Sitä mää vaan mietin.

Muistelin sitä aikaa kun nuorimmainen oli muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli massaa sellainen kymmenen kiloa enemmän kuin nyt, enkä liikkunut käytännössä yhtään. Olin liikkunut paljonkin ennen, mutta siitä oli aikaa kulunut todella monta vuotta.

Muistan vielä toukokuussa 2011 kun olin kylläsynyt omaan ulkomuotoon ja nyhjäämiseen kotona. Ensimmänen kävelylenkki tais kestää alle tunnin. Oli kuuma ja tuntui, että veri tulee naamasta ulos. Kävely tuntui raskaalta. Näitä kävelyitä aloin tekemään säännöllisesti ja mukana kulki silloin vaunuissa nukkuva vauveli. Sain kiinni pikkuhiljaa liikunnan riemusta ja huomasin, että läski alkoi sulaa ja kunto kasvaa. Se tais olla saman vuoden syksyllä kun juoksin ensimmäisen lenkin vuosikausiin. Tunne oli huikea. Siitä lähtien tein lenkit hölkäten. Kotona kädet oli täynnä lastenhoitoa ja aikaa juoksulle ei tahtonut löytyä. Ostin kaksosten juoksurattaat ja mukana lenkeillä kulki usein kaksi lasta. Kyllä siinä mitattiin motivaatio kun Kankaantaustan mäkiä juoksin lykkien raskasta kuormaa mukanani ihan vaan sen takia, että muutoin en olisi juoksemaan päässyt. En usko, että tällä hetkellä samanlaiseen tahtotilaan saisin itseni.

Tuolloin juoksemisen motivaattorina toimi kunnon kasvatus ja laihduttaminen. Lenkit olivat henkireikä, jolloin äiti sai olla hetken aikaa yksilö, minä, liikkuva nainen, ei vaipantuoksuinen kotihömelö. Juoksussa ei ollut mitään tavoitetta, eikä sorituspainetta, ei kisoja tuloillaan. Ranteessa ei ollut mittaria, joka ilmoitti mitä vauhtia juostaan. Juoksin vain ja ainoastaan fiiliksellä ja koska mä pidin siitä. Tämä on asia jota olen nyt viimeaikoina alkanut kaipaamaan. Milloin juoksusta tuli pakko? Milloin aloin ahdistumaan, että jään jostain paitsi jos en pääse juoksemaan. Milloin hankin sen kellon mittaamaan matkaa ja nopeutta ja sykettä. Milloin päätin, että pitää juosta viikossa sata kilometriä tai muuten en ole treenannut. Milloin piti alkaa laskemaan vuosittaisia kilometrikertymiä?

Nytkin tätä kirjoittaessa kurkin välillä someen kuinka tutut ovat juosseet toinen toistaan hienompia juoksuja ja hienoissa paikoissa. Tuntuu että olen maailmassa ainoa, jolla on telakka. Tähän ajatteluun on tultava muutos. Siinä minulla mietittävää ja pureskeltavaa. En halua olla tällainen juoksija. On aika kasvaa isommaksi henkisesti. Uskallankohan telakan jälkeen lenkille ilman kelloa??

Suunnitelmat uusiksi

Elämää ei voi suunnitella valmiiksi. Kun olet saanut kortit jaettua tulee jakajan kädestä yllätyskortti, joka laittaa koko pakan sekaisin. Niin kävi nytkin. Olin tehnyt treenisuunnitelmat kevään kisoihin valmiiksi, mutta nyt joudunkin jäämään pidemmälle telakalle...taas :(

Kävin nilkan kivun vuoksi magneettikuvassa ja sieltä ei varsinaisesti löytynyt kipua selittävää vikaa. Ei tulehdusta, ei rasitusmurtumaa, ei jännevauriota. Jalkaterän anatomia kaikkine luineen, jänteineen ja lihaskalvoineen on monimutkainen rakennelma. Joku määrittämätön rasitusvamma siellä on. Olin kaksi viikkoa juoksematta ja kipu oli jo poissa kun eilen kokeilin juosta. Kuusi kilometriä riitti tekemään jalan jälleen kipeämmäksi, joten testilenkin jälkeen oli tehtävä suuria päätöksiä. Kipein niistä on se, että joudun jättämään Karhunkierroksen 160 km kisan väliin. Tuon kisan poisjääminen itsessään ei niinkään harmita. Olenhan sen vuosi sitten juossut hyvällä ajalla ja sijoittumalla naisten kakkoseksi. Kisa vaan kuuluu osana Ultra Trail Tour Finlandiin ja se jää siis tänä vuonna jälleen haaveeksi. Viime kauden pilasi Divertikuliitit ja nyt nilkka. Mutta onneksi minulla on vielä muitakin haaveita, enkä ota tuota touria nyt pakkomielteenä. Sen aika tulee vielä mikäli se minusta kiinni on.

Suunnitelmat menee näin. Saada pitkällä juoksutauolla, huollolla ja korvaavalla liikunnalla nilkka kuntoon ja saada lihanvoimaa enemmän. Mikäli kesäkuussa saan juostua, alan treenata YlläsHettaan ja Vaarojen Maratonille. Ne maaliin ja pisteet vuoden 2018 UTMB:lle tavoitteena. Viime vuoden KK 160:stä on jo pisteet hallussa. Sitten mahdollisesti 2019 vois taas käydä UTTF:n kimppuun tai sitten keksin jotain aivan muuta. Tämä siis suunnitelma, mutta kuten jo mainitsin, muutos on pysyvää.

Onneksi polut alkaa olla sulia, joten pääsen toisen ihanan lajin pariin. On aika kaivaa MTB kellarista, rasvata ketjut ja lähteä lenkille :)