Alpit

Alpit

perjantai 1. tammikuuta 2016

Sysärin sykkyrää ja vuoden vaihdetta.

Joulu oli ja meni ja siihen valmistautuminen vei kaiken ylimääräisen ajan, joten en ehtinyt keskittyä kirjoittamaan tänne mitään Sysikallio100 tapahtumasta. Olihan hauska päästää siihen osallistumaan. Huoltotunnelissa tunsin sellaista jännää hermostuneisuutta ilmassa. Paikalla oli monta tuttua juoksijaa ja osan olin nähnyt aikaisemmissa kisoissa, vaikka en jutuilla ollut ollutkaan. Varusteita laitettiin kuntoon ja vitsiä väännettiin ja naureskeltiin toistemme jutuille. Ennen starttia naama meni kyllä aika synkäksi kun mietin mitä edessä oli tulossa.



Ensimmäinen kierros silti lähinnä nauratti. Jatkuvasti tuli eteen jyrkkiä pystysuoria kallion seiniä, joiden edessä ihmettelin, että mites tästä nyt olis tarkoitus ylös päästä. Liukasta mutaa oli kaikkialla ja aika äkkiä sitä tajusi, että turha säästellä kun jokatapauksessa mutaa tulee olemaan joka paikassa. Köysillä kiskottiin välillä itseämme ylös ja välillä pudottauduttiin köyden varassa alas. Välillä pudottauttiin muutama metri alas ilman, että sai mistään otettua tukea.



Rankka reitti oli ja pohkeissa alkoi tuntua kramppeja jo kolmen kierroksen jälkeen. Onneksi suola vei ne pois ja pääsin jatkamaan. Energiat riitti ja hyvin jaksoin pitää vauhtia yllä, eikä väsymys vaivannut. Pimeässä etenin lähes koko ajan yksin ja sai taas ajateltua kaikenlaista itsekseen. Rauhoittava kokemus taas kertakaikkiaan. Olin päättänyt, että jos jalkapohja alkaan kipuilla loppuu kiipeily siihen. Seitsemännen kierroksen lopulla tuntui jalassa vähän jäykkyyttä ja huollossa päätin, että vielä yksi kierros ja jos jalka kipeytyy niin se saa olla viimeinen kierros. Kahdeksan kierrosta oli mun saldo eli etenemä 21 kilometriä ja vertikaalia 2800 metriä. Ihan hyvä pikkujoulupitkis huomioiden, että treeni oli jäänyt lähes olemattomaksi. Silti harmitti, koska olisin halunnut jatkaa ainakin sen ensimmäisen yön tuolla. Jälkikäteen ratkaisu osoittautui oikeaksi. Kisan jälkeen jalkapohja alkoi olla parempi. Jatkamalla olisi voitu mennä takapakkia.


Joulun jälkeen kävin Mantereenvuorella kiipeilemässä ja kävelemässä. Olen saanut päähäni järjestää siellä Mantereenvuorimaratonin helmikuussa. Reitti tulee olemaan hidas ja nousua pyrin reitin suunnittelussa saamaan lähelle 4000m maratonin matkalle. Mukaan on jo ilmoittautunut hyvä joukko osallistujia. Sää hemikuussa on vielä arvoitus ja se lisää jännitystä tähän tapahtumaan. Reittiä on ollut todella hauska suunnitella ja tiedän jo etukäteen, että tapahtumasta tulee hieno.


Joulun välipäivät vietin kaikkien tyttöjeni kanssa Kolilla. Ajaminen sinne oli yhtä tuskaa, koska olin flunssassa jo mennessä ja pieninpien lasten kanssa matkaan sai kulumaan aikaa tuhottoman kauan. Kolilla en ollut aikaisemmin käynyt, vaikka usein sinne olin haaveillut pääseväni. Ensimmäisenä päivänä kiipesimme tietysti Ukko-Kolille. Seudun kauneus sai hiljaiseksi. Tai oikeastaan kiljumaan onnesta. Toinen toistaan upeampia maisemia. Termarissa kaakaota ja eväänä keksejä vietettiin tuolla ihana aamupäivä.






Seuraavana aamuna oli pakkasta noin 14 astetta ja aurinko paistoi jäänsiniseltä taivaalta. Lähdin esikoisen kanssa katsastamaan Ryläys. Tuo monissa Vaarojen maratonin kisaraporteissa esiin tullut mörkö :) Ryläys oli kaunis. Reitti sinne oli teknisesti melko haastava kivisine ja juurisine polkuineen, mutta nautin joka askeleesta. Mahtava kokea tuo oman tyttären kanssa ja onnellisuutta lisäsi se, että juoksin. Tunsin olevani täysin vapaa kaikesta arjesta keskellä korpea. 






Katsomassa kävimme myös Räsävaaran, jonka huipulla oli näkötorni. Siellä maisemat olivat taas niin kauniita, että itketti ja nauratti samaan aikaan. Pirunkirkosta pitivät erityisesti perheen junnut. Uskalsivat hurjat mennä sinne luolaan sisälle. Viimeisenä iltana kävin yksin moikkaamassa vielä Ukko-Kolia ja juoksin sieltä Mäkrävaaralle. Mäkrälle päästyäni oli jo pimeää. Metsä oli hiljainen ja jotenkin salaperäinen. Tämä luonto on ollut täällä paljon ennen meitä ja tänne se jää meidän jälkeenkin. Tunsin syvää kunnioitusta metsää ja kallioita kohtaan. Hiljentyminen vaaran laella teki hyvää mielelle. Meillä on uskomattoman kaunis luonto Suomessa. Kumpa osaisimme olla viisaita ja saisimme säilytettyä nämä maisemat meidän jälkeen tuleville puhtaina ja mahdollisimman koskemattomina. 





Kolille menen varmasti uudelleen. Vielä jäi monta paikkaa kokematta. Nyt on jäätävä odottamaan seuraavaa lomaa, jolloin matka suuntaa kohti Kuusamoa ja siellä Oulangan kansallispuistoa ja ennen kaikkea odotan nyt pääseväni kiipeämään Valtavaaralle.