TTC 24h Ultratrail

Miten aloittaisin. Tuli juostua viikonloppuna pisin matka tähän asti. Ihan pikkuinen Tawastia Trail Clubin oma tapahtuma järjestettiin Aulangolla. Miten hulluista ideoista tulee totta. Se jaksaa välillä ihmetyttää. Kesän kynnyksellä iski ihan hirvittävä halu juosta 24 tuntia putkeen. Sellaista sopivaan aikaan olevaa kisaa ei lähellä ollut, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja nyhjätä tapahtuman tyhjästä. Halusin luoda tapahtuman, jossa jokainen osallistuja pääsee matalalla kynnyksellä haastamaan itsensä ilman suorituspaineita.

Mietin paikkaa ja maastoa ja huollon järjestämistä ja kaikkea käytännön asioita. Lopulta päädyin vuokraamaan Aulangon Heikkilän lomakylästä mökin ja keksiä siihen lähimaastoon sopivan mittaisen reitin. Koska tapahtuma oli tarkoitettu polkujuoksuseuralle, siihen piti sisällyttää tietenkin polkua. Sellainen sopiva lenkura siitä mökin vierestä lähtikin ja mittaa sille tuli sopivasti 2 km. Puoli kilometriä oli polkua ja loppu soratietä, jossa paikoin isokokoista kivenmurikkaa tai mitälie sepeliä. Nousua kuvittelin olevan maltillisesti, mutta lopulta profiili paljastuikin melko ylämäkivoittoiseksi. Yhdelle kierrokselle nousua kertyi n 37 m ja kun sitä kierrettiin monta kymmentä kierrosta saatiin nousua aikaiseksi helposti kilometri jos toinenkin. Ei siis todellakaan mikään tavanomainen 24 tunnin juoksu, joissa yleensä profiili on melko tasainen.

Lauantaiaamuna lähdin mm ruoalla täyteenpakatun Fiattini kyydissä paikalle. Tapahtumaan oli ilmoittautunut huoltoon porukkaa koko 24 tunnin ajaksi. Koska kyseessä oli omakustannetapahtuma ei mihinkään tekniikkaan ollut varaa. Kierrokset merkittiin alkeellisesti ylös paperille eli jonkun piti olla koko ajan kyttäämässä juoksijoita, mutta hyvin näinkin alkeellinen "ajanotto" toimi.

Paikalle saapui mukavasti porukkaa jo heti kello 12:sta starttiin ja lisää porukkaa oli tulossa pitkin päivää ja iltaa ja jopa aamua juoksemaan. Tarkoitus oli siis juosta seuraavaan päivään kello 12:sta saakka. Mukaan huoltoon tuli mm kokenut tapahtumajärjestäjä Jyri, joka oli kuin pelastava enkeli telttoineen, pöytineen, huopineen, joogamattoineen, lamppuineen, lämmittimineen, musiikkeineen, hierontapalveluineen. Saatiin hienot puitteet tapahtumalle. Huollossa oli myös kokenut maraton- ja ultrajuoksija Juuso, joka osasi hyvin lukea meidän juoksijoiden mieliala-ailahduksia juoksun edetessä. Olin hankkinut syötävää niin paljon, että siitä riitti kaikille ja jokainen osallistuja toi jotakin syötävää ja juotavaa yhteiseen huoltoon.

Enää ei tarvinnut kuin juosta. Muutama kierros meni tutustuessa reittiin ja kroppaa lämmitäen. Siitä sitten kierroksia ja kilometrejä alkoi kertyä pikkuhiljaa. Ensimmäinen maratoni tuli täyteen ja oikeastaan vasta sen jälkeen juoksusta tuli itselle miellyttävää. Jalat olivat siihen mennessä pökkelöityneet siihen pisteeseen, missä tiesin niiden säilyvän ainakin seuraavaan maratoniin ellei jotain loukkaantumista tai kramppeja tule. No tulihan niitä. Ihan hölmössä kohtaa soratiellä nilkka pyörähti ympäri, mutta onneksi se ei pahemmin juoksua haitannut. Mitään ei siis mennyt rikki. Illalla, vai oliko se jo yötä, oikea pakara kramppaili kymmenen kierroksen ajan ja siihen sain avun hieronnalla. Eli jälkikäteen ajateltuna kramppi persiissä juoksin 20 kilometriä. Ei sitä siinä hetkessä ajatellut tai tajunnut.

Tunnelma tapahtumassa oli kyllä sanoin kuvaamattoman hyvä. Kanssajuoksijat tsemppasivat toisiaan ja huoltoporukka piti huolta jokaisesta ja toivat syötävää ja juotavaa. Itse ei tarvinnut kuin istua tuolille ja tehdä tilaaus. Välillä huollossa viihtyi liiankin hyvin kun hauskaa juttua riitti, eikä sekään haitannut, koska mitään suorituspaineita ei ollut kenelläkään. Oli mahtava nähdä kuinka juoksija toisensa jälkeen vietti pieniä juhlia kun olivat juosseet pisimmän matkan kuin ikinä siihen mennessä.

Pimeän tultua juoksijat lähtivät kierrokselle otsalamput päässä. Pimeässä metsässä oli rauhoittavaa juosta. Ihan kuin olisi ollut yksin koko universumissa. Silti oli hauska kun välillä jossain näkyi pilkahdus toisen juoksijan otsalampusta. Keskellä yötä reitille ilmestyi kaksi kynttilää ja niiden alkuperä oli aamuun saakka arvoitus. Jokaisella kierroksella odotin, että pääsen siihen kynttiläkohtaan ja siitä alkaa kierroksen hauskin osuus eli se polku, jossa pääsi leikittelemään juurien ja kivien kanssa. Joka kierroksella noudatin samaa kaavaa ja juoksin reittiä tismalleen samaa kohtaa ja tiettyjä maamerkkejä hyväksi käyttäen.

Ensimmäisessä nousussa juoksin kohtaan, missä oli ensimmäinen kynttilä. Siitä kävelin pätkän kohtaan, jossa mäki loiveni ja otin muutaman juoksuaskeleen. Siitä taas kävelyä kohtaan, jossa oli ilmeisesti linnunkakkaa maassa ja puunjuuri. Siitä juoksua taas seuraavaan jyrkkään nousuun kahden isomman kiven kohdalle, josta kävelyä kävyille saakkaa ja loppu matka juoksua. Kuollut sammakko maassa osui kohtaan josta alkoi loiva alamäki. Näitä maamerkkejä riitti. Osaan kuvailla reitin vieläkin ulkomuistista.

Juuri aamun sarastaessa täyteen tuli 50 kierrosta eli 100 kilometriä. Istuin huollossa hetken ja taisin syödä puuroa. Ajattelin, että kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Ei pahemmin väsyttänyt ja energiaa oli jäljellä. Juoksu kulki, eikä kävelyosuutta kierrokselle ollut tullut yhtään lisää. Kierrosvauhtikin oli pysynyt pitkään suunnilleen samana. Lähdin matkaan ja tullessani takaisin huoltoon matkan ollessa 102 kilometriä, kouraan iskettiin Suomen lippu ja taustalla soi Finlandiahymni. Huollon porukka osasi pitää tunnelmaa yllä viimeisen päälle. En unohda sitä hetkeä koskaan.

Huimia suorituksia tekivät kaikki. Esimerkiksi Merja, joka juoksi ensin maratonin (mikä oli hänen pisin matka siihen saakka), kävi välillä huilaamassa, koska polvikipu teki juoksusta vaikeaa. Pikku torkkujen jälkeen jatkoi matkaa keräten kilsoja yhteensä kahden maratonin verran. Voin kertoa, että vaatii sisua lähteä tuossa tilassa vielä jatkamaan. Marjukka, joka aloitti juoksun vasta iltasella ja keräsi kilsoja 60 ja kaikki lähestulkoon yön pimeimpään aikaan. Tiina, joka tuli pitkän työvuoron jälkeen pyörällä paikalle juoksemaan yötä vasten maratonin ja Mikasta puhumatta, joka juoksi kuin höyryjuna meistä eniten 142 kilometriä ja olisi juossut enemmänkin, mutta kun muut väsähtivät, eikä yksin halunnut enää jatkaa. Itse juoksin yhteensa 110 kilometriä. Päätin lopettaa siihen hetkeen kun vielä ei ollut ongelmia. Nyt tuli taas luottamusta omaan tekemiseen. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Lisäksi sain hyvää kokemusta yön läpi juoksemisesta. Tällä "treenillä" valmistelin itseäni siihen ensimmäiseen oikeaan 24 tunnin juoksuun. Uskon nyt selviäväni siitä kunnialla jos vaan kaikki menee nappiin.

Tässä se taas tuli todistettua. Meissä jokaisessa on valjastamattomia voimavaroja huimasti. Pitää vaan olla rohkea, että uskaltaa yrittää. Pitää olla vähän hullu, että lähtee mukaan tällaisiin tapahtumiin ja sopivasti dementikko, että unohtaa edellisen kerran tuskan ja vaikeudet. Ja parasta koko hommassa on se kun saa jakaa kokemuksensa toisten samanlaisten hullujen kanssa. Ensi vuonna uusiksi :)

Aallonharjalta pohjaan ja takas.

Yli kaksi viikkoa. Lyhyt aika ihmisen elossa. Pitkä aika kantaa karvaspalloa kurkussa ja vatsan pohjassa onttoa oloa..

Yli kaksi viikkoa sitten olin matkalla vuoden päätapahtumaani Midnight Sun Trail Ultraan. Vuosi sitten selvisin maaliin 55 kilometrin matkalta kunnialla ja silloin päätin tulla uudelleen Enontekiöön juoksemaan 125 kilometrin ultran. Koko talven ja kevään ja alkukesän treenasin päämääränä tuo satumainen matka läpi tunturien ja tuulen. Erityisesti mieltä kiehtoi kisan startin ajoittuminen keskiyölle. Kesäinen yö, auringon painuminen tunturien taakse ja sen uudelleen esiintulo oli jotakin odottamisen arvoista. Saisin kokea sen kisan myötä.

Lähtö torstaina aamulla Hämeenlinnasta autolla Hettaan nostatti niskavilloja. Menomatkalla istuin ratin takana yli 800 kilometriä. Autossa olisi ollut muitakin kuskeja, mutta jostain kumman syystä halusin ajaa itse melkein koko matkan. Ajaminen sai ajatukset tulevasta koitoksesta hieman hälvenemään. Matkaa tehtiin 14 tuntia ja voi veljet jalat oli valmiit perille päästyä. Onneksi oli aikaa niitä verrytellä yli vuorokausi ennen starttia.

Perjantai meni todella nopeasti. Päiväunia yritin nukkua. Onnistuin huonosti. Varusteiden pakkaaminen oli taas oma valmistumisriittinsä ja siinä ei kummallisia kommervenkkejä ollut. Niin monta kertaa samaa touhua on tullut tehtyä. Pakollinen kenkäshow kahden ehdokkaan välillä siihen silti sisältyi. Eihän se muuten riitti olisi ollutkaan.

Kello 21.30 perjantai-iltana pitkänmatkalaiset pakattiin bussiin ja mukaan lähti Pallakselle vietävät dropbagitkin. Tunnelma bussissa oli todella tiivis ja aika tuntui pysähtyneeltä. Aikaisemmin tuntemani paniikki loppui ja päällimäisenä tunteena oli odotus. Pääsispä jo, piina päättyy starttiin..

Perillä startissa ei juurikaan ihmeitä tapahtunut. Joidenkin tuttujen kanssa vaihdoin muutaman sanan ja hetkisen kuluttua kävelin lähtökaaren alle. Viereen siihen asettui juoksusiskoni Milla. Voi meitä sankareita, mihin sitä taas oltiin menossa. Lankkua pitkin mereen vaan.

Matkaan lähdettiin tutulla taktiikalla. Tasaista vauhtia ja rauhassa alkuun, että kroppa lähtee käyntiin. Matkan ensimmäiset kilometrit oli todella helppoa juostavaa latupohjaa. Matkaan mahtui vähän suota ja loivaa piiiitkää nousua, joissa yhtään jyrkimmät osuudet käveltiin jalkoja säästellen. Maisemat Kukastunturin päällä olivat ihanan karut. Fiilis oli hyvä. Tunsin olevani vahva ja luottamus omaan tekemiseen oli huipussaan. Mitään ongelmaa ei ollut. Vettä ja tuttua urheilujuomaa join pieniä kulauksia säännöllisesti ja geeliä aina puolen tunnin välein pikku kulauksia sitäkin.

Matka ensimmäiselle huoltopisteelle meni nopeasti, mutta huomasin, että huollon tarjottavat eivät maistuneet. Muutaman sipsin söin ja taisin yhden fanipalan tunkea suuhun ja matkaan nappasin banaanin puolikkaan. En tälle ajatukselle kuitenkaan paljon painoa antanut, ohitin sen sivulauseessa ja matka jatkui ylös Äkäskerolle. Jossain näillä paikkeilla Milla kompuroi jalkansa johonkin keppiin ja meinasi kaatua. Polvi oli kuulemma muljahtanut jotenkin sivuttain, mutta kuulemma ei pahemmin käynyt.

Hyvin pystyttiin juoksemaan ja vauhtia pitämään yllä. Vain jyrkissä nousuissa käveltiin. Huomasin, että oltiin oltu hiljaa jo monta kilometriä, kun todettiin miltei yhteen ääneen, että väsyttää. Siis unettaa. Olihan nyt paras aika vuorokaudesta NUKKUMISEEN! Kofeiinia koneeseen ja siitä olikin apua, kun hetken kuluttua tunturi täyttyi kälätyksestä ja naurusta. Äkäskerolla aurinko sitten nousi. Se oli tummanpunainen kuuma pallo horisontissa. Upea. Kertakaikkiaan yksinkertaisen kaunis tunturin takaa noustessaan.

Ei tästä kuvasta saa oikeeta käsitystä. Hetken vielä oli mieli korkealla. Valitettavasti mieliala alkoi laskea samaan tahtiin kuin aurinko nousi. Tuttu olo alkoi hiipimään sisuskaluihin. Yökötys! Se samperi jo kaksi kisaa lähes pilannut olo. Hitonmoinen yökötys. Mistä se johtuu? Siitä, ettei nesteet imeydy, ei sitten millään ja ne hölskyy vatsassa. Suolaa olin  jo ottanut silloin ekan huollon jälkeen ja kun kolmaskaan kerta ei auttanut olin sitten juomatta. Olo oli kuin noroviruspotilaalla. Puskassa hypin urakalla (enkä nyt puhu pumpuliin pissaamisesta). Kun ennen seuraavaa huoltoa lientä alkoi tulla myös yläkautta ulos, aloin olla lievästi sanottuna huolissaan.

Hetkellisesti oksentaminen sai yököttävän olon loppumaan ja uskottelin vielä itselleni, että kyllä tää tästä. Pikku kulauksia vettä ja suolaa ja jotakin syötävää. Pikku hiljaa. Väsyneenä, energiat nollissa matka jatkui, mutta vielä ennen seuraavaa huoltoa Rauhalassa sain hetkellisesti virtaa kroppaan ja pystyin lisäämään juoksuvauhtia. Kirosin ääneen, että saatana sinne Pallakselle nyt on päästävä ja äkkiä. Tätä riemua kesti valitettavasti vain noin neljä kilometriä. Yökkäsin uudelleen ja merkkailin reviiriäni lähes joka toisen kilometrin jälkeen täysistunnossa. Ei ollut kyllä kovin mieltäylentävää.

Ennen Pallasta luovutin. Pelasin pelin. Kiinnostus oli loppu. Pääkoppa valmis ja koko muija täysin pois pelistä. Hoipertelin Millan perässä, jolla oli omia ongelmia sen aikaisemmin loukaantuneen polven kanssa.Väsyneenä polkujuoksija alkaa tekemään virheitä ja muutaman kerran pyöräyttelin vasenta nilkkaani ja se alkoi vihoitella. Milla ei pystynyt enää taittamaan kipeää jalkaansa ja jokaisen kaatuneen puunrungon ylitys tai alitus sai hänet irvistämään tuskasta. Sanoin ääneen, että hei kato meitä. Miten näin kävi? Miten tää on nyt näin vaikeeta? Ei saakeli, mitä oikein tapahtuu..

Tapahtui se, että jotenkin päästiin sinne Pallakselle ja sen piti olla meidän matkan pää. Paikalla oli kaikki 55 kilsan matkalle starttaavat ja tuttujen näkeminen sai tunteet pintaan. Itkettiin molemmat. Pettymys ja häpeä oli niin suuresti läsnä, että teki mieli vaan lähteä pois sieltä. Vitutti suorastaan niin, ettei veri kiertänyt. Kärsin aikamoisesta nestehukasta ja energiavajeesta. Paleltiin molemmat siinä ulkosalla kunnes joku käski mennä sisälle lämpimään istumaan. Sisällä sain syötyä puolikkaan banaanin ja vähän nuudelia kiposta. Kiitos Samille siitä nuudelista. Omat voimat eivät riittäneet sitä ulkoa hakemaan, joten onneksi olit auttamassa.

Noin puolentoistatunnin istumisen ja puolen litran Osmosal-liuoksen voimalla olo oli jopa kohtalainen. Päätettiin Millan kanssa jatkaa matkaa. Drop bagistä otettiin uudenkarheat "Hi Tech" vaellussauvat matkaan ja lähdettiin Pallaksen valloitukseen. Tarkoitus oli jatkaa matkaa ainakin sinne Montellin majalle saakka. Matkaa sinne Pallakselta oli noin 12 kilometriä.

Kyllä kannatti jatkaa matkaa. Pallaksella maisemat on niin ainutkertaisia, että sinne pääsy tuntui kaiken sen tuskan arvoiselta. Molemmat jatkettiin matkaa kävellen. Millan polvi ei kestänyt juoksua ja omat voimat ei noususta ainakaan paremmaksi muuttuneet. Kaksi vaeltajaa karussa tunturissa. Jotankin Kaurismäkeläistä aneemisuutta ja surumielisyyttä siihen kuvaan liittyi.

Edelleenkään ei nesteet imeytyneet ja puskajumppa jatkui, joten matkasta Montellin majalle tuli varsin pitkä ja kivinen. Milla irvisteli polvikipuaan jokaisen vähänkään jyrkemmän laskun aikana vaikka käveltiin. Voi sitä riemua kun saavuttiin majalle. Häivyin ensimmäisenä arvatenkin huussiin. Milla tuli huutelemaan oven taakse, että arvaa onko tämä Montellin maja? No ei saakeli. Kuinka pitkä matka sinne vielä voi olla.. Kello oli sipannut ajat sitten, varmaan samaan aikaan kuin muijakin.. Päästiin kuin päästiinkin majalle ja siinä istuskeltiin hetki ja juteltiin checkpointissa olleiden miesten kanssa. Saimme ohjeet miten pääsemme evakuointipaikalle. Kuullosti jotenkin dramaattiselta. Sinne oli matkaa vielä viisi kilometriä. Yhteensä matkaa retkellemme tuli 85 kilometriä. Olihan se ihan hyvä pitkis, mutta maaliin ei päästy. Itseluottamus oli romukopassa. Poljettuna vetiseen suohon.

Jokainen kisa opettaa jotakin, niin tämäkin. Kisan jälkeen meni tämä yli kaksi viikkoa itsensä tutkiskeluun. Olen itsepäinen pässi, rasittavan itsepäinen muuli. Olen perfektionisti, joka vaatii itseltään paljon, liikaa. Olen pitänyt periksiantamista luonteen heikkoutena. Olen pitänyt maaliinpääsyä itsestäänselvyytenä. Opin antamaan periksi. Opin nöyryyttä. Opin, ettei hampaat irvessä tätä hommaa ole tarkoitettu tehtäväksi. Opin, että epäonnistumisen jälkeen tulee onnistumisia, joita osaa arvostaa vielä enemmän. Opin, että tämä kaikki on vain elämää ja siihen kuuluu kaikki se mitä vastaan tulee. Ei sen kummempaa.