Alpit

Alpit

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Maratonia ja jälkipyykkiä

Pääsiäisenä ilmaantui tilaisuus juosta pidempi lenkki. Päätin juosta Hattulaan Marttaristille ja takaisin harjuja pitkin. Olen tehnyt tuon reissun kerran viime vuonna alkukesästä ja aikaa siihen silloin kului 5.45h ja matkaa tuli maratonin verran. Nyt maassa oli vielä lunta ja jäätä, joten ajattelin, etten ainakaan helpommalla pääse. En ollut tähän matkaan valmistautunut mitenkään etukäteen, joten pakkasin mukaan mitä kotoa löytyi; geelejä,  suklaata, rusinoita ja suolaa. Juotavaksi rakkoon vettä ja pulloihin urheilujuomaa, jota olen aikomuksissa juoda kesän kisoissakin. Nämä pitkät lenkit on hyviä testilenkkejä, joissa voi testata uusia syötäviä ja varusteita.
Aamupalan laskeuduttua lähdin matkaan. Hattelmalanharjulta Nuppolanharjulle ja siitä Rapamäen kautta Ahvenistonharjulle. Ei ollut ongelmia ja vauhtia oli alusta ja maaston mäkisyys huomioiden hyvin. Sykkeet oli mitä oli ja jatkoin samaa tahtia kun kerran hyvältä tuntui.


Matka jatkui Hämeen Härkätien yli ja Frisbeegolfradan läpi Pikku Parolaan. Matkaa tässä vaiheessa oli takana kymppi ja iloinen polkujuoksija pisteli menemään. Nastat ropisi jäisellä alustalla. Parolaan pysähdyin The Puulle, jossa pitää aina ottaa joko selfie tai ryhmäkuva.



Parolanharjulle päästessäni tunsin kuin olisi ollut kivi kengässä ja se tarkoittaa yleensä rakkoa. Korjasin sukan asentoa ja jatkoin matkaa. Kantapäähän oli muodostumassa ikävä yllätys. Parolanharjulta laskeuduin alas ja juoksin moottoritien toiselle puolelle alikulusta. Oli kiva juosta kun ei tarvinnut miettiä reittiä sen enempää. Tää oli tuttua baanaa. Kerälänvuorella tunsin jo lievää puutumista jaloissa ja mietin, että olinko haukannut liian ison palan kakkua. Rakko kantapäässä kirveli eli se oli puhjennut ja nahka oli rullalla.  No ei tässä auta kuin jatkaa. Olin hetkeä ennen Kerälänvuorta pitänyt vähän taukoa ja syönyt repussa polttaneen suklaamaapähkinävoiherkun. Siitä saikin lisäenergiaa mukavasti. Niitä pakkaan Karhunkierrokselle takuulla evääksi. Yhdessä helposti nieltävässä makupalassa energiaa 210 kcal.



Marttaristille noin puoleenväliin saavuin ajassa 2.25 eli olin tullut suunniteltua vauhtia. Jalat oli juuri siinä vaiheessa pökkelöitymistä mikä on päälle hankalin hetki vakuuttaa niitä jatkamaan. Suomeksi: tässä vaiheessa tekee mieli lopettaa juokseminen. Käännyin kuitenkin ympäri ja lähdin paluumatkalle. Eihän ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta kotiin. Vauhti pysyi edelleen hyvänä ja rakko oli turtunut. Neste imeytyi ja eväät menivät nenän alle piiloon mallikkaasti.


Uudelleen Parolanharjulle päästyäni jalat alkoivat taas toimia paremmin eli pökkelöityminen oli muodostunut täydelliseksi. Tästä oli hyvä jatkaa turtuneilla jaloilla eteenpäin. Helpotti taas todeta sama mikä monella pitkällä juoksulla. Välillä jos tuntuu pahalta niin kohta helpottaa. Sain jopa kiristettyä vauhtia.

Sykkettä kohotti hetkellisesti mutkan takaa irrallaan juossut Schäfer. Se tuli täysillä suoraan kohti hampaat irvessä. Pysähdyin kuin seinään ja jäin odottamaan, minkä ruumiinosan se haukkaa mennessään. Onneksi oli tottelevaista sorttia ja emännän käskystä palasi takaisin. Ehkä pelästyin normaalia herkemmin, koska talvella pääsi irrallaan juossut koira puremaan pariin kertaan. Tälle lenkille osui kohdalle toinenkin läheltä piti tilanne saman rodun kanssa. Alan olla melko varovainen kohdatessani lenkillä koiran. Ärsytänkö noita nelijalkaisia jotenkin ja minkä hemmetin takia ne juoksevat vapaana yleisesti ulkoiluun käytetyillä harjuilla..

No onneksi selvisin ehjin nahoin takaisin Visamäkeen. Harmillisesti matkasta puuttui siinä vaiheessa vielä noin kaksi kilsaa. Kotiin ei ollut asiaa ennenkuin maratoni oli täynnä. Nastoilla en voinut juosta asfaltilla, joten juoksin pientareella ja ns ojanpohjalla tarvittavat kilometrit. Hyvä treeni kyllä tuo oli taas, mutta ihan heti en kuitenkaan ota uusiksi. Aikaa meni 5.07. Reilusti nopeammin kuin vuosi sitten. Mikään sileä reitti tuo ei ollut. Vertikaalia matkalle kertyi 1200 m.

Jälkipyykkiä vaan noista reissuista tulee miltei aina. Nyt rakko on todennäköisesti tulehtunut, koska sen ympärillä nilkka on omenan kokoinen. Vaatinee antipioottikuurin se sitten. Selkään ja kylkiin oli juomareppu tehnyt TAAS ikävät hiertymät. Ja niin istuva kun sen repun pitäisi olla. Selkä on kuin raipaniskujen jäljiltä. Vanhaa ja uutta jälkeä. Silti en niitä murehdi. Olkoon ne merkkejä elämisestä ja kokemisesta ja itsensä likoon laittamisesta. Se on vaan pintaa.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pieni polkujuoksija

Niinpä tuo aika on taas kirinyt kovalla vauhdilla ja jo pääsiäistä vietetään. Monta kivaa lenkkiä on tullut tehtyä yksin ja yhdessä. Hiihtolomaa pääsin viettämään Kuusamossa. Siellä tuli hiihdettyä talven ensimmäiset kilometrit.



Käytiin koko perheen voimin Juumassa Pienellä Karhunkierroksella. Toiset kävelivät Myllykoskelle saakka ja minä jatkoin siitä omalle kierrokselle. Polku oli tampattu tiiviiksi ja juokseminen tuolla onnistui loistavasti. Sanomattakin selvää, että maisemat olivat upeita ja pieni polkujuoksija tunsi olonsa erittäin kotoisaksi. En olisi voinut olla onnellisempi. Kaikkien vaivojen ja taukojen jälkeen olin päässyt paikkaan, minne olin hinkunut pitkään. 12 kilometriä oli kierroksen pituus ja aikaa siihen meni 1.30. Ei tuolla verenmaku suussa voinut mennä vaan nautiskellen ja kuvia räpsien.



Seuraavana aamuna pakkasin repun selkään ja jalkaan laitoin karvapohjaiset metsäsukset. Kartasta olin heti mökille tultuamme katsonut, että noin 5 km:n päässä oli kivan näköistä korkeuskäyrää, joka tunnetaan nimellä Erivaara. Sinne piti tietysti lähteä. Paksussa lumikinoksessa sukset pääsivät oikeuksiinsa. Pakkasta oli muutama aste ja aurinko pilkisteli välillä lumisien puiden takaa. Ai että oli mahtavaa. Matalalla sykkeellä hissukseen hiihtelyä ja maisemista nauttimista. Suunnistus tuonne tapahtui auringon ja karttasovellusen avulla :D Olin ajatellut, että kunhan sinne vaaralle pääsen niin takaisin pääsen kätevästi omia jälkiä seuraamalla. Aikaa tuolla umpihangessa ja umpimetsässä sai kulumaan kiitettävästi. Vaaralla minua odotti kaunis satumetsä lähes tykkylumisine puineen.




Paluumatkalla tosiaa seurasin omia jälkiä, kunnes keksin, että kierrän yhden pellon eri puolelta. Hyvin meni siihen saakka kunnes tajusin, etten löydä pellon jälkeen uudelleen vanhoille jäljilleni. Karttasovellus oli tietysti käytettävissä, mutta ajattelin pärjätä ilman sitä ja luottaa suuntavaistoon. No se vaisto ei tuolla metikössä ollut hääppöinen tällä kertaa. Pian huomasin olevani eksynyt ja olin kiertänyt ympyrää niin kuin kunnon eksyjä tekee. Enää en tiennyt mihin suuntaan piti mennä ja pienoinen paniikki alkoi hiipimään vatsanpohjaan. Pakko oli kaivaa kännykkä taskusta. Sovellus alkoi toimia ja löysin suunnan uudelleen. Löysin jopa viimein vanhat jälkeni tai niin luulin siihen saakka kunnes tajusin, että joku muukin oli tuolla käynyt hiihtämässä ja seurasin jonkun toisen jälkiä. Mutta ei hätiä mitiä olin hiihtänyt sähkölinjalle, jonka tiesin vievän mökkimme suuntaan ja sitä seuraamalla pääsin turvallisesti perille, vaikkakin vähän nälissäni ja väsyneenä. Mahtava seikkailu, joka opetti sen, etten enää koskaan lähde täysin vieraaseen maastoon ilman kompassia ja karttaa alueesta.

Paluumatkalla Kuusamosta kotiin olimme yötä Kajaanissa ja mitä tekee addiktoitunut polkujuoksija. Herää ennen kuutta, laittaa juoksukamat päälle ja suuntaa lähipoluille. Ne oli bongattu jo menomatkalla Kuusamoon. Olen parantumaton ja hyvä niin. Juoksin Kajaaninjoen rantaa ja löysin hauskan vanhan rauniolinnan. Sitä ihmeteltyäni suuntasin vaistonvarassa mäkeä ylös ja löysin ulkoilualueen, jossa oli lumista polkua tallattuna juoksua varten. Niin hienoa, että vaisto ei pettänyt tällä kertaa.


Pakko vielä kirjoittaa viime perjantaisesta Mökkiultrasta Lahdessa. Sama tapahtuma järjestettiin vuosi sitten ja olin silloinkin mukana. Olipas kiva nähdä tuttuja polkujyriä pitkästä aikaa. Nyt startti tapahtui kuudelta illalla ja yötä vasten lähti muutama hullu kiertämään 4.5 km rinkulaa, jossa kierrokselle nousua tuli 200 m. Viime vuoteen verrattuna oli pikku pakkanen ja alusta oli kohtuu vaikea. Lumeen oli sulalla tallautunut jonkunmoinen kapea polku, joka oli nyt jäässä. Siinä oli askelten sovittaminen todella hankalaa ja jalat tuli potkittua mustelmille. Toisaalta olisi luullut, että polun vieressä olisi ollut hankikanto. Ei ollut, vaan jalka upposi lumeen joka kolmannella askeleella. Tunnelmaa ei reitiltä puuttunut. Kuutamo, tervapadat ja hauskat polkujuoksijat pitivät siitä huolen.




Olen todella tyytyväinen kuntotasooni tällä hetkellä. Tuota hankalaa reittiä  pystyin ongelmitta juoksemaan ja sain kirittyä vauhtia päinvastoin, että kierrosajat olisivat hidastuneet. Päätin lopettaa 7 kierroksen jälkeen ja matkaa siihen mennessä oli kertynyt 33 km, jolle nousua 1400 m. En halunnut juosta jalkoja alta ja joutua tässä väiheessa treenikautta yhtään pidemmälle tauolle. Seuraavana päivänä kävin taas lenkillä :)