29 sekuntia.

Tukholman maratoni

Olin yrittänyt moneen kertaan keksiä muuta tekemistä toukokuun viimeiselle lauantaille. Olisin halunnut mennä toukokuussa Karhunkierrokselle ja Kokkolaan 24 h ultraan. Ajatus asfalttimaratonista ei kiinnostanut tippaakaan ja se johtui nyt jälkikäteen ajateltuna siitä, etten kokenut olevani maraton kunnossa ja olin pakokauhun vallassa.

Muutaman hyvän treenin sain tehtyä toukokuun lopulla ja viimeinen vauhtikestävyystreeni edellisenä sunnuntaina lupaili hyvää kuntoa. Kympin enkka tuli helpolla. Tämä treeni valoi valtavasti itseluottamusta ja tunsin olevani valmis kisaan. Perjantaina ajelin tutulla lommoisella Puntolla Helsinkiin viemään pikkuset hoitoon mummolaan ja siitä satamaan Siljalle. Satamassa tapasinkin heti muutaman juoksututun ja sinne saapui myös vanhin tyttäreni, jonka kanssa maratonille oltiin starttaamassa. Molemmilla oli takaraivossa ajatus saada juostua uusi enkka ja alittaa maaginen 4 tunnin raja. Molemmilla oli ollut vaivoja kinttujensa kanssa, mutta ei onneksi ollut mitään maatamullistavaa ongelmaa kuitenkaan.

Laivalla oli kivaa ja tuttuja oli aikas paljon mukana. Tunnelma oli jotenkin sähköinen juoksijoiden jännittäessä seuraavaa päivää. Illalla laittelimme jo juoksukamoja kuntoon, jotta niitä ei tarvitsisi seuraavana aamuna paniikissa laitella. Aamulla heräin suht hyvin nukutun yön jälkeen aikaisin. Aamiainen nassuun ja juoksukamat päälle. Tukholmaan oli luvattu sadetta juuri startin aikaan, mutta aamulla siellä paistoi aurinko. Käveltiin porukalla tapahtuman varustesäilytykseen. Ensimmäinen huoli juoksun suhteen ilmeni heti laivasta ulos astuessa. Tuuli oli todella kipakka.

Startissa oli kiva fiilis. Musa oli hyvää ja porukkaa ihan riittävästi, yksin ei tarvinnut juoksemaan lähteä. Kuin tilauksesta sadepisaroita alkoi tippua muutama minuutti ennen lähtöpamausta. Järjestäjältä olimme saaneet kertakäyttöiset sadeviitat ja ne päällä lähdettiin juoksemaan. Ensimmäinen viisi kilometriä juostiin melkoisessa ruuhkassa. Pikku hiljaa ruuhka alkoi helpottaa ja päästiin Idan kanssa juoksemaan tavoitevauhtia n 5.30 min/km. Tällä ajalla oli tarkoitus juosta tasaisesti kisa läpi. Vesisade yltyi ja vaatteet alkoivat olla märät. Tiellä ei kuitenkaan ollut vielä lätäköitä, joten kengät tuntuivat kuivilta. Juoksu kulki todella hyvin ja välillä piti tarkoituksella himmailla vauhtia, ettei tulisi noutaja lopussa. Pystyimme juoksemaan molemmat samaa vauhtia ja koko ajan pystyimme puhumaan. Ennen puolimaratonin täyttymistä olimme ihan fiiliksissä. Vauhti oli sopivan kovaa ja mihinkään ei sattunut, eikä kolottanut. Hetken tunsin taas sen mahtavan tunteen kun jalat pelaa ja oot vaan kyydissä ja nautit maisemista ja kisan tunnelmasta. Reitillä oli tasaisesti live musiikkia ja se nostatti tunnelmaan ennestään.

Puolimaraton täyttyi ennätysajassa. Pieni epäilyksen häivähdys kävi mielessä. Olenkohan haukannut liian ison palan kakusta. Siinä kohtaa reitti kulki tylsää seutua. Yleisöä ei ollut tsemppaamassa ja pieni notkahdus tuli vauhtiinkin. Mitään hätää ei ollut vielä siinäkään vaiheessa. Olimme tytön kanssa juosseet jo kolmekymppiä kun tytär ilmoitti, että jalat alkaa olemaan puhki. Itselläkin jalat painoivat, mutta energiaa oli kropassa vielä hyvin. Sovimme, että maaliin mennään yhdessä. Välillä lähdin kirimään jolloin takaa tuli käsky, että odota. Himmailin ja sanoin, että en jätä tyttöä yksin juoksemaan. Tiesin kyllä, että olisi se tyttö yksinkin pärjännyt, mutta yhdessä olimme juoksemaan lähteneet. Noin 32 kilometrissä tulimme Västerbronille. Kaikki Tukholmassa juosseet sen kohdan varmasti muistavat. Sade oli yltynyt kaatosateeksi ja tiellä oli isoja lammikoita vettä. Vaatteet olivat läpimärät ja kengät täynnä vettä. Reidet olivat umpijäässä. Silta on käytännössä ylämäkeä. Alussa jyrkempää ja loppu loivaa ja pitkää nousua. Molemmilla energiat hiipuivat ja samalla vauhti.

Muutama kilometri sillan jälkeen oli aika takkuista. Viimeisen geelin olin ottanut jo sillan kohdalla ja urheilujuoma ei maistunut. Veden voimalla juoksin. Sitten noin 35 kilometrissä tapahtui jotakin, mitä en ennen ollut kokenut. Sain valtavan energialatauksen ja vauhti alkoi taas kiriä. Tajusin, että nyt kroppa käyttää energiana rasvaa tehokkaasti. Väsymys oli poissa ja fiilis taas katossa. Tytär ei ollut ihan samoissa fiiliksissä ja häntä yritin tsempata parhaani mukaan. Huomasin, että tyttöä häiritsi juosta takana ikään kuin kiinni minua, joten jättäydyin tarkoituksella taakse. Tämä olikin hyvä valinta ja tyttö jaksoi juosta vielä hyvää vauhtia. Olimme jutelleet, että joka tapauksessa enkka tulee, mutta se 4 tunnin alitus kai saataisiin unohtaa. Viimeiselle 5 kilometrille meillä oli aikaa vajaa 30 min, joten tiukkaa tekisi.

Noin kaksi kilometriä ennen maalia muutama tuttu oli katsomossa kannustamassa ja se riitti siivittämään loppukiriin. Huusin tytölle, että nyt saatana juostaan maaliin. Tyttö teki työtä käskettyä. Monia selkiä tuli vastaan, enkä enää tuntenut muuta kuin mahtavan adrenaliiniryöpyn. Gps näytti jo täyttä maraa ja ihmeteltiin ääneen, että missä se stadion oikein on, kunnes tajusimme, että juoksimme sen seinustalla jo. Stadionin portit näkyi ja hurmiossa juoksin niistä sisään. Tytär huusi, että äiti odota ja ojensin käden taaksepäin. Kiskoin tytön mukaan ja käsi kädessä juostiin maaliin. Lysähdettiin nojaamaan aidan päälle ja sammutin kellon aikaan 4.00.45. Virallinen aika oli 4.00.29. Pienestä jäi kiinni 4 tunnin alitus, mutta molempien ennätykset paranivat monta minuuttia. 29 sekunnin parannus ei ole seuraavaan maratoniin enää paha rasti.

Kroppa oli maalin jälkeen umpijäässä. Huulet oli siniset ja oikean käden sormista oli veri paennut. Ne olivat vitivalkoiset, tunnottomat ja jääkylmät. Kärsin lievästä hypotermiasta. Koko kroppa tärisi horkassa. Onneksi olimme jättäneet vaihtovaatteet tavaran säilytykseen ja olo alkoi pukkarissa pikku hiljaa helpottamaan kun sain kuivaa vaatetta päälle ja vähän syötävää. Verenkiertokin palasi sormiin.

Kokonaisuudessaan reissu oli kyllä mahtava ja Tukholmasta jäi hyvät fiilikset mieleen päällimäisenä. Se tarkoittaa, että sinne menen varmasti muutaman vuoden kuluttua uudelleen ulosmittaamaan tuon 29 sekuntia.

Bodomin polkuja

Olin ilmoittautunut Helatorstaina juostavaan Bodom Trailiin.  Kaikki muksut olivat olleet kipeitä monta viikkoa. Aina kun edellinen tauti oli helpottanut uusi kolkutti jo ovella. Itse säästyin taudilta,  mutta osani sain lievän kurkkukivun ja nenän tukkoisuuden merkeissä.

Kisapäivän aamuna heräsin aikaisin, että ehdin laittaa kaiken valmiiksi ennen kuin herätin pienet kanssakisaajat. Tämä oli ensimmäinen tapahtuma mihin pystyin ottamaan tytöt mukaan. Tapahtumassa oli lapsille muksula, jossa oli järjestettyä ohjelmaa siksi aikaa kun vanhempi oli juoksemassa. Tytöt olivat innolla lähdössä mukaan. 

Kotoa lähtiessä vettä satoi ja oli todella kylmä. Onneksi olin saanut viestiä, että etelässä oli poutaa, joten luotan siihen, että sää perillä olisi hieno. Nurmijärven kohdilla sade lakkasi ja aurinko pilkisteli pilvistä.

Pelipaikalla oli jo paljon porukkaa ja ensimmäisenä hain juoksunumeron ja muun jaettavan materiaalin. Jo siinä vaiheessa olin bongannut muutaman juoksututun ja muutaman sanan vaihtanut. Muksulan auettua jätin pikkuiset bodom trailaajat leikkimään ja puhailemaan muiden lasten kanssa. Matkalla starttiin näin muutaman Tawastia Trail Clubilaisen  jotka olivat lämmittelykierroksella ja heidän kanssaan hölkkäsin pikku lenkin ennen kuin järjestäydyttiin oman lähtörymän starttiin. Jännitti ihan perusti.  En ollut aikaisemmin Bodomilla ollut ja muutenkin puolimaraton maastossa oli vielä kokematta. 

Tarkoitus oli juosta tasaisen kovaa, mutta ei verenmaku suussa. Alku oli melko leveää hiekkatietä ja siinä pääsi juoksemaan ilman ruuhkaa, mutta melko pian siirryttiin kapealle polulle, missä juoksijat etenivät letkassa. Ohittaminen olisi ollut turhaa ryntäilyä. Ihan hyvää teki aloittaa rauhallisesti. Maasto oli vaihtelevaa ja maisemat todella kauniita. Pikkuinen kolahdus tapahtui kun noin neljän kilometrin kohdalla tein alamäessä vauhdikkaan ilmalennon, jossa satutin olkapääni ja säären. Onneksi mitään kamalampaa ei sattunut. Pitkään aikaan en ole kaatunutkaan noin mallikkaasti. 

Ensimmäiset kahdeksan kilometriä meni iloisesti ja huomaamatta. Pikku hiljaa huomasin, että juomani neste ei imeydy. Vatsassa vaan hölskyi ja se tekin olosta pahoinvoivan. En uskaltanut ottaa kuin pieniä kulauksia juotavaa, ettei olo muutu huonommaksi. 12 kilometrin kohdalla piti päättää juokseeko maaliin vai jatkaako matkaa täydelle matkalle. Mieli teki juosta maaliin,  koska olo ei ollut mikään paras siinä vaiheessa. Ajattelin kuitenkin, että puolimaratonia tänne on juoksemaan tultu , joten jatkoin viimeiselle 9 kilometrille. Kierroksen alussa iloinen toimitsijanainen huikkasi, että tervetuloa, nyt alkaa ummet ja lammet. No se piti paikkansa. Heti alkuun tuli vetistä kuravelliä vastaan. 

Välillä juostiin jalat polviin saakka suossa ja kerran jäin jumiin turpeeseen kun loikka päättyikin kesken ja upposin reisiin saakka vetiseen suohon. Tajusin, että 2.30 alitus taitaa jäädä saavuttamatta, eikä se edes haitannut sen verran mehuja vei se suossa rypeminen.

Maalissa oli tuttuja vastassa ja olo oli huojentunut. Vellova yökötys jatkui vielä jonkun aikaa ja huomasin, että kärsin nestehukasta. Harmittaa, etten juostessa tajunnut ottaa suolatablettia, mikä olisi voinut auttaa nesteen imeytymiseen.  Koskaan aikaisemmin en vastaavasta ongelmasta ole kärsinyt, joten ihan hyvää oppia tuli tästäkin kisasta. 

Suihkun kautta lähdin hakemaan pikkuiset Muksulasta ja siellä tytöt leikkivät omat uudet Bodom Trailin Puffit päässä. Tytöt olivat löytäneet kroppakuoriaisia metsästä ja niitä piti ihastella (vaikka inhoan niitä ihan hirveästi). Oli tosi hauskaa jakaa tapahtuma omien lasten kanssa ja he pääsivät näkemään millaista juoksutapahtumissa on. Nyt varmasti osaavat hahmottaa äidin harrastusta eri lailla. Kaiken kaikkiaan päivä oli hauska ja oli mahtava tavata talven jälkeen tuttuja trailaajia.

Vappujuoksuja ja vähän muutakin.

Nyt on ollut hetken vauhti päällä niin juoksun kuin Tawastia Trail Clubin  kanssa. Saatiin vihdoinkin valmiiksi seuran logo. Tekijä löytyikin omasta porukasta ja se tekee logosta entistä rakkaamman. Paidat on suunnitteilla ja jo melkein valmis mallikin saatu suunniteltua. Lisäksi Clubiin on liittynyt hurjan paljon porukkaa. Toinen polkujuoksun ABC keräsi kivasti osallistuneita. Käytiin kääntymässä Palvaanlinnalla ja reitin pitkospuut herättivät hilpeyttä.

Juoksua kolmena viikkona on tullut keskimäärin 60 - 70 km/viikko. Nyt on aika alkaa vähän kevennellä. Vappuaattona käytiin Wanajan juoksuklubin kanssa juoksemassa noin 13 kilsaa Aulangon ympäristössä. Klubin perustajalla oli päässä peruukki ja Elvislasit teeman mukaan. Itse unohdin laittaa vappukrääsää päälle. Vapusta huolimatta porukkaa oli ennätysmäärä juoksemassa ja päästiin Hämeen Sanomiin pienen jutun ja kuvan merkeissä.

Vappupäivänä päätettiin perheen kanssa lähteä saunomaan ja grillaamaan mökille. Monesti on tehnyt mieli juosta mökille tai sieltä pois. Olin tutkinut karttaa ja todennut, että metsän kautta sinne pääsee. Nyt tulikin tilaisuus juosta mökille, joten ruokaa ja juomaa mukaan ja matkaan. Reitti kulki ensimmäiset 9 km tuttua Ilvesreittiä Katiskoskelle. Sieltä loppumatkasta noin 7 km oli uutta maastoa. Reitille osui umpimetsää ja muutama hieno koski mm Lanakoski. Matka oli hauska seikkailu ja yllättävän raskas. Perhe ajoi autolla ohi viimeisen kilometrin kohdalla.

Sunnuntaina koitti pitkään odotettu päivä kun Tawastia Trail Clubin kanssa juostiin Ahveniston harjulla non stop. Olin suunnitellut 4 kilometrin lenkin suht rankassa maastossa. Tarkoitus oli jokaisen osallistujan juosta haluamansa määrä kierroksia ja omaan tahtiin. Aikaa oli 8 tuntia. Kaiken kaikkiaan 21 juoksijaa kiersi reittiä päivän aikana. Hienoja suorituksia nähtiin useita, kun porukka tsemppasi toisiaan kiertämään kierroksia toistensa perään. Nousua yhdelle kierrokselle tuli noin 160 - 170 m eli jo puolimaratonin matkalla nousua kertyi n 1000 m. Moni juoksi pisimmän polkujuoksun mitä koskaan olivat juosseet ja siinä maastossa se oli kyllä huippusuoritus. Itselle riitti 9 kierrosta. Hurjin kaksikko juoksi kierroksia 11 eli 44 kilometriä, jossa nousua noin 1800 metriä. Tästä tapahtumasta tuli perinne heti kättelyssä.