaan levollisin mielin. 

Kisaan valmistautuminen oli sujunut hyvin. Olin välttynyt pahimmilta flunssilta vaikka jokainen lapsi vuorollaan flunssaa kotona poti. Kolille matkustettiin torstaina ja mökillä laittelin kisakamat valmiiksi vanhalla rutiinilla. Sää oli kylmä ja sadetta oli kisan ajaksi luvattu. 

Kisan lähtö tapahtui Kolin hotellin ja luontokeskuksen vierestä. Paljon tuttuja oli lähdössä juoksemaan ja paljon oli tuttuja lähettämässä meitä juoksijoita yön selkään. Nyt ennen starttia en jännittänyt mitenkään erityisen paljon, halusin vain lähteä matkaan ja päästä maaliin. Sadun kanssa vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin, että kumpa vauhdit menisi yksiin niin voitaisiin juosta ainakin osittain yö yhdessä.

 

                               Kuva Paula Saukkonen                              

Olin etukäteen laskenut, että ensimmäiseen kierrokseen voisi kuluttaa aikaa sellaiset reilu 11 h ja silloin toiseen kierrokseen olisi tarpeeksi aikaa. Juoksu tuntui mukavalta ja rennolta. Olin päättänyt pysytellä letkassa jos sellainen osuisi matkalla kohdalle ja jos sellaisen vauhti olisi sopiva. Pimeällä letkassa juokseminen on turvallisempaa koska valoa on käytettävissä enemmän kuin yksin juostessa. Hyvässä letkassa pääsisinkin juoksemaan ja Satu oli mukana samassa letkassa. Matka Rykiniemeen meni ongelmitta ja Herajoen ylikin pääsin tällä kertaa kuivin jaloin. Huollossa täyttelin vettä lötköihin ja perään heittelin Noshtin urheilujuomajauhetta. Se on mulla toiminut nyt jo useamman vuoden ja olen päässyt muutenkin eroon suurista vatsaongelmista, joista kärsin useammassa kisassa joitakin vuosia sitten. 

Sadun kanssa matka jatkui hyvää vauhtia kohti eteläpäätä ja Kiviniemen huoltoa. Olo oli hyvä, eikä pimeys haitannut. Mäkiä tuollakin pätkällä on melkoisesti, mutta tuoreilla jaloilla niistä selvisi hyvin. Kiviniemen huolto meni melko nopeasti ja seuraavana olisi sitten se pahamaineinen Ryläys huiputettavana. Ryläys oli tällä ensimmäisellä kierroksella yllättävä iisi :D Polut olivat hyvässä kunnossa mitä nyt siis kivikkoa ja juurakkoa hitosti, mutta ei mutaa ja vettä oikeastaan ollenkaan. Peiponpellon huolto meni taas nopeasti, koska huollossa oli pelkästään vettä niin ei sitä kauaa aikaa pullojen täyttämiseen mene. 

                                                         Kuva Lauri Kontkanen

Puolenvälin huoltoon pääsin aika tarkalleen 12 tunnissa. Aikaa toiseen kierrokseen olisi kuitenkin riittävästi. Tuonne huoltoon olin päässyt ihan hyvissä voimissa, vaikka nousu satamasta olikin tuntunut kohtuu hapottavalta. Huollossa oli tarjolla kasviskeittoa ja leipää. Oli siellä muutakin, mutta en oikein saanut enempää syötyä. Huollossa apunani oli seurakaverini Paula, jonka apu tuli tarpeeseen. Huollossa aikaa meni vaatteiden vaihdossa ja jalkojen huollossa yllättävän paljon tai siltä se tuntui. Pari rakkoa varpaissa piti teipata ja laitella lisää Nokkia jalkoihin. Uudet sukat ja uudet vaimennetummat kengätkin vaihdoin jalkaan. Ensimmäinen kierroksen lopussa oli jalkapohjat muuttuneet aika helliksi. Sadetakin vaihdoin suosiolla päälle, koska kohta olisi luvassa vesisadetta. Eipä siinä sitten muuta kun Sadun kanssa lähdettiin kiertämään ihanaa Herajärven kierrosta toiseen kertaan. Pitihän se kokea päivänvalollakin. 

Matka Rykiniemeen saakka sujui hyvin ja ihan hyvään vauhtia pidettiin yllä. Matka alkoi painaa oikeastaan tuosta huollosta eteenpäin. Eteläpää teki jaloista hakkelusta ja pääkopasta pullamössöä. Juoksuhaluja ei ollut ja nainen alkoi olla väsynyt. Kiviniemeen matka kesti ikuisuuden ja ihan kuin reitti sinne olisi ollut täysin eri kuin ensimmäisellä kierroksella. Sade oli kastellut polun ja muuttanut sen osittain todella mutaiseksi ja liukkaaksi. Vauhti oli hidastunut ja alkoi tuntua siltä, että saan nauttia kisasta koko rahan edestä. Liivi ei tänään tulisi helpolla. 

Ryläyksellekin oli joku käynyt lisäämässä pari nousua enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Oli tullut uudelleen hämärää ja otsalampulle oli käyttöä. Hissuksiin matka eteni ja välillä oli pakotettava itsensä ottamaan edes muutama juoksuaskel. Tosiasiassa reipas sauvakävely tässä kohtaa oli nopein etenemistapa. Ei kiinnostanut enää edes syödä mitään makeaa, joten urheilujuoman voimalla päätin mennä loppumatkan. Vihdoinkin Kolin satamaan johtava hiekkatie tuli eteen ja satamasta lähti viimeinen nousu kohti maalia. Uskomattoman väsyttävä toinen kierros alkoi olla lopussa. Olin täysin varma, että toisella kierroksella nousu satamasta oli laitettu kulkemaan isomman mäen kautta :D Maalin johti hieno tervapatojen kuja. Kujan päässä kuulin kannustusta ja hetki siinä meni tajuta, että kannustaja oli tyttöni Ida. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan lapsistani on ollut maalissa vastassa ja se tuntui upealta. Onnen kyyneliltä ei vältytty. 

Kisan läpäisyn myötä onnistuin vuoden tavoitteessa. Sain läpi Ultra Trail Tour Finlandin ja samalla minusta taisi tulla ensimmäinen nainen jolla on tuplaliivi. Monta asiaa olisi voinut mennä tourilla pieleen, eikä se tosiaankaan ole mikään itsestäänselvyys että se läpi meni. Näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että olihan jumalauta työmaa. Ei enää koskaan uudelleen.

Paluu eläkkeeltä.

Elettiin vuotta 2018 kun nimeltä mainitsematon polkujuoksija oli itikoiden syöttinä Pahtavuoman huollossa. Silloin kyseinen henkilö kertoi kovalla ääneellä huollossa oleville henkilöille jäävänsä eläkkeelle tästä kisasta. Silloin päätös tuntui lopulliselta.

Mulla on ollut aina viha-rakkaussuhde Ylläs Pallas kisaan. Siellä on olleet aina ne kauneimmat maisemat, mutta myös ne pahimmat ryteiköt. Keskeyttämisiäkin siellä olen kokenut ja toisaalta onnistumisen riemua. Ensimmäinen polkujuoksukisa ylipäätään johon olen osallistunut oli vuonna 2014 Midnight Sun Trail Ultra joka juostiin Pallastunturilta Hettaan. Silloin leimahti meikäläisen rakkaus lajiin, eikä se kovinkaan paljon ole laantunut vuosien varrella. Ehkä pahin ihastumisen huuma ja hulluus ovat muuttunut sellaiseksi syväksi ystävyydeksi ja luottamukseksi. 

Syy miksi tuohon kisaan tänä vuonna osallistuin oli sama kuin edelliseen kisaan eli UTTF liivijahti. Palautuminen karhunkierroksen kisasta sujui melko hitaasti. Jalat olivat pitkään jäykät ja turvonneet eikä kunnon treeniä kisojen välissä ehtinyt tehdä. Keskityin kropan kuunteluun ja jalkojen lihasten aktivointiin erilaisilla lihasvoimatreeneillä. Tuli myös pyöräiltyä jonkun verran. Juoksuakin tein, mutta ne treenit oli lähinnä kunnon ylläpitoa kuin kehittävää treeniä. Kisaa ennen tuntui olevan vielä väsymystä kropassa. Olin kisaan lähtiessä epävarmempi kunnostani kuin koskaan aikaisemmin. Niin paljon starttaaminen ahdisti, että menomatkalla Äkäslompoloon katselin juna-aikatauluja takaisin Hämeenlinnaan. Seuraava juna Kolarista lähti vasta lauantaina joten ei auttanut kun alkaa valmistautumaan pahimpaan eli kisaan :D 

 

Haimme Susannen ja Arin kanssa kisakeskuksesta numerot ja muutaman juttutuokion jälkeen ajelimme majoitukseen. Illalla olin kuin hermoraunio ja yritin saada laitettua kisakamat kasaan ennen aamua, jotta aamusta tulisi edes vähän rauhallisempi. Sain nukuttua varmaan noin viisi tuntia ja sen oli nyt riitettävä. Aamulla varusteiden pukeminen ja loppusäätö sujui ongelmitta vanhasta tottumuksesta. Mukaan lähti samantyyppinen energiavarasto kuin karhunkierroksellekin. Geeliä hitosti, vähän suklaata ja siripiriä. Juomina Noshtin urkkajuoma ja elektrolyytit.

Jounin kaupalla oli paljon tuttuja odottamassa kyytiä Hettaan. Matkaan olin lähdössä Nooran kanssa, joka oli juoksemassa Pallakselle saakka. Nooran kanssa oltiin treenattu yhdessä koko talvi siten, että lähes kaikki pidemmät lenkit tehtiin yhdessä. Nyt oli hienoa päästä kokemaan yhdessä tämä Nooran tähän asti pisin matka. Siinä bussikyytiä odotellessa mukaan meidän kanssa juoksemaan ilmoitti lähtevänsä myös Annika ja Susanne eli hyvä porukka. Tai no mun piti juosta mimmit kiinni, koska he lähtivät liikkeelle noin 20 minuuttia ennen meidän lähtöryhmää.  

Kuva Paula Saukkonen

Sain juoksukamut kiinni ennen ensimmäistä huoltoa ja siitä sitten matka jatkui yhdessä kohti Pyhäkeroa. Pitkä hivuttautuminen huipulle meni muitta mutkitta rauhassa. Sadetta saatiin niskaan vaikka Pekka oli luvannut poutaa. Pyhäkeron päällä piti pysähtyä ottamaan pakolliset kuvat.

Kuva Susanne Loippo

Matka alas kerolta oli luokattoman pitkä, mutta hissuksiin se hölkättiin ja pian oltiinkin jo Sioskurun tuvalla hyödyntämässä saniteettitiloja :D Tässä kohtaa itselle iski tajuntaan, että tästä reissusta tulee ehkä henkisesti raskain, koska en välttämättä ollut palautunut mieleltäni vielä viime kisasta. Jotenkin se, että taas olin laittamassa itseäni koville tuntui ahdistavalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Kumpa minäkin olisin menossa Pallakselle saakka. Siirsin tuon ajatuksen pois ja keskityin hetkeen. Päätin edetä etapilta toiselle, huollosta huoltoon, enkä miettinyt koko matkaa kerralla. 

Kuva Susanne Loippo

Reitti Ketomellan huoltoon oli minulle ennestään tuntematon. Reitti oli metsäinen ja muistan sanoneeni ääneen Nooralle, että en yhtään tykkää tästä metsästä ja siitä polusta. Nooran ihmetteli, että missähän se tämä polkujoksija sitten haluaisi juosta :D Ketomellassa pidettiin pitkä hyvä huolto. Tässä vaiheessa Susanne ja Annika olivat jatkaneet matkaa omaan tahtiin. Seuraava huoltoväli oli koko kisan pisin ja sellaiselta se tuntuikin. Matkaa jatkettiin tasaista vauhtia ilman isompia ongelmia. 50 kilometrin kohdalla päätimme Nooran kanssa jatkaa matkaa omaan tahtiin. 

Olin hieman huolissani nesteen riittämisestä ja niinhän siinä kävi, että juotava loppui ja olin noin 45 minuuttia ilman juotavaa. Tiesin, että Montellin majalla viimeistään saa vettä ja siellä olevasta purosta sainkin täydennettyä juomapuolta. Onneksi pahaa kuivumista ei päässyt tapahtumaan. Matka Pallakselle tuntui todella pitkältä ja sinne pääsy oli kuin olisin tullut maaliin. Juokseminen ei enää kiinnostanut, mutta väkisin otin juoksuaskelia viimeisessä mäessä ennen huoltoa. Huollossa harkitsin ensimmäisen kerran keskeytystä. Ei kiinnostanut enää jatkaa. Ei sitten yhtään. Istuin kuitenkin alas syömään jotakin ja täyttelemään dropbagista uutta energiaa juoksuliiviin. Väsytti todella paljon. Niin paljon halusin keskeyttää, että kysyin huoltohenkilökunnalta voiko Rauhalassa keskeyttää jos päätän jatkaa sinne. Kuulemma pystyi ja siitä sitten matka jatkui Rauhalaan keskeyttämään. Mitään hätää minulla ei ollut. Ei ollut mikään paikka rikki, joten en saanut keksittyä syytä keskeytykselle. Unettaminen oli ainoa ongelma ja uninen ihminen alkaa tuottaa aivoissaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Ajattelin, että ei se liivi nyt niin tärkeä mulle ole että täällä taas on kärvisteltävä.

Rauhala on aina ollut minulle kisan inhokki. Märkää ryteikköä, pajukkoa kainaloihin asti ja itikoita hemmetisti. Nyt se olikin yllättävän helppo pätkä ja 21 kilometrin matka Rauhalan huoltoon meni yllättävän kivuttomasti. Olin yöllä ottanut kofeiinia jota en enää vuosiin ole käyttänyt ja se piristi todella hyvin. Olin taas hereillä ja juoksu maistui. Energiaa oli kropassa ja kaikki mitä söin pysyi sisällä eikä pahemmin tullut pahoinvointia. Olin saanut seuraakin 100 kilometrin kisaajista ja törmäsin tuttuihin ennen Rauhalaa eli kiitos Hilla ja Laura seurasta. Juttelu teki hyvää mielelle. 

Rauhalan huolto meni aika nopeasti. En keskeyttänyt sinnekään. Vähän banaania, sipsiä ja juomaa mukaan ja kävelemään noin kahden kilsan asvalttiylämäkeä. Matka Pahtavuomaan meni samalla hyvällä fiiliksellä ja siinä tein taas aika pienen huollon, koska jo odotin seuraavaa isompaa huoltoa, jossa toivon mukaan saisin kasvislientä ja jotain muuta suolaista syötävää. Sokerilla eläminen alkoi tuntumaan yksitoikkoiselta. 

Kuva Minna Laurema

Yksi kisan lempparipaikoista ja tuntureista on Äkäskero, joka on Pahtavuoman ja Peurakaltion välillä. Aurinko paistoi selän takaa ja loi hienoa varjoa keron päällä juoksevasta naisesta, joka tunsi olevansa elossa ja nautti siitä, että jalat vieläkin jaksoivat kantaa juoksuaskelia. Tässä vaiheessa kaikki keskeyttämiskeskustelut päässäni olivat vaienneet ja olin päättänyt mennä maaliin. Ainoastaan paha loukkaantuminen olisi enää este. Tiesin kyllä, että helpolla ei maaliin tänään mennä mutta olin valmis taistelemaan loppuun saakka. Hieman ennen Peurakaltion huoltoa kuulin lehmänkellon ääntä ja näin ihmisiä. Liikutuin kyyneliin kun tajusin, että Minna ja Mikko olivat kävelleet minua vastaan. Huippufiilis saada taas jutella jonkun kanssa kun aika pitkiä aikoja vietin yksin omien ajatusteni kanssa. Peurakaltiossa huolsin jalkoja joissa taisi olla jo rakkoja. Minna ja Mikko auttoivat kamojen ja syötävien kanssa ja tästä oli iso apu kun ei kaikkea tarvinnut väsyneillä aivoilla ajatella ja tehdä. Kiitos vielä teille :)

Kuva Poppis Suomela

Peurakaltiosta lähdin hölkkäämään ihanaa loivaa alamäkeä kohti Kotamajan vesihuoltoa. Keli oli alkanut lämpenemään ja oli aika kuuma. Nestettä kului. Tämä pätkä Kotamajalle oli suurelta osin minulle uutta. Matkalla minua vastaan ajeli Piia, jonka kanssa vaihdettiin muutama sana. Muistelin, että Peurakaltiolta Kotamajalle oli matkaa noin 7 km. Kun huoltoa ei vielä yli 8 km kohdalla ollut näkynyt olin varma, että olin juossut siitä ohi. Alkoi iskeä paniikki, koska matkaa seuraavaan huoltoon Ylläsjärvelle olisi yli 20 km, eikä minulla ollut tietoa siinä matkalla olevista puroista. Onneksi olin muistanut välimatkan väärin ja noin 9 km kohdalla Kotamaja tuli vastaan. Siellä taas nestettä mukaan ja tällä kertaa täytin kaikki astiat mitä minulla mukana oli. Matka Ylläsjärvelle tulisi kestämään pitkään, koska tunsin, että jalkapohjassa oli iso rakko ja useampi varvas oli rakoilla. Rakoista huolimatta juoksin kaikki loivat ylämäet, tasaiset osuudet ja alamäet. Maaliin oli noin 40 kilometriä kun tunsin, että jalkapohjan rakko puhkesi. Tuska oli hetken melkoinen. Istuin alas paikkaamaan jalkaa uudelleen ja siinä kohtaa päälle iski ukkoskuuro. Siinä märällä mättäällä kaatosateessa istuessa ja jalkaa kasaan kursiessa mietin hetken lajin viehätystä :D Paikkaus sai jalan kivun ehkä hieman helpottamaan ja pystyin jatkamaan matkaa. Alkuun kävelin, mutta kun mietin tilannetta, jossa kävely ja juoksu sattui yhtä paljon, valitsin juoksun. Hölkkäilin eteenpäin ja muistelin ultrajuoksuguru Jumiskon sanoja, että kipu on vaan tunne. Sain siirrettyä rakon kivun jonnekin taustalle. 

Ennen kisaa ajattelin, että tässä kisassa rakkoja voi muodostua, koska Karhunkierroksella jalkojen iho oli kovilla märkyyden vuoksi. Siellä ei rakkoja tullut mutta kisan jälkeen jalkapohjien iho tavallaan kesi pois.

Kuva Paula Saukkonen

Lopulta se Ylläsjärven huolto tuli vastaan. Huollossa oli odottamassa Janne ja Paula ja hänen poikansa. Olipa taas ihanaa nähdä tuttuja. Janne auttoi rakon paikkaamisessa ja Paula toi syötävää ja täytteli juomat. Jannen paikkausavun myötä väitän, että maaliin menosta tuli siedettävämpi. Hurjasti kiitoksia teille avusta. Seuraavana lähdin taapertamaan kohti Ylläksen huippua. Siitä tuli pitkä ja hidas osuus, mutta lopulta sinne päälle pääsin ja pääsin alaskin. Ennen viimeistä huoltoa Pasi oli ajellut pyörällä kannustamaan ja kiva oli vaihtaa kuulumisia ( haukkua laji alimpaan helvettiin ) tutun juoksijan kanssa :D Kellokkaalla näin taas Mikkoa ja Minnaa ja heidän lapsiaan ja siinä taisin syödä enää muutaman mandariinin lohkon kun ei oikein syötävä enää maistunut. Maaliin oli enää alle 15 km. Ei muuta kun tossua toisen eteen ja kohti yhtä paskamaisimmista nousuista Kesänkitunturin päälle.

Ennen Kesänkitunturia oli tullut toinenkin Pasi pyörän kanssa moikkaamaan, mutta taisin olla aika tiloissa kun siinä ei oikein juttu lähtenyt luistamaan :D Pirunkurun kivikkoinen nousu tuntui loputtomalta ja siinä kohtaa tuntui, että en koskaan pääse huipulle. Hapotti ja hengästytti ja taukoja pidin vähän väliä. Matka eteni hemmetin hitaasti ja se alkoi hajottaa päätä. Kesänkitunturin päällinen on täynnä ärsyttävää pikkukiveä, eikä siellä ole selkeää polkua jossa juosta. Löin rakkoiset varpaat useita kertoja teräviin kiviin ja jalkapohjan rakon myös. Välillä vaikersin ääneen kun sattui niin paljon. Eniten harmitti se, että vauhti oli rakkojen takia niin hidas. Muuten minulla oli energiaa ja jalkoja vielä juoksuunkin. Ja kun se pahin kivikko helpotti alamäessä, lähdin juoksemaan maaliin.

Kilometri ennen maalia otin loppukirin. Adrenaliini vei kivut kokonaan pois. Tuuletukset maalisuoralla olivat melkoiset, koska kaikki tunteet purkautuivat ulos. Olin todella helpottunut että pääsin maaliin kaikista alun henkisistä vaikeuksista ja rakoista huolimatta. Kerrankin pystyin olemaan ylpeä itsestäni. 

 

 

Ihan NUTSIA

Jaahas. Onpas taas kirjoiteltu tiuhaan :D Paljon on tapahtunut sitten viime tilannekatsauksen. Koko viime syksy, talvi ja kevät on treenattu suht tauotta ja ilman isompia takapakkeja. Elokuun ison pettymyksen jälkeen tuli hetki kun piti miettiä mitä seuraavaksi. Mietin onko mulla motivaatiota treenata ja millaisia määriä. Haluanko juosta ulkomailla vai kotimaassa vai pidänkö kenties taukoa ja teen jotain ihan muuta. 

Täytin tänä vuonna puoli vuosisataa ja halusin sitä juhlistaa kuinkas muuten kuin juoksemalla. Alkoi hahmottua, että haluaisin kokeilla UTTF touria uudelleen. Vuonna 2018 sen juoksin ensimmäisen kerran ja nyt voisi olla aika kokeilla hankkia syysliivi uudelleen :D Eli ilmoittauduin NUTS Karhunkierrokselle 166 km matkalle. 

Kisaan lähdin suht luottavaisella mielellä. Tottakai jännitti, että tuleeko kisassa vastaan jotakin yllättävää joka laittaa keskeyttämään. Luottavainen olin siksi, että tiesin treenanneeni hyvin. Aina voisi tietysti tehdä enemmänkin, mutta muun elämän yhteensovittaminen näihinkin treenimääriin vaati suunnittelua ja järjestelyä. Enempään ei pystynyt. Treeniohjelman minulle oli laatinut Antti Itkonen, jonka kanssa aloitimme yhteistyön viime vuoden lopulla. Antin treenifilosofia sopii itselle kuin nenä päähän ja oli hienoa treenata kun tiesin mitä milläkin treenillä haetaan ja lähes joka treenillä oli tavoite. Treeniohjelma toi selkeyttä ja rytmiä tekemiseen ja tuli pidettyä oikeasti lepopäiviäkin :D Kiitos Antti luotsaamisesta ja neuvoista. 

Torstaina ajettiin Rukalle ja kävin hakemassa kisanumeron ja gps laitteen. Oli todella hauska pitkästä aikaa olla mukana isossa kotimaan kisassa ja nähdä tuttuja. Majoituksessa ei ihmeitä ehtinyt tehdä kun jo piti mennä nukkumaan. Kaikki varusteet ja energiat olin jo kotona pakannut niin, että ne oli helppo heitellä huoltoihin meneviin kasseihin. Samassa majoituksessa oli samalle matkalle lähtevä Satu, jonka kanssa oli kiva vaihtaa kisatunnelmia ja ehkä jännittääkin :)

Aamulla kävelin lähtöön noin puoli tuntia ennen starttia. Jännitystä oli ilmassa ja tunnelma oli katossa. Onneksemme starttaamaan päästiin ilman vesisadetta. Raskaat pilvet tosin roikkuivat Rukatunturin yllä ja saisimme sadetta jossain vaiheessa takuulla. 

Kuva Mika Kauraharju

Lähtö sujui kuten aina tuolla, ensimmäiset sadat metrit juostaan, minkä jälkeen porukka alkaa kävelemään kohti Rukan "huippua". Aloitin kisan todella rauhassa. Tavoite oli edetä noin kuusi kilometriä tunnissa vauhdilla ja pitää huoli, etten juokse jalkoja alta jo ennen Hautajärveä. Matka Valtavaaralle meni mutkattomasti ja olin yllättynyt kuinka pian olin palovartijan mökkiä ohittamassa. Siitä edelleen Konttaiselle ja siellä oli taas kannustus viimeisen päälle. TTC superfanit siellä möykkäs oikein banderollin kanssa :D Kiitos ihanat.

Video Vesku Sarjanen

UTMB "pikahuolloista" olin ottanut oppia. Pitkissä kisoissa huollon läpi ei kannata hosua vaan kannattaa rauhassa täytellä juoma-astiat ja ottaa syötävää ja huoltaa vaikka jalkoja jos tarvetta. Satamailinen ei minun tasoisella juoksijalla ratkea siihen olenko huollossa viisi minuuttia vai kymmenen. 

Konttaisen ja Juuman väli sujui hyvin ja rauhassa. Pidin kiinni tavoitevauhdista ja matka taittui ongelmitta. Vuoden 2019 kisan tunnelma oli muisto vaan. Silloin motivaatio oli loppu jo ennen Juumaa, mutta en silloin kehdannut keskeyttää vielä siihen vaan jatkoin Oulangalle keskeyttämään :D Nyt olin valmis viettämään tuolla aikaa vaikka koko 36 h. Juumassa taas nestettä ja evästä nassuun. Edessä oli kisan pisin huoltoväli ja lisäksi haastavin juurakkoralli. Pienelle Karhunkierrokselle päästyäni alkoi sitten sade. Vettä tuli välillä kunnolla, eikä mennyt kauaa kun tuntui, että kaikki vaatteet oli märkänä. 

Matka Oulangan huoltoon oli juuri niin pitkä ja vaativa kun muistin, mutta tässä vaiheessa jalat olivat vielä tuoreet niin matka taittui hyvin. Säästin tarkoituksella kinttuja kävelemällä reippaasti pahimmat juurakot ja kivikot. Oikeastaan kovinkaan suurta ajallista eroa ei varmasti reippaalla kävelyllä ja hölkällä tuossa kohtaa ole, mutta kävellen säästyy energiaa ja ehkä hermojakin. Juurakkohelvetin jälkeen tuli onneksi helppoa polkua jota pääsi taas juoksemaan.  

Kuva Nina Savonen

Oulangan huoltoon saavuin hyvällä fiiliksellä ja vielä paremmaksi olo muuttui kun näin työkaverini vaimonsa kanssa kannustamassa. Oikeastaan jopa liikutuin kun oli niin kiva nähdä tuttuja siinä kohtaa. Kiitos Pasi ja Nina :) Huoltoon mennessä olin haaveilut lämpimästä kasvisliemestä ja sitä kittasin menemään kaksi kipollista. Märän paidan ja sedetakin vaihdoin kuivaan merinopaitaan ja kuivaan sadetakkiin ja tästä matka jatkui kohti Hautajärveä. 

Tämä väli sujui myös ongelmitta, mitä nyt unetus vaivasi ja se oli vaivannut jo oikeastaan Juumasta saakka. Mutta ei se menoa haitannut vaikka silmät olikin puoliummessa. Juoksin kaikki tasaiset pätkät ja loivat ylämäet, sauvakävelin tekniset kohdat ja ylämäet. Jalat olivat hyvässä kunnossa lukuunottamatta kahta rakkoa kynsien alla. Niiden kipuiluun toivoin tottuvani kisan aikana. Hautajärvellä olin aikaisempia vuosia hitaammin kuten olin suunnitellut. Melko tarkalleen tahtini oli ollut se kuusi kilometriä tunnissa. Tuntui, että eneriaa oli nyt hyvin tallella, jaloissa oli voimaa ja olo oli kaikin puolin hyvä. Söin vain vähän kiinteää ruokaa huollossa, jotta välttyisin huonolta ololta ja kenties oksentamiselta. 2018 söin tuolla puuroa joka tuli kankaalle aika pian. Tästä oppineena en puuroa ottanut vaan vähän banaania, sipsiä ja vähän suklaata. Vaihdoin puhtaat sukat jalkaan ja huolsin jalkoja muutenkin. Sidoin uudelleen rakkovarpaat ja rasvasin jalkoja lisää. 

Kotimatka oli alkanut. Tämä taitekohta on henkisesti helpottava, kun tietää, että nyt mennään maalia kohti ja takana on enemmän matkaa kuin edessä. Hautajärveltä oli tässä vaiheessa startannut 82 km:n matkalaiset ja heitä tuli ohi oikealta ja vasemmalta. Juoksin tosin välillä ihan samaa vauhtia letkassa heidän kanssa ja jopa ohitin 82 matkan juoksijoita. Tiesin, että kauaa en jaksa tällaista tahtia juosta, mutta kun voimaa oli niin päätin nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestää ja loppumatkan olin valmistautunut zombiekävelyyn. Oulangalle pääsin hyvissä voimissa, mutta jalkoja oli alkanut jumittaa ja vammapolveni oli alkanut kipuilla. Lisäksi unetus oli välillä todella voimakasta ja teki mieli päästä nukkumaan. Ei auttanut itku markkinoilla vaan matkaa oli jatkettava. Lähdin huollosta kävellen ja tämän jälkeen en kovinkaan monta juoksuaskelta enää ottanut. Oulangan huollon jälkeen näin Sadun ja lähdimme jatkamaan matkaa yhdessä. Sauvat kipinää iskien painettiin menemään. Sade oli tehnyt poluita todella mutaisia ja juurista liukkaita. 

Joenpenkan polku oli kamalinta shittiä ikinä ja se juurakkoralli oli muuttunut mutapatjaksi joka muljusi jalkojen alla ja mutaa tuntui olevan joka paikassa. Tuntui, että hajoan siihen mutajuurakkoon ja välillä teki mieli alkaa huutamaan kun niin paljon se alusta ahdisti. Kaaduinkin yhdessä alamäessä liukkaaseen juureen suorilta jaloilta, mutta onneksi ei sattunut mitään. Muta varmaan pehmensi alastuloa.. Lopulta näin Pienen Karhunkierroksen kivituhkapolun ja olipas se ilahduttava näky. Vauhti lisääntyi huomattavasti. Ennen Juuman huoltoa mulla oli juotava loppu ja hörppäsin vettä muutamasta pikku lätäköstä ja pulloon sain vettä pienestä purosta. Juuman huollossa olin aika sippi. Siinä pidin kunnon huollon jossa keräsin energiaa loppurutistusta varten. Ja melkoinen rutistus siitä tulikin. Oikean nilkan ja säären etuosa oli huollon jälkeen alkanut tuntumaan jäykältä ja kipeältä. Onneksi pahin juurakko oli tässä kohtaa takana ja matkaa saimme taittaa Sadun kansa vielä kohtuu hyvää vauhtia.

Kumpuvaaralla ja Konttisella vauhti ei enää päätä huimannut. Väsytti niin paljon, että suunnittelin meneväni polun viereen nukkumaan hetkeksi. Onneksi en tätä toteuttanut vaan raahustin silmät lähes kiinni eteenpäin. Takaa tuli 34 matkan kirmaajia ja he tsemppasivat pirtsakoina ja hyvältä tuoksuen, mutta minä jaksoin hädin tuskin murahdella vastaukseksi. Pahoittelut. En halunnut olla epäkohtelias, mutta olin liian väsynyt vastaamaan. 

Konttaisen huoltoon pääsy oli suuri helpotus. Matka oli alkanut tuntumaan loputtomalta ja päättymättömältä. Nyt olisi enää noin 7 km matkaa jäljellä, se ei ollut paljon. Valtavaaralle pääsy kesti silti elämän ja säären kipu oli alkanut tuntumaan todella ikävältä. Nilkka oli jäykkä. Valtavaaran päälle päästyäni en oikeastaan voinut varata jalalle enää ollenkaan oli pakko mennä istumaan maahan. Satu selvitteli maalista, että onko mahdollista saada tulos jos joku auttaa minut maaliin. Sidoin nilkan tiukasti siteellä ja lähdin klenkkaamaan alas ilman talutusta. Jokainen joka tuolla maastossa on mennyt tietää, että se louhikko yhden jalan varassa ei ole helppoa edettävää. Jotenkin sieltä mäistä alas pääsin ja pääsin Rukan päälle ja sieltäkin alas. Maalin äänet kuuluivat mutta emme lähteneet juoksemaan. Janne, Paula ja Saila olivat vastassa kannustamassa. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Kävelimme uutta maaliin vievää karsinaa arvokkaasti ja rauhassa. Nauroin, että olemme kuin sirkuseläimiä joita kävelytetään yleisön ohi :D Satamailerit saa kävellä maaliin :D Maaliin kävelimme käsi kädessä. 

Kuva Paula Saukkonen

Kellon mukaan matkaa kertyi 172 km ja aikaa meni lopulta 33 h ja vähän päälle. Reissu tehty ja väsymys maalissa oli sen verran kova, että päällimmäisenä oli ajatus lämpimästä saunasta ja pedistä. Ensiavussa kävin näyttämässä nilkkaa ja lääkärin diagnoosi oli jännetuppitulehdus. Onneksi ei vakavampaa vauriota ollut syntynyt. Rasitusmurtumaa veikkasin itse kivun perusteella. NUTS:lle iso kiitos näin hyvästä palvelusta. 

Tätä kirjoittaessni palautuminen on hyvässä vauhdissa. Olen tuota suoritusta miettinyt ja näin jälkikäteen en pysty ymmärtämään, mistä se tahdonvoima syntyy, jolla tuollaiset matkat maaliin tullaan. Kiitos kaikille matkani varrella kohtaamille ihmisille tsemppaamisesta. Kiitos seurakavereille kannustuksesta. Olen teistä kiitollinen. Kiitos Minna ja Noora treeniseurasta ja terapeuttina toimimisesta vuoden haasteiden edessä. Kiitos Satu matkaseurasta ja Samille kiitos maalissa auttamisesta. Yksin en tästä olisi varmasti selvinnyt <3

Kuva Paula Saukkonen

Tilannekatsaus

Eletään jo loppukevättä. Alkuvuosi on mennyt todella nopeasti ilman isompia takapakkeja. Koronatilanne on elänyt kuukausittain ja nyt on taas hieman paremmat tulevaisuuden näkymät. Toistaiseksi näyttää siltä, että UTMB kisaa ei olla siirtämässä taas vuodella. Rokotustilanne toivottavasti on jo hyvällä mallilla elokuun lopulla. Mutta silti epätietoisuus hieman varjostaa kaikkea tekemistä. Jos kisa peruuntuu onko kaikki tämä työ mennyt hukkaan.. 

Treenit on sujuneet ihan hyvin ja treenimäärät ovat olleet hyvällä tasolla jo pidemmän aikaa. Olen koko talven tehnyt monipuolista liikuntaa, enkä pelkästään juossut. Toivottavasti salilla tehdyt voimatreenit jalostuvat nyt taloudellisemmaksi juoksuksi. Suunta on ainakin ollut hyvä ja juoksutuntuma on parantunut alkuvuodesta huomattavasti. Osittain juoksukunnon parantumiseen on varmasti vaikuttanut painon putoaminen. Marraskuun 2020 alussa painoin lähes 8 kiloa enemmän kuin nyt. Alimmillaan piano on käynyt alempana kuin lukioiässä :D

Nyt on tarkoitus vähentää salitreeniä ja lisätä juoksumäärää kesää kohti ja alkaa tehdä muutenkin enemmän lajinomaista treeniä eli mäkeä ja taas mäkeä ja pitkiä lenkkejä ja rypästreeniä. Ei kuulosta kovinkaan hienolta ja hengästyy jo ajatuksesta, mutta työtä kisaa kohti on vielä tehtävä ja hikeä vuodatettava. Aikaa on reilu kolme kuukautta. 

Vaikka olen treenannut omassa mittapuussani nyt enemmän kuin koskaan, se ei tarkoita, että motivaatio olisi yhtään isompi. Treeni vie aikaa kaikelta muulta ja usein arkena treeniajan järjestäminen tuntuu työläältä. Motivaatiota ei tahdo aina löytää ja lenkille lähtö on ollut usein vaikeaa. Lenkin jälkeen on kuitenkin aina hyvä olo ja on onnellinen, että tuli lähdettyä. Tulee tunne, että on taas astetta lähempänä unelman toteutumista. Ennen tein usein lenkkejä myöhään illalla kun lähestulkoon muu perhe nukkui. En enää jaksa siirtää lenkkejä iltaan, koska se vaikuttaa unen laatuun. Unen määrään ja laatuun olen yrittänyt keskittyä huolellisesti sillä ilman kunnollista unta ei pääse palautumaan edellisestä treenistä ja vaarana on ylikuormittuminen. Lieviä merkkejä palautumattomuudesta olenkin jo huomannut joinakin päivinä. Tarkkana saa olla ja kropan tuntemuksia analysoida ja ajoissa reagoida asioihin. Lihashuoltoa tulee tehtyä nykyään usein, mutta edelleen lepopäivän pitäminen tuntuu vaikealta. Siinä on opeteltavaa ja maltettavaa.

Joskus (usein) mietin miksi olen ajautunut juoksemaan pitkiä ultramatkoja. Eikö vähempikin riittäisi. Tämä harrastus vaatii paljon sitkeyttä, aikaa, tahtotilaa ja ennen kaikkea paljon uhrauksia. Olen usein vannonut jääväni eläkkeelle ja siirtyväni tekemään jotain muuta. Vastausta tuohon kysymykseen en varmaan koskaan tule saamaan. Tiedän kuitenkin sen, että tämä on mun tapani elää tätä elämää ja juoksu on osa identiteettiäni. Ilman juoksua en olisi minä. 

Birgitta, pirullinen mimmi 😅

Tänään kävin neljättä kertaa Birgitan polulla. Lempäälän alueella kiertävän noin 50 km:n pituisen retkeilyreitin olen nyt tutkinut melko kattavasti ja täytyy sanoa, että ei tuo Birgitta ole yhtään kiltti mimmi vaikka reitistö on todella hyvin merkitty ja reitillä on toinen toistaan hienompia laavuja ja nuotiopaikkoja.  

Polkujuoksijalle reitti tarjoaa teknisen leikkikentän josta kuitenkin on leikki kaukana. Juurakkoa,  kivikkoa ja melko suuriakin korkeuseroja on jopa minun makuuni liikaa. Jos edellä mainitut tekijät eivät haittaa, saa Birgitan poluilla tehtyä loistavan treenin.  Tuolla juokseminen vaatii tasapaino, ketteryyttä, lihasvoimaa ja vahvoja keuhkoja 😅 Tänään lisähaasteen reitille toi loska, joka teki juurista todella liukkaita, eikä ilman pannuja tänään selvitty. Kuvat otettu Siisjärven ja Siisjärven kukkulan suunnilta. 

Lenkin päätteeksi nuotiolla paistetut pitsat oli arjen luksusta. Tuonne varmasti tulee mentyä juoksentelemaan uudelleenkin, koska polut tuolla ei juoksemalla kesken lopu. 

Varjoköykkyri

Nutsin pojat järjestävät tähän aikaan vuodesta Kempeleellä juoksuiloittelun, jossa laskettelurinnettä kiivetään ylös ja toiselta puolelta juostaan alas. Kuullostaa kivalta tavalta viettää pikkujoulua. Harmi vaan ettei noin pitkälle viitsi aina lähteä ajelemaan, mutta ei hätää. TTC: n Polkuparta Juha on jo muutaman kerran kutsunut joukot Varjoköykkyriin Aulangolle. Sinne siis otettiin aamulla suuntia. Kierrettävä reitti on ns Tornilooppi, jossa noustaan Aulankojärven rannasta ylös näkötornille entistä pujottelurinnettä ja tornin ohi lähdetään juoksemaan alamäkeä, joka päättyy taas Aulankojärven rannan tuntumaan. Mittaa kierrokselle tulee n 1300 metriä ja nousua tulee n 73 m. 

Tavoitteena minulla oli ensin juosta marrasputken pakollinen osuus ja sehän meni reilussa kahdessa kierroksessa. Seuraava tavoite oli viihtyä reitillä tunti. Siis tämä homma ei todellakaan ole kivaa ja kyllästyn kiertämiseen yleensä melko pian. Alle tunnissa olin kiertänyt viisi kierrosta ja sekin olisi ihan riittänyt treeniksi. Lähdin kuitenkin Timon ja Sailan mukana jälleen uudelle kierrokselle ja sen jälkeen olikin selvää että verttitonni juostaan tänään eli 14 kierrosta. En edes muista milloin olen viimeksi tämän tyyppistä treeniä tehnyt, varmaan joskus viime talvena ja siihen nähden olen erittäin tyytyväinen, että aikaa tuohon tonniin kului noin 2.5 h. 

Näitä mäkitunkkauksia pitää jatkossa tehdä säännöllisesti ja välillä varioiden portaissa. Treeni vei tänään naisesta voiton.  Kotiin päästyä ja  syötyäni sammuin sohvalle kuin se kuuluisa saunalyhty :D

Phoenix

Viimeisin päivitys on näköjään maaliskuun alulta, maaliskuun lopulla maailma muuttui. Koko loppuvuosi piti suunnitella uusiksi. Suurin pettymys oli tietenkin UTMB:n siirtyminen vuodella eteenpäin. Tosin jo ennen kisaorganisaation virallista ilmoitusta siirrosta olin päässäni luopunut kisasta ja himmannut treeniä. Oli hankalaa miettiä mitä keksii tilalle ja viitsiikö edes kisata mitään kovin kummoista kun ei oikein ollut treenimotivaatiotakaan peruuntumisten vuoksi. Peruuntuneen Karhunkierroksen kisan tilalle kävin toukokuussa kaveriporukalla juoksemassa Oulangalta Rukalle 57 kilometriä ja se sujuikin ilman mitään ongelmia ja hauskaa oli. Yksi ihan parhaista juoksuista. 

Koko kesä meni ilman mitään suurempaa ajatusta kisaamisesta ja sitten loppukesästä kun päähän tuli ajatus osallistua Vaarojen maratonilla 131 km kisaan niin tämän päätöksen jälkeen mursin poluilla juostessani kylkeni ja murtuneen kylkiluun potemisessa menikin sellainen kuusi viikkoa ja Vaarat piti unohtaa :D Onneksi pääkoppani sekoamiselta pelasti muuten luonnossa liikkuminen ja sitä tulikin tehtyä kiitettävästi. Vierailin kesän ja alkusyksyn aikana lähes kymmenessä kansallispuistossa retkeillen. Melontakurssin suoritin heinäkuussa ja se olikin ollut monen vuoden haave. Vesillä aukeaa ihan uudet ulottuvuudet luontoliikkujalle. Riippumattoilusta ja eräilystä onkin tullut rakas harrastus ja sopii rauhoittavana vastapainona polkujuoksulle loistavasti. Retkeillessä ei tarvitse paahtaa kiireellä kaikista hienoista maisemista ohi. 

Lokakuun lopussa pääsin taas mukaan vähän treenitunnelmaankin, mutta motivaatio oli edelleen todella hukassa. Lenkille sai vääntäytyä väkisin ja se tuntui kohtuu raskaalta. Sitten onneksi tuli marraskuu ja päätin osallistua marrasputkeen tavoitteena motivaation palauttaminen ja peruskunnon kohottaminen. Nyt on marraskuun puoliväli ohitettu ja olen jo saavuttanut tavoitteeni. Treenimotivaatio on tapissa, en malttaisi odottaa seuraavaa päivää ja sen tuomia liikunnallisia iloitteluita :D Olen myös aloittanut voimatreenit ja salilla tulee viihdyttyä jo useampana päivänä viikossa. Treenillä pyrin saamaan jalkoihin kimmoisuutta ja taloudellisempaa juoksua voiman kautta. Onnea on työkaverit, jotka jaksavat hikoilla salilla mukana :)

2021 vuoden tavoitteet on kirkkaana mielessä ja kohti niitä mennään levollisin ja luottavaisin mielin. Nyt on sellainen tunne, että on mun vuoro loistaa kaikkien vastoinkäymisten jälkeen :)