Kalliolle kukkulalle

Vuoden pimeimpään Ultrakisaan Sysikallioon on aikaa enää kolme yötä. Tapahtuma on pieni ja starttaamassa sinne on 33 osallistujaa. 2.5 kilometrin lenkkiä edetään kierros kierrokselta ja jokaiselle kierrokselle nousua tulee 350 metriä. Kierrokselta on sevittävä seuraavalle tunnissa ja siihen sisältyy huollossa käynti. Olen ilmoittautunut 100 kilometrin "sarjaan". 40 kierrosta ja maali häämöttää. Kyseessä on enemmänkin kalliokiipeily kuin juoksukisa tai tarkemmin se ei ole kisa ollenkaan. Pieni määrä riittävän hulluja polkujuoksijoita kokoontuu viettämään erilaista pikkujoulua. Eikä minulla henkilökohtaisena tavoitteena ole kuin vaikka nyt se ensimmäinen yö olla liikkeellä ja tietysti niin pitkään menen kuin jalat antaa myöden :) Ihana päästä mukaan tapahtumaan, josta oon haaveillut jo pidemmän aikaa.

Juoksutauko sai aikaan sen, että melkein päätin jättää tämän tapahtuman väliin. Juokematta ollaan nyt oltu tuosta viimeisestä kirjoitukseta lähtien tasan kuukausi. Ajattelin, etten pääse tekemään treenejä ja tuonne Sysikallioon ei treenaamatta voi mennä. Aloin kuitenkin käymään sauvakävelyllä ja kuin vahingossa löysin Nuppolasta hienon polun, joka nousee suoraan ylös harjulle. Sitä kiipesin sauvojen kanssa sinä iltana 5 kertaa ja päätin, että tällaista treeniä alan tekemään ja menen Sysikalliolle. Pohjalla kunnon pitäisi olla ainakin kohtalaisen hyvä.

Hyviä kallioita täällä Hämeenlinnassa riittää. Mantereenvuori yksi parhaista ja jyrkimmistä. Samoin Aulangolta löytyy hurjan jyrkkiä osuuksia. Tulen niin hyvälle tuulelle tuolla rymytessä. Tulee ihan lapsuus mieleen kun ryömin neliveto päällä ja vaatteet on kurassa ja täynnä takiaisia.

Sauvakävellen olen nyt tehnyt kaikki lenkit ja kiipeilyä niistä on ollut valtaosa. Parasta siinä on se kun ei ole minkäänlaista painetta etenemisvauhdista. Saa rauhassa rymytä metsässä luonnon omassa huvipuistossa. Samalla saa tehtyä todella vaihtelevaa treeniä. Voimaa tulee lisää ja sykkeet saa lähelle maksimia ja taas alamäissä pääsee palautumaan. Suosittelen tätä kaikille näin peruskestävyyskaudella.

Lisäksi olen käynyt salilla tekemässä erilaisia kyykkyjä. Askelkyykyt joustolla ja lisäpainolla on ihan lemppariliike ja saa jalat tutisemaan. Parina päivänä tällaisen treenin jälkeen tuntee, että treeni on mennyt oikeisiin lihaksiin. Jos oikein käytän mielikuvitusta huomaan, että koipiin on tullut voimaa. Tällä linjalla jatkan vielä pitkään ja toivon, että juoksua saan aloittaa tekemään rinnalla jo tammikuun puolella. Nyt lenkkikamat päälle ja Mantereenvuorelle kiipeilemään :)

Vauhtikestävyyttä etsimässä.

Eilinen lenkki Hatelmalanharjulle teki hyvää erityisesti sielulle. Olen nyt ollut juoksematta, enkä pyöräilemään ole uskaltanut lähteä ilman nastarenkaita. Olin siis liikkeellä kävellen. Harjulla etsin pieniä polkuja, jotka nousivat pystysuorassa linjassa harjun päälle ja taas suoraan alas. Sai jalat, sydän ja keuhkot vähän runtua. Löysin ihanan pienen juurakkoisen polun kuusien keskeltä. Ihan kuin olisin päässyt yllättäen jonnekin taikametsään. Oli rauhoittavaa ja niin tunnelmallista olla yksin hiljaisuudessa kun pimeä alkoi laskeutumaan. Oli ollutkin ikävä lunta ja lumisessa metsässä liikkumista. Ollaan me vaan niin onnekkaita täällä Pohjolassa näistä eri vuodenajoista. Ei sitä aina vaan ymmärretä ja helposti valitetaan kylmästä  ja loskasta. Nyt nautin edes tuon pienen hetken huurteisesta maisemasta ja siitä kun lunta tippuu puiden oksilta niskaan.

Jalkakin on jo pikkuriikkisen parempi. Oikeastaan olen nyt ihan tyytyväinen tähän hetkeen ja ajattelen tätä juoksuhommaa päivä kerrallaan. Kyllä tuo kinttu joskus kuntoon tulee ja sitä ennen aion nauttia pitkistä sauvakävelyretkistä metsässä. Ajattelin tässä joku päivä ottaa kasan eväitä reppuun ja kävellä jonnkin kivaan paikkaan ihan hissukseen ja pitkään. Ei ole kiire minnekään :)

Ai niin tuo vauhtikestävyys tuohon otsikkoon tuli siitä kuinka vauhdilla muija söi äsken puoli purkkia kermaista rocky road jäätelöä. Oon ammattilainen.

Tauko!

Se oli siinä. Hetki sitten tulin pieneltä lenkiltä kotiin, istuin eteisen lattialle ja aloin itkeä. Itkin koska otin lenkkarit pois jalasta, enkä tiedä milloin ne laitan takaisin jalkaan. Itkettää nytkin. En ole enää muutamaan kuukauteen nauttinut juoksusta kivun takia. Jokainen lenkki menee pilalla miettien ja analysoiden jalan tuntemuksia. Jokainen aamu herään kuullostelemaan miltä jalka tuntuu ja joka aamu petyn. Hämärästi muistan miten ihanaa on juosta ilman kipua. Ei tämä ole sen arvoista. Joo on elämässä muutakin kuin juoksu. Saatanan ärsyttävä klisee. Iso osa mua juoksu kuitenkin on ja kun se puuttuu niin puuttuu jotain itsestäni. Viimeksi kun näin tunsin lopetin juoksun yli kymmeneksi vuodeksi. Pettymyksiä toisen perään ei kukaan kestä. Nyt tuntuu siltä, etten pysty, en kykene, en halua enää tätä. Tuntuu vaan niin pahalta kun en saa tehdä sitä mitä rakastan. Pakko myöntää tosiasiat ja unohtaa nyt kaikki lähitulevaisuudessa olevat kisat joihin olen ilmoittautunut.  Niihin ei treenaamatta voi osallistua. Miten tästä taas noustaan? En tiedä. Toivottavasti selviää pian.

Korvaavaa liikuntaa.

Juoksutauko ei ota yhtään niin paljon pattiin kun pääsee pyöräilemään samoille poluille korvikkeeksi. Viime torstaina kävin Aulangolla päivällä pyörineni. Vettä tihutti välillä ja metsässä oli raikasta ja ihanan syksyistä. Oman jännitysmomentin tuo maahan pudonneet lehdet, jotka peittävät kivet ja juuret alleen. Hissukseen ajelin, enkä ottanut turhia riskejä että kaatuisin. GoPro oli matkassa mukana. Hauskan lisän omille reissuille saa tuosta pikku kamerasta. Voi sitten vanhana mummona muistella juoksujaan ja pyöräilyjään. Tuossa osoite videoon.

https://www.youtube.com/watch?v=DoIJqCTTol8&feature=youtu.be

Huomenna lähden illalla testaamaan uutta otsalamppua, jonka saa kiinnitettyä pyörään. Testailin sitä kotosalla ja täytyy sanoa, että 1500 lumenia vaikuttaa riittävältä valoteholta. Vastaantulijat sokaistuu :) Kannattaa hankkia kerralla riittävän tehokas ja tarkoitukseen sopiva lamppu. Kalliksi tulee ostaa monta vähän halvempaa lamppua, jotka sitten käytössä huomaa riittämättömiksi tehoiltaan. 

Voisko jo helpottaa.

En sitten päässyt maaliin Wihalla. Jalka teipattuna pakettiin lähdin juoksemaan. Puolimaratoniin saakka kantapääkipu pysyi aisoissa ja tavoitevauhti tuntui hyvältä. 33 kilsaa tarkalleen ja kipu alkoi tuntua kovemmin ja ensimmäisen kerran tiesin, että maali jää tänään saavuttamatta. Niin hyvin noi jalkani tunnen ja tiedän, mikä on ns tervettä kipua. Tätä päätöstä lopettaa kesti vielä kolme kierrosta eli 10 kilometriä. Mun maali tuli siis 43 kilometrin kohdalla. Kipu oli siihen mennessä levinnyt jo akillesjänteen puolelle ja oikean polven sisäsyrjä oireili virheellisen juoksua-asennon vuoksi. Koko vasen jalkaterä tuntui puutuneelta. Ei siinä tilanteessa voinut mitään. Eikä tällä kertaa keskeyttäminen aiheuttanut kovin suuria tunteita. Olin lähtenyt jalkaa kokeilemaan ja se keskeyttäminen oli enemmän kuin todennäköistä. Puolitoista viikkoa aiemmin oli jalkaan piikitetty kortisonia toisen kerran eli järkevä ihminen ei olisi edes startannut.

Suihkun kautta lähdin huoltamaan muita tuttuja ja seuraamaan tyttären ensimmäistä satkua. Tyttö oli sitkeä ja aina uudelle kierrokselle lähti reippaasti, vaikka varmasti joka paikkaan sattui. Aikakin oli huippu 11.25.xx. Tunnelma paikanpäällä oli taas hauska ja oli hieno seurata muiden juoksijoiden taivaltamista ja ottaa heidän maalista vastaan.

Nyt olen päättänyt olla juoksematta niin kauan, että jalka on täysin oireeton. Joudun perumaan ainakin yhden kisan ja joulun Sysikalliokin on vaarassa. Pakko saada jalka kuntoon, jotta pääsen treenaamaan kunnolla ja kivuttomasti e24 juoksuun. Toivottavasti lumi tulee maahan pian, jotta pääsee hiihtämään. Maastopyöräily saa toimia korvikkeena siihen saakka ja salillekin pääsee kun juoksuun ei mene kaikki aika.

Wihaisia kilometrejä.

Taukoa on ollut kirjoittamisesta ja juoksusta. 24 h juoksun jälkeen alkoi kierre, joka vei kunnon nolliin ja jalan telakalle. Kesken ultralta palautumisen iski flunssa, mikä jäi jylläämään viikko kausiksi ja kun minä hölmö vielä juoksin puolikuntoisena oli kaaos valmis. Vasemman jalan jännekalvo tulehtui samaan aikaan pahasti ja vaati lopulta kortisonipiikin.

Sitkeän venyttelyn ja vanuttelin ja rullailun ja levon ja muotopohjallisten ja piikin ja yölastan avulla kantapää on alkanut tuntumaan lähes kivuttomalta. Jotain hyvää juoksutauosta on seurannut. Olen saanut käytettyä aikaa enemmän maastopyöräilyyn. Osallistuin muutama viikko sitten ensimmäiseen pyöräilytapahtumaan Poronpolun Polkaisuun ja olin revetä onnesta. Niin paljon tuosta hommasta pidän ja on ihana ajella kun ei satu mihinkään (paitsi jos kaatuu). 53 kilometriä poljin ja se oli samalla pisin matka mitä oon ikinä pyörän selässä istunut ja vielä maastossa. Ensi kesänä aion uskaltautua jo joihinkin maastopyöräkisaan. Pyöräily on hyvää juoksua tukevaa liikuntaa ja pitkät juoksulenkit olen nyt korvannut pyöräilyllä.

Wihan kilometreille on aikaa enää reilu kaksi viikkoa ja alkaa olla kaikki voitava tehty sitä kisaa varten. Olen pakottanut itseni juoksemaan asfaltilla ja se onkin vaihteluksi ihanan helppoa ja monotonista. Hyvää musaa luureihin ja vaan antaa mennä. Jalkoja on pakko totuttaan iskutukseen, koska alusta Wihalla on suurelta osin asfalttia ja vähän soraa. Alkaa olla pientä jännitystä ilmassa ja toivoa siitä, että jalka sen kisan kestää. Tavoitteena on maaliin pääsy paremmalla ajalla kuin viime vuonna. Tietysti olisi hienoa alittaa 10.30 aika. Tuo 100 km alle 10.30 on naisille pääsyvaatimuksena Sparthalonille. Sinne ollaan juoksusiskon kanssa mahdollisesti suuntaamassa mutaman vuoden tähtäimellä.

Juoksutauolla olen ilmoittautunut myös muutamaan juoksutapahtumaan mm. 8 tunnin yö rogainingiin Tampereelle, Sysikallioon 100 k ( vuoden pimein ultra), E 24:lle (hallissa juostaan 24 tuntia) ja Karhunkierrokselle 160 km. Siinä olis puuhaa loppuvuodeksi ja ensi talveksi. Onpahan taas tavoitteita mitä varten treenata.

TTC 24h Ultratrail

Miten aloittaisin. Tuli juostua viikonloppuna pisin matka tähän asti. Ihan pikkuinen Tawastia Trail Clubin oma tapahtuma järjestettiin Aulangolla. Miten hulluista ideoista tulee totta. Se jaksaa välillä ihmetyttää. Kesän kynnyksellä iski ihan hirvittävä halu juosta 24 tuntia putkeen. Sellaista sopivaan aikaan olevaa kisaa ei lähellä ollut, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja nyhjätä tapahtuman tyhjästä. Halusin luoda tapahtuman, jossa jokainen osallistuja pääsee matalalla kynnyksellä haastamaan itsensä ilman suorituspaineita.

Mietin paikkaa ja maastoa ja huollon järjestämistä ja kaikkea käytännön asioita. Lopulta päädyin vuokraamaan Aulangon Heikkilän lomakylästä mökin ja keksiä siihen lähimaastoon sopivan mittaisen reitin. Koska tapahtuma oli tarkoitettu polkujuoksuseuralle, siihen piti sisällyttää tietenkin polkua. Sellainen sopiva lenkura siitä mökin vierestä lähtikin ja mittaa sille tuli sopivasti 2 km. Puoli kilometriä oli polkua ja loppu soratietä, jossa paikoin isokokoista kivenmurikkaa tai mitälie sepeliä. Nousua kuvittelin olevan maltillisesti, mutta lopulta profiili paljastuikin melko ylämäkivoittoiseksi. Yhdelle kierrokselle nousua kertyi n 37 m ja kun sitä kierrettiin monta kymmentä kierrosta saatiin nousua aikaiseksi helposti kilometri jos toinenkin. Ei siis todellakaan mikään tavanomainen 24 tunnin juoksu, joissa yleensä profiili on melko tasainen.

Lauantaiaamuna lähdin mm ruoalla täyteenpakatun Fiattini kyydissä paikalle. Tapahtumaan oli ilmoittautunut huoltoon porukkaa koko 24 tunnin ajaksi. Koska kyseessä oli omakustannetapahtuma ei mihinkään tekniikkaan ollut varaa. Kierrokset merkittiin alkeellisesti ylös paperille eli jonkun piti olla koko ajan kyttäämässä juoksijoita, mutta hyvin näinkin alkeellinen "ajanotto" toimi.

Paikalle saapui mukavasti porukkaa jo heti kello 12:sta starttiin ja lisää porukkaa oli tulossa pitkin päivää ja iltaa ja jopa aamua juoksemaan. Tarkoitus oli siis juosta seuraavaan päivään kello 12:sta saakka. Mukaan huoltoon tuli mm kokenut tapahtumajärjestäjä Jyri, joka oli kuin pelastava enkeli telttoineen, pöytineen, huopineen, joogamattoineen, lamppuineen, lämmittimineen, musiikkeineen, hierontapalveluineen. Saatiin hienot puitteet tapahtumalle. Huollossa oli myös kokenut maraton- ja ultrajuoksija Juuso, joka osasi hyvin lukea meidän juoksijoiden mieliala-ailahduksia juoksun edetessä. Olin hankkinut syötävää niin paljon, että siitä riitti kaikille ja jokainen osallistuja toi jotakin syötävää ja juotavaa yhteiseen huoltoon.

Enää ei tarvinnut kuin juosta. Muutama kierros meni tutustuessa reittiin ja kroppaa lämmitäen. Siitä sitten kierroksia ja kilometrejä alkoi kertyä pikkuhiljaa. Ensimmäinen maratoni tuli täyteen ja oikeastaan vasta sen jälkeen juoksusta tuli itselle miellyttävää. Jalat olivat siihen mennessä pökkelöityneet siihen pisteeseen, missä tiesin niiden säilyvän ainakin seuraavaan maratoniin ellei jotain loukkaantumista tai kramppeja tule. No tulihan niitä. Ihan hölmössä kohtaa soratiellä nilkka pyörähti ympäri, mutta onneksi se ei pahemmin juoksua haitannut. Mitään ei siis mennyt rikki. Illalla, vai oliko se jo yötä, oikea pakara kramppaili kymmenen kierroksen ajan ja siihen sain avun hieronnalla. Eli jälkikäteen ajateltuna kramppi persiissä juoksin 20 kilometriä. Ei sitä siinä hetkessä ajatellut tai tajunnut.

Tunnelma tapahtumassa oli kyllä sanoin kuvaamattoman hyvä. Kanssajuoksijat tsemppasivat toisiaan ja huoltoporukka piti huolta jokaisesta ja toivat syötävää ja juotavaa. Itse ei tarvinnut kuin istua tuolille ja tehdä tilaaus. Välillä huollossa viihtyi liiankin hyvin kun hauskaa juttua riitti, eikä sekään haitannut, koska mitään suorituspaineita ei ollut kenelläkään. Oli mahtava nähdä kuinka juoksija toisensa jälkeen vietti pieniä juhlia kun olivat juosseet pisimmän matkan kuin ikinä siihen mennessä.

Pimeän tultua juoksijat lähtivät kierrokselle otsalamput päässä. Pimeässä metsässä oli rauhoittavaa juosta. Ihan kuin olisi ollut yksin koko universumissa. Silti oli hauska kun välillä jossain näkyi pilkahdus toisen juoksijan otsalampusta. Keskellä yötä reitille ilmestyi kaksi kynttilää ja niiden alkuperä oli aamuun saakka arvoitus. Jokaisella kierroksella odotin, että pääsen siihen kynttiläkohtaan ja siitä alkaa kierroksen hauskin osuus eli se polku, jossa pääsi leikittelemään juurien ja kivien kanssa. Joka kierroksella noudatin samaa kaavaa ja juoksin reittiä tismalleen samaa kohtaa ja tiettyjä maamerkkejä hyväksi käyttäen.

Ensimmäisessä nousussa juoksin kohtaan, missä oli ensimmäinen kynttilä. Siitä kävelin pätkän kohtaan, jossa mäki loiveni ja otin muutaman juoksuaskeleen. Siitä taas kävelyä kohtaan, jossa oli ilmeisesti linnunkakkaa maassa ja puunjuuri. Siitä juoksua taas seuraavaan jyrkkään nousuun kahden isomman kiven kohdalle, josta kävelyä kävyille saakkaa ja loppu matka juoksua. Kuollut sammakko maassa osui kohtaan josta alkoi loiva alamäki. Näitä maamerkkejä riitti. Osaan kuvailla reitin vieläkin ulkomuistista.

Juuri aamun sarastaessa täyteen tuli 50 kierrosta eli 100 kilometriä. Istuin huollossa hetken ja taisin syödä puuroa. Ajattelin, että kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Ei pahemmin väsyttänyt ja energiaa oli jäljellä. Juoksu kulki, eikä kävelyosuutta kierrokselle ollut tullut yhtään lisää. Kierrosvauhtikin oli pysynyt pitkään suunnilleen samana. Lähdin matkaan ja tullessani takaisin huoltoon matkan ollessa 102 kilometriä, kouraan iskettiin Suomen lippu ja taustalla soi Finlandiahymni. Huollon porukka osasi pitää tunnelmaa yllä viimeisen päälle. En unohda sitä hetkeä koskaan.

Huimia suorituksia tekivät kaikki. Esimerkiksi Merja, joka juoksi ensin maratonin (mikä oli hänen pisin matka siihen saakka), kävi välillä huilaamassa, koska polvikipu teki juoksusta vaikeaa. Pikku torkkujen jälkeen jatkoi matkaa keräten kilsoja yhteensä kahden maratonin verran. Voin kertoa, että vaatii sisua lähteä tuossa tilassa vielä jatkamaan. Marjukka, joka aloitti juoksun vasta iltasella ja keräsi kilsoja 60 ja kaikki lähestulkoon yön pimeimpään aikaan. Tiina, joka tuli pitkän työvuoron jälkeen pyörällä paikalle juoksemaan yötä vasten maratonin ja Mikasta puhumatta, joka juoksi kuin höyryjuna meistä eniten 142 kilometriä ja olisi juossut enemmänkin, mutta kun muut väsähtivät, eikä yksin halunnut enää jatkaa. Itse juoksin yhteensa 110 kilometriä. Päätin lopettaa siihen hetkeen kun vielä ei ollut ongelmia. Nyt tuli taas luottamusta omaan tekemiseen. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Lisäksi sain hyvää kokemusta yön läpi juoksemisesta. Tällä "treenillä" valmistelin itseäni siihen ensimmäiseen oikeaan 24 tunnin juoksuun. Uskon nyt selviäväni siitä kunnialla jos vaan kaikki menee nappiin.

Tässä se taas tuli todistettua. Meissä jokaisessa on valjastamattomia voimavaroja huimasti. Pitää vaan olla rohkea, että uskaltaa yrittää. Pitää olla vähän hullu, että lähtee mukaan tällaisiin tapahtumiin ja sopivasti dementikko, että unohtaa edellisen kerran tuskan ja vaikeudet. Ja parasta koko hommassa on se kun saa jakaa kokemuksensa toisten samanlaisten hullujen kanssa. Ensi vuonna uusiksi :)

Aallonharjalta pohjaan ja takas.

Yli kaksi viikkoa. Lyhyt aika ihmisen elossa. Pitkä aika kantaa karvaspalloa kurkussa ja vatsan pohjassa onttoa oloa..

Yli kaksi viikkoa sitten olin matkalla vuoden päätapahtumaani Midnight Sun Trail Ultraan. Vuosi sitten selvisin maaliin 55 kilometrin matkalta kunnialla ja silloin päätin tulla uudelleen Enontekiöön juoksemaan 125 kilometrin ultran. Koko talven ja kevään ja alkukesän treenasin päämääränä tuo satumainen matka läpi tunturien ja tuulen. Erityisesti mieltä kiehtoi kisan startin ajoittuminen keskiyölle. Kesäinen yö, auringon painuminen tunturien taakse ja sen uudelleen esiintulo oli jotakin odottamisen arvoista. Saisin kokea sen kisan myötä.

Lähtö torstaina aamulla Hämeenlinnasta autolla Hettaan nostatti niskavilloja. Menomatkalla istuin ratin takana yli 800 kilometriä. Autossa olisi ollut muitakin kuskeja, mutta jostain kumman syystä halusin ajaa itse melkein koko matkan. Ajaminen sai ajatukset tulevasta koitoksesta hieman hälvenemään. Matkaa tehtiin 14 tuntia ja voi veljet jalat oli valmiit perille päästyä. Onneksi oli aikaa niitä verrytellä yli vuorokausi ennen starttia.

Perjantai meni todella nopeasti. Päiväunia yritin nukkua. Onnistuin huonosti. Varusteiden pakkaaminen oli taas oma valmistumisriittinsä ja siinä ei kummallisia kommervenkkejä ollut. Niin monta kertaa samaa touhua on tullut tehtyä. Pakollinen kenkäshow kahden ehdokkaan välillä siihen silti sisältyi. Eihän se muuten riitti olisi ollutkaan.

Kello 21.30 perjantai-iltana pitkänmatkalaiset pakattiin bussiin ja mukaan lähti Pallakselle vietävät dropbagitkin. Tunnelma bussissa oli todella tiivis ja aika tuntui pysähtyneeltä. Aikaisemmin tuntemani paniikki loppui ja päällimäisenä tunteena oli odotus. Pääsispä jo, piina päättyy starttiin..

Perillä startissa ei juurikaan ihmeitä tapahtunut. Joidenkin tuttujen kanssa vaihdoin muutaman sanan ja hetkisen kuluttua kävelin lähtökaaren alle. Viereen siihen asettui juoksusiskoni Milla. Voi meitä sankareita, mihin sitä taas oltiin menossa. Lankkua pitkin mereen vaan.

Matkaan lähdettiin tutulla taktiikalla. Tasaista vauhtia ja rauhassa alkuun, että kroppa lähtee käyntiin. Matkan ensimmäiset kilometrit oli todella helppoa juostavaa latupohjaa. Matkaan mahtui vähän suota ja loivaa piiiitkää nousua, joissa yhtään jyrkimmät osuudet käveltiin jalkoja säästellen. Maisemat Kukastunturin päällä olivat ihanan karut. Fiilis oli hyvä. Tunsin olevani vahva ja luottamus omaan tekemiseen oli huipussaan. Mitään ongelmaa ei ollut. Vettä ja tuttua urheilujuomaa join pieniä kulauksia säännöllisesti ja geeliä aina puolen tunnin välein pikku kulauksia sitäkin.

Matka ensimmäiselle huoltopisteelle meni nopeasti, mutta huomasin, että huollon tarjottavat eivät maistuneet. Muutaman sipsin söin ja taisin yhden fanipalan tunkea suuhun ja matkaan nappasin banaanin puolikkaan. En tälle ajatukselle kuitenkaan paljon painoa antanut, ohitin sen sivulauseessa ja matka jatkui ylös Äkäskerolle. Jossain näillä paikkeilla Milla kompuroi jalkansa johonkin keppiin ja meinasi kaatua. Polvi oli kuulemma muljahtanut jotenkin sivuttain, mutta kuulemma ei pahemmin käynyt.

Hyvin pystyttiin juoksemaan ja vauhtia pitämään yllä. Vain jyrkissä nousuissa käveltiin. Huomasin, että oltiin oltu hiljaa jo monta kilometriä, kun todettiin miltei yhteen ääneen, että väsyttää. Siis unettaa. Olihan nyt paras aika vuorokaudesta NUKKUMISEEN! Kofeiinia koneeseen ja siitä olikin apua, kun hetken kuluttua tunturi täyttyi kälätyksestä ja naurusta. Äkäskerolla aurinko sitten nousi. Se oli tummanpunainen kuuma pallo horisontissa. Upea. Kertakaikkiaan yksinkertaisen kaunis tunturin takaa noustessaan.

Ei tästä kuvasta saa oikeeta käsitystä. Hetken vielä oli mieli korkealla. Valitettavasti mieliala alkoi laskea samaan tahtiin kuin aurinko nousi. Tuttu olo alkoi hiipimään sisuskaluihin. Yökötys! Se samperi jo kaksi kisaa lähes pilannut olo. Hitonmoinen yökötys. Mistä se johtuu? Siitä, ettei nesteet imeydy, ei sitten millään ja ne hölskyy vatsassa. Suolaa olin  jo ottanut silloin ekan huollon jälkeen ja kun kolmaskaan kerta ei auttanut olin sitten juomatta. Olo oli kuin noroviruspotilaalla. Puskassa hypin urakalla (enkä nyt puhu pumpuliin pissaamisesta). Kun ennen seuraavaa huoltoa lientä alkoi tulla myös yläkautta ulos, aloin olla lievästi sanottuna huolissaan.

Hetkellisesti oksentaminen sai yököttävän olon loppumaan ja uskottelin vielä itselleni, että kyllä tää tästä. Pikku kulauksia vettä ja suolaa ja jotakin syötävää. Pikku hiljaa. Väsyneenä, energiat nollissa matka jatkui, mutta vielä ennen seuraavaa huoltoa Rauhalassa sain hetkellisesti virtaa kroppaan ja pystyin lisäämään juoksuvauhtia. Kirosin ääneen, että saatana sinne Pallakselle nyt on päästävä ja äkkiä. Tätä riemua kesti valitettavasti vain noin neljä kilometriä. Yökkäsin uudelleen ja merkkailin reviiriäni lähes joka toisen kilometrin jälkeen täysistunnossa. Ei ollut kyllä kovin mieltäylentävää.

Ennen Pallasta luovutin. Pelasin pelin. Kiinnostus oli loppu. Pääkoppa valmis ja koko muija täysin pois pelistä. Hoipertelin Millan perässä, jolla oli omia ongelmia sen aikaisemmin loukaantuneen polven kanssa.Väsyneenä polkujuoksija alkaa tekemään virheitä ja muutaman kerran pyöräyttelin vasenta nilkkaani ja se alkoi vihoitella. Milla ei pystynyt enää taittamaan kipeää jalkaansa ja jokaisen kaatuneen puunrungon ylitys tai alitus sai hänet irvistämään tuskasta. Sanoin ääneen, että hei kato meitä. Miten näin kävi? Miten tää on nyt näin vaikeeta? Ei saakeli, mitä oikein tapahtuu..

Tapahtui se, että jotenkin päästiin sinne Pallakselle ja sen piti olla meidän matkan pää. Paikalla oli kaikki 55 kilsan matkalle starttaavat ja tuttujen näkeminen sai tunteet pintaan. Itkettiin molemmat. Pettymys ja häpeä oli niin suuresti läsnä, että teki mieli vaan lähteä pois sieltä. Vitutti suorastaan niin, ettei veri kiertänyt. Kärsin aikamoisesta nestehukasta ja energiavajeesta. Paleltiin molemmat siinä ulkosalla kunnes joku käski mennä sisälle lämpimään istumaan. Sisällä sain syötyä puolikkaan banaanin ja vähän nuudelia kiposta. Kiitos Samille siitä nuudelista. Omat voimat eivät riittäneet sitä ulkoa hakemaan, joten onneksi olit auttamassa.

Noin puolentoistatunnin istumisen ja puolen litran Osmosal-liuoksen voimalla olo oli jopa kohtalainen. Päätettiin Millan kanssa jatkaa matkaa. Drop bagistä otettiin uudenkarheat "Hi Tech" vaellussauvat matkaan ja lähdettiin Pallaksen valloitukseen. Tarkoitus oli jatkaa matkaa ainakin sinne Montellin majalle saakka. Matkaa sinne Pallakselta oli noin 12 kilometriä.

Kyllä kannatti jatkaa matkaa. Pallaksella maisemat on niin ainutkertaisia, että sinne pääsy tuntui kaiken sen tuskan arvoiselta. Molemmat jatkettiin matkaa kävellen. Millan polvi ei kestänyt juoksua ja omat voimat ei noususta ainakaan paremmaksi muuttuneet. Kaksi vaeltajaa karussa tunturissa. Jotankin Kaurismäkeläistä aneemisuutta ja surumielisyyttä siihen kuvaan liittyi.

Edelleenkään ei nesteet imeytyneet ja puskajumppa jatkui, joten matkasta Montellin majalle tuli varsin pitkä ja kivinen. Milla irvisteli polvikipuaan jokaisen vähänkään jyrkemmän laskun aikana vaikka käveltiin. Voi sitä riemua kun saavuttiin majalle. Häivyin ensimmäisenä arvatenkin huussiin. Milla tuli huutelemaan oven taakse, että arvaa onko tämä Montellin maja? No ei saakeli. Kuinka pitkä matka sinne vielä voi olla.. Kello oli sipannut ajat sitten, varmaan samaan aikaan kuin muijakin.. Päästiin kuin päästiinkin majalle ja siinä istuskeltiin hetki ja juteltiin checkpointissa olleiden miesten kanssa. Saimme ohjeet miten pääsemme evakuointipaikalle. Kuullosti jotenkin dramaattiselta. Sinne oli matkaa vielä viisi kilometriä. Yhteensä matkaa retkellemme tuli 85 kilometriä. Olihan se ihan hyvä pitkis, mutta maaliin ei päästy. Itseluottamus oli romukopassa. Poljettuna vetiseen suohon.

Jokainen kisa opettaa jotakin, niin tämäkin. Kisan jälkeen meni tämä yli kaksi viikkoa itsensä tutkiskeluun. Olen itsepäinen pässi, rasittavan itsepäinen muuli. Olen perfektionisti, joka vaatii itseltään paljon, liikaa. Olen pitänyt periksiantamista luonteen heikkoutena. Olen pitänyt maaliinpääsyä itsestäänselvyytenä. Opin antamaan periksi. Opin nöyryyttä. Opin, ettei hampaat irvessä tätä hommaa ole tarkoitettu tehtäväksi. Opin, että epäonnistumisen jälkeen tulee onnistumisia, joita osaa arvostaa vielä enemmän. Opin, että tämä kaikki on vain elämää ja siihen kuuluu kaikki se mitä vastaan tulee. Ei sen kummempaa.

Asfaltilta metsään.

Nyt ollaan oltu viikko mökillä saaressa. Saari on, kuten saaret merellä yleensä, kallioinen. Keskellä on metsää ja vähän suotakin. Aikaisempina vuosina olen ajanut veneellä mantereelle juoksemaan, koska ei ole tullut mieleenkään, että täällä saarella pystyisi juoksemaan. Kuinka väärässä olen ollutkaan. Täällähän saa aivan mahtavan lenkin tehtyä. Kalliolta toiselle ja ihan kunnon polkuja löytyy riittävästi. Reilun neljän kilometrin matkan pystyn tekemään ilman, että täytyy juosta samaa rinkulaa. Kaksi lenkkiä olen jo juossut ja vielä on toinen puoli saaresta tutkimatta.

Välillä joutuu palaamaan takaisin tulosuuntaan, koska mökkejä on rannat täynnä. Eilisellä lenkillä olin hetken jopa eksyksissä. Kiersin samaa kalliota kolme kertaa ja piti todella miettiä missä suunnassa oma mökki on.

Saarella asustaa ainakin yksi valkohäntäpeura. Olen onnistunut pelästyttämään sen nyt molemmilla lenkeillä. Jotenkin huvittavaa, että saarella ei taatusti mun ja peuran lisäksi juokse kukaan muu.

Paljon on tapahtunut siitä hetkestä kun ensimmäisiä lenkkejä aloittelin juoksemaan. Sillon ainoa alusta oli asfaltti. Siitä meni toista vuotta kun ensimmäisen kerran suuntasin matkan poluille. Se tapahtui itse asiassa juurikin täällä Hangossa, Högsandin kangasmetsässä. Ennen juoksin juurikin niiden hienojen polkujen vieressä tiellä. Nyt juoksuun ei tarvitse edes sitä polkua, vaan se onnistuu kalliolla ja ihan umpimetsässäkin.  Ryteikkössä pystyy juoksemaan, tosin silloin vauhti ei ole juuri käveltyvauhtia kovempi. Ennen saaressa alkoi pinna palamaan, jos ei mantereelle päässyt juoksemaan, nyt odotan innolla seuraavaa rymyämistä takametsässä ja noilla ihanilla kallioilla.

Määräviikkoja ja mäkitreeniä.

Ennen Vierumäen kisaa olin päättänyt jatkaa juoksua ilman sen kummempaa taukoa ja kerätä viikossa juoksua sata kilometriä. Yhden välipäivän pidin maratonia seuraavana päivän. Syynä lähinnä se, ettei mitkään juoksukengät mahtuneet jalkaan. Maanantaina kävin iltalenkillä tutulla Hattelmalanharjulla. 11 kilometriä juoksin ja kerättynä oli jo yli 50 kilometriä. Ihmeen vähän jalat kapinoi vastaan. Seuraavalle aamulla olin sopinut lenkin työkaverin kanssa. Päätimme juosta 7 kilometriä, jotta kerättynä olisi 60 kilometriä. Keskiviikkona juoksin Tawastia Trail Clubin kimppalenkillä reilu 9 kilometriä. Torstaina laitoin kellon herättämään kello 5 ja juoksin 7 kilometriä. Viimeiselle päivälle jäi ehkä turhan paljon juostavaa 18.5 km.

Olimme Tawastia Trail Clubilaisten kanssa sopineet yhteislenkistä Lopelle Iso-Melkutimelle. Sää oli ehkä kesän paras ja kuumin. Järveä kiersi upea neulaspolku aivan rannan tuntumassa. Lenkin lopuksi kävimme kastautumassa viileässä järvessä ja koko homman kruunasi seurakaverin paikalle tuomat kylmät palautusjuomat. Lenkki jäi ehkä suunniteltua lyhyemmäksi ja juostun kotimatkan jälkeen oli vielä kolme kilometriä jäljellä satasesta. Pakko oli käydä kotona nukuttamassa pikkuiset ja olin jo melkein valmis jämähtämään sohvannurkkaan. Eihän sillä kolmella kilometrillä olisi kunnon puolesta mitään merkitystä ollut, mutta en olisi seuraavana aamuna antanut itselleni luovuttamista anteeksi.  Kello 23.00 sanoin miehelle, että nyt on tilanne se, että satasesta puuttuu kolme kilometriä ja mun on nyt mentävä. Lenkkarit jalkaan ja pellon ympäri juoksin maraton vauhtia 4.5 kilometriä  eli vähän ekstraa päälle.

Olin yllättynyt, että viikon edetessä jalat alkoivat toimimaan paremmin. Etukäteen olin kuvitellut asian olevan juuri päinvastainen. Määräviikko oli toivottavasti hyvää treeniä Ylläkselle. Tarkoitus sillä oli luoda varmuutta siitä, että tukkoisilla ja jumissa olevilla jaloilla pystyy juoksemaan.

Seuraavalla viikolla kilometrejä tuli juosten 60 kilometriä. Teemana oli juosta mäkiä ja treenata portaissa. Pääsin pikaisesti tutustumaan Tammelassa Saaren Kansanpuistossa uusiin polkuihinkin. Mukavaa harjuamaisemaa ja ihania mäkiä tuli juostua tunnin edestä.

Juoksuviikon kruunasi sunnuntaipitkis,  jonka suuntana tällä kertaa oli Kalpalinna. Juoksukamun kanssa lähdettiin aamulla kaatosateessa Hakovuorelta  Palvaanlinnan ja Reimansuon kautta Kalpalinnalle. Kalpalinnalla juostiin kolme kertaa rinne ylös ja se kyllä teki pässinlihaa meikäläisestä. Paluumatka 10 kilometriä viimeisteli muijan. Silti lenkistä jäi ihan voittajafiilis. Surkeesta säästä huolimatta lähdettiin juoksemaan ja lopulta keli oli mahtava sateen loputtua. Reimansuo on paratiisi ihan lähellä asutusta ja tuntui kun olisimme olleet keskellä korpea kaukana jossain.

Nyt on jopa kolme lepopäivää takana ja huomenna taidan kaivaa juoksukengät kassista ja suunnata pikku lenkuralle tuohon mökkisaaren kallioille.

Lopussa kiitos seisoo..

5.15 Ylös ulos ja lenkille. Vierumäellä oli monta tuttua valmistautumassa. Puitteet kisan järjestämiseen oli kyllä huikeat. Kerrankin juoksutapahtuma,  missä ei vessaan tarvinnut jonottaa. Muutenkin järjestelyt sujui hyvin. Lahden pojat olivat kyllä onnistuneet järjestelyissä. Kisatunnelma oli katossa ja jännitystä ilmassa havaittavissa. Tawastia Trail Clubin iso porukka oli koossa ja voi hitsi kun oltiin hyvännäköinen tiimi :)

Juoksemaan lähdin tyttären ja toisen seurakaverin kanssa. Ihan hyvää vauhtia pääsin liikkumaan ja alku olikin todella nopeaa alustaa ja sisälsi jonkun verran hiekkatietä. Muutamia hyviä mäkiä mahtui ekalle kympille. Ensimmäisellä huoltopisteellä kymmenessä kilometrissä en tyttöä enää nähnyt. Hän oli jäänyt jossain vaiheessa vähän jälkeen ja ajattelin, että kyllä tyttö pärjää itsekseen. Onhan pärjättävä kuukauden kuluttua Pallaksellakin.

Kymppiin mennessä juoksu ei ollut lähtenyt kulkemaan toivotulla tavalla. Nopeus oli ihan ok, mutta ei tuntunut hyvältä. Kympin jälkeen nesteet jäivät hyllymään vatsaan. Tämä tarkoittaa, että tulee oksettava olo ja pikkuhiljaa energiat alkaa loppumaan. Suolaa otin yhteensä kolme kertaa ja vain pieniä kulauksia nestettä. Olin niin kypsä oloon ja takkuisuuteen,  että ajattelin keskeyttää 30 kilometrin huoltoon. Pikku hiljaa nesteklöntti vatsassa alkoi sulaa ja pystyi edes vähän keskittymään maisemiin. Hienoja kallioita oli puolimaratonin jälkeen. Välillä pistäydyttiin suolla ja kapeat polut metsälampien rannassa oli ihanaa juostavaa.

Tarkalleen 28 kilometrissä sain energiat käyttöön. Nesteet alkoi imeytymään kunnolla ja vauhti lähti kiihtymään. Kuulin kun seurakaverit huusivat perään jotakin ja annoin vaan mennä. Nautin joka kilometristä ja juoksu oli kevyttä. Olin todella helpottunut, ettei tarvinnut keskeyttää. Ohittelin monia ja pystyin juoksemaan ylämäkiä. Tää oli kisaa parhaimmillaan.

Ratamestarilla oli istunut pikku piru olkapäillä reittiä suunniteltaessa kun ennen 30 kilometriä laittoi meidät lähes konttaamaan. Juoksin kaikessa rauhassa sähkölinjaa pitkin kun yhtäkkiä polku vaan katosi. Piti oikein pysähtyä tiirailemaan mihin reitti jatkuu. Lähes pystysuoraan ylös ja sivulle. Tuli dejavu  Pitkäperjaintain piinajuoksusta. Tiesin kyllä kuka tämän jäynän takana oli :)

32 kilsan kohdalla juoksin huoltoon. Hämmästys oli suuri kun tytär oli jo siellä. Molemmat ihmetteli, että mitä sä täällä teet? Turhaan olin huolehtinut, että mitenhän se tyttö pärjää. Näköjään ihan hyvin. Jatkettiin yhdessä ja mukanaan lähti toinenkin seurakaveri. Edelleen juoksu tuntui hyvältä, eikä edes jalat tuntuneet tönköiltä. Pikku hiljaa tyttö jäi vauhdista, enkä voinut nyt muutta oma vauhtia. Viimeiset kahdeksan kilometriä juoksin yksin. Halusin maaliin äkkiä. Kellon mukaan matkaa oli kulunut jo 42 kilometriä,  eikä maalia näkynyt tai kuulunut. Alikulusta juoksin pienen mäen päälle ja siellä se portti näkyi. Varmistin vielä toimitsijalta,  että onko se tuolla?? Hirvittävä loppukiri ja meinasin vielä kaatua pehmeällä soralla.  Maaliin ajassa 5.23.4x. Ei mikään huippuaika,  mutta hyvä siihen nähden, että olin jo valmis keskeyttämään. 

Maalissa oli jo monta seuran pikakiituria ja siihen heidän kanssaan jäin odottamaan ja kannustamaan loppuja maaliin tulevia seurakavereita. Kyllä tuonne uudelleenkin on mentävä.

Kisat tulossa.

Ylihuomenna lähden juoksemaan Vierumäelle.  Siellä järjestetään ensimmäistä kertaa Vierumäki Trail Marathon, joka on yksi Buff Trail Tour Finlandin osakilpailu.
Uskon, että päivästä tulee hauska. Tuttuja sinne lähtee kasapäin mukaan ja jännä kisa senkin puolesta, että järjestäjät ovat tuttuja poikia. Heillä on varmasti jännää ja työn täyteistä aikaa tällä hetkellä.
Valmistautuminen tähän kisaan on mennyt alta lipan.  Jos en aikaisempiin kisoihin ole liiemmin tankannut niin nyt oon ollut suorastaan nälkäkuurilla.  Jätin kaikki herkut pois ruokavaliosta neljä päivää sitten. Kaikki nopeita sokereita sisältävä on ollut kiellettyjen listalla. Väkisinkin vaikuttaa vireyteen kun aikaisemmin olin jatkuvassa sokerihumalassa. Ihmeen kivuttomasti olen herkut pystynyt kiertämään. Palan pannukakkua sallin tankkauksen piikkiin tänään. Syy tähän sokerilakkoon on vaan hillitön sokerin rohmuaminen nyt alkukesästä. Se riistäytyi täysin käsistä, joten oli aika kunnon ryhtiliikkeelle ja kurinpalautukselle. Maratonille lähden nyt hiilarivarastot lähes tyhjinä. Toivon, että rasva-aineenvaihdunta lähtee toimimaan kunnolla. Katsotaan nyt miten käy.  Varusteiden kanssa arvon vielä. En ole osannut päättää edes millä kengillä lähden liikkeelle. Uudet Inovin ultra racet vaatisi lisää totuttelua lyhyemmillä lenkeillä, koska ne eroavat täysin Salomonin kengistä. Pikkusen on pf ottanut Inoveilla juoksemista itseensä.

Ylimääräistä energiaa on imenyt lisäksi kotona meneillään oleva remontti. Kolme iltaa lätkin työvuoron jälkeen tapettia seinään. Rasittavaa pikkutarkkaa puuhaa.

Minkäänlaista aikatavoitetta ei tälle maratonille ole. Haluan lähteä juoksemaan fiiliksen mukaan. Haluan nauttia kisatunnelmasta ja tuttujen tapaamisesta. Pidän nyt juostavaa maratonia yhtenä hyvänä pitkänä lenkkiä ennen Yllästä. Siellä on kaiken oltava sitten kunnossa.

Eilen käytiin Tawastia Trail Clubin kanssa juoksemassa rauhallinen 9 kilsan lenkki Ahvenistolla. Olihan taas hauskaa jutustelua ja hienoa polkua juostavana. Uudet paidat päällä oli aika kiva edetä metsässä. Lenkin päätteeksi liottelin jalkoja kesäisen raikkaassa ( lue jääkylmässä) järvessä.

Höntsäillessä.

Tukholman maratonin jälkeen  ei treeneihin ole tullut rutiinia tai mitään säännönmukaisuutta. Juoksemassa oon käynyt muutaman hassun lenkin. Kisoja ei ole juurikaan kertynyt. Aikaa ei vaan ole löytynyt ja on ollut pakko antaa kunnon palautuminen kropalle. Heinäkuun alkuun päätin juosta satasen viikon, että saan kunnon treeniä vielä ennen Yllästä.
Uusi laji-innostus on tullut koettua maastopyörän hankkimisen myötä. Olen myyty, vaikka ensimmäisellä maastopyörälenkillä lensin näyttävän ilmalennon kun kaltevalla polulla pyörä luisti pois alta ja vedin ns. liinat kiinni. Onneksi ei mustelmia ja ruhjeita pahempaa vaurioita tullut. Muutaman pyöräily-juoksu-pyöräily yhdistelmätreenin olen tehnyt ja se tuntuu hyvältä kombinaatiolta. Pyöräillen maastossa, juoksua ja taas paluumatka pyörällä. Pyöräily selvästi palauttaa jalkoja juoksun jälkeen ja toimii jalkoja säästävänä peruskestävyystreeninä. Varusteiden vaihto ja pyöräilykamojen säilytys juoksun ajaksi vaatii vielä jotain ideaa. Hankin juoksuun soveltuvan pyöräasun,  jossa on takalistolle kevyt toppaus. Toistaiseksi olen ollut siihen asuun tyytyväinen. Pidemmille pyörälenkeille pitää hankkia sitten ne kunnon vaipat :)

Eilen juoksulenkin päätteeksi oli mahtava fiilis ajaa alas Hattelmalanharjua. Myöhään illalla kun aurinko laski ja metsä oli kostea ja hämärä. Linnutkin oli jo hiljeneet. Ainoa ääni oli oma hengitys ja pyörän ketjujen kolina kivikkoisella polulla.

Mahtava juttu tapahtui viikolla kun Tawastia Trail Clubin paidat saatiin valmiiksi ja jakoon. Seuran perustamisesta saakka olen haaveillut seuran omasta logosta ja paidasta ja nyt ne on valmiit. Hienot niistä tuli, kiitos seuran omalle suunnittelijalle. Mahtava lähteä Lahteen viikon päästä juostavaan Vierumäki Trail Maratoniin isolla porukalla edustamaan.

29 sekuntia.

Tukholman maratoni

Olin yrittänyt moneen kertaan keksiä muuta tekemistä toukokuun viimeiselle lauantaille. Olisin halunnut mennä toukokuussa Karhunkierrokselle ja Kokkolaan 24 h ultraan. Ajatus asfalttimaratonista ei kiinnostanut tippaakaan ja se johtui nyt jälkikäteen ajateltuna siitä, etten kokenut olevani maraton kunnossa ja olin pakokauhun vallassa.

Muutaman hyvän treenin sain tehtyä toukokuun lopulla ja viimeinen vauhtikestävyystreeni edellisenä sunnuntaina lupaili hyvää kuntoa. Kympin enkka tuli helpolla. Tämä treeni valoi valtavasti itseluottamusta ja tunsin olevani valmis kisaan. Perjantaina ajelin tutulla lommoisella Puntolla Helsinkiin viemään pikkuset hoitoon mummolaan ja siitä satamaan Siljalle. Satamassa tapasinkin heti muutaman juoksututun ja sinne saapui myös vanhin tyttäreni, jonka kanssa maratonille oltiin starttaamassa. Molemmilla oli takaraivossa ajatus saada juostua uusi enkka ja alittaa maaginen 4 tunnin raja. Molemmilla oli ollut vaivoja kinttujensa kanssa, mutta ei onneksi ollut mitään maatamullistavaa ongelmaa kuitenkaan.

Laivalla oli kivaa ja tuttuja oli aikas paljon mukana. Tunnelma oli jotenkin sähköinen juoksijoiden jännittäessä seuraavaa päivää. Illalla laittelimme jo juoksukamoja kuntoon, jotta niitä ei tarvitsisi seuraavana aamuna paniikissa laitella. Aamulla heräin suht hyvin nukutun yön jälkeen aikaisin. Aamiainen nassuun ja juoksukamat päälle. Tukholmaan oli luvattu sadetta juuri startin aikaan, mutta aamulla siellä paistoi aurinko. Käveltiin porukalla tapahtuman varustesäilytykseen. Ensimmäinen huoli juoksun suhteen ilmeni heti laivasta ulos astuessa. Tuuli oli todella kipakka.

Startissa oli kiva fiilis. Musa oli hyvää ja porukkaa ihan riittävästi, yksin ei tarvinnut juoksemaan lähteä. Kuin tilauksesta sadepisaroita alkoi tippua muutama minuutti ennen lähtöpamausta. Järjestäjältä olimme saaneet kertakäyttöiset sadeviitat ja ne päällä lähdettiin juoksemaan. Ensimmäinen viisi kilometriä juostiin melkoisessa ruuhkassa. Pikku hiljaa ruuhka alkoi helpottaa ja päästiin Idan kanssa juoksemaan tavoitevauhtia n 5.30 min/km. Tällä ajalla oli tarkoitus juosta tasaisesti kisa läpi. Vesisade yltyi ja vaatteet alkoivat olla märät. Tiellä ei kuitenkaan ollut vielä lätäköitä, joten kengät tuntuivat kuivilta. Juoksu kulki todella hyvin ja välillä piti tarkoituksella himmailla vauhtia, ettei tulisi noutaja lopussa. Pystyimme juoksemaan molemmat samaa vauhtia ja koko ajan pystyimme puhumaan. Ennen puolimaratonin täyttymistä olimme ihan fiiliksissä. Vauhti oli sopivan kovaa ja mihinkään ei sattunut, eikä kolottanut. Hetken tunsin taas sen mahtavan tunteen kun jalat pelaa ja oot vaan kyydissä ja nautit maisemista ja kisan tunnelmasta. Reitillä oli tasaisesti live musiikkia ja se nostatti tunnelmaan ennestään.

Puolimaraton täyttyi ennätysajassa. Pieni epäilyksen häivähdys kävi mielessä. Olenkohan haukannut liian ison palan kakusta. Siinä kohtaa reitti kulki tylsää seutua. Yleisöä ei ollut tsemppaamassa ja pieni notkahdus tuli vauhtiinkin. Mitään hätää ei ollut vielä siinäkään vaiheessa. Olimme tytön kanssa juosseet jo kolmekymppiä kun tytär ilmoitti, että jalat alkaa olemaan puhki. Itselläkin jalat painoivat, mutta energiaa oli kropassa vielä hyvin. Sovimme, että maaliin mennään yhdessä. Välillä lähdin kirimään jolloin takaa tuli käsky, että odota. Himmailin ja sanoin, että en jätä tyttöä yksin juoksemaan. Tiesin kyllä, että olisi se tyttö yksinkin pärjännyt, mutta yhdessä olimme juoksemaan lähteneet. Noin 32 kilometrissä tulimme Västerbronille. Kaikki Tukholmassa juosseet sen kohdan varmasti muistavat. Sade oli yltynyt kaatosateeksi ja tiellä oli isoja lammikoita vettä. Vaatteet olivat läpimärät ja kengät täynnä vettä. Reidet olivat umpijäässä. Silta on käytännössä ylämäkeä. Alussa jyrkempää ja loppu loivaa ja pitkää nousua. Molemmilla energiat hiipuivat ja samalla vauhti.

Muutama kilometri sillan jälkeen oli aika takkuista. Viimeisen geelin olin ottanut jo sillan kohdalla ja urheilujuoma ei maistunut. Veden voimalla juoksin. Sitten noin 35 kilometrissä tapahtui jotakin, mitä en ennen ollut kokenut. Sain valtavan energialatauksen ja vauhti alkoi taas kiriä. Tajusin, että nyt kroppa käyttää energiana rasvaa tehokkaasti. Väsymys oli poissa ja fiilis taas katossa. Tytär ei ollut ihan samoissa fiiliksissä ja häntä yritin tsempata parhaani mukaan. Huomasin, että tyttöä häiritsi juosta takana ikään kuin kiinni minua, joten jättäydyin tarkoituksella taakse. Tämä olikin hyvä valinta ja tyttö jaksoi juosta vielä hyvää vauhtia. Olimme jutelleet, että joka tapauksessa enkka tulee, mutta se 4 tunnin alitus kai saataisiin unohtaa. Viimeiselle 5 kilometrille meillä oli aikaa vajaa 30 min, joten tiukkaa tekisi.

Noin kaksi kilometriä ennen maalia muutama tuttu oli katsomossa kannustamassa ja se riitti siivittämään loppukiriin. Huusin tytölle, että nyt saatana juostaan maaliin. Tyttö teki työtä käskettyä. Monia selkiä tuli vastaan, enkä enää tuntenut muuta kuin mahtavan adrenaliiniryöpyn. Gps näytti jo täyttä maraa ja ihmeteltiin ääneen, että missä se stadion oikein on, kunnes tajusimme, että juoksimme sen seinustalla jo. Stadionin portit näkyi ja hurmiossa juoksin niistä sisään. Tytär huusi, että äiti odota ja ojensin käden taaksepäin. Kiskoin tytön mukaan ja käsi kädessä juostiin maaliin. Lysähdettiin nojaamaan aidan päälle ja sammutin kellon aikaan 4.00.45. Virallinen aika oli 4.00.29. Pienestä jäi kiinni 4 tunnin alitus, mutta molempien ennätykset paranivat monta minuuttia. 29 sekunnin parannus ei ole seuraavaan maratoniin enää paha rasti.

Kroppa oli maalin jälkeen umpijäässä. Huulet oli siniset ja oikean käden sormista oli veri paennut. Ne olivat vitivalkoiset, tunnottomat ja jääkylmät. Kärsin lievästä hypotermiasta. Koko kroppa tärisi horkassa. Onneksi olimme jättäneet vaihtovaatteet tavaran säilytykseen ja olo alkoi pukkarissa pikku hiljaa helpottamaan kun sain kuivaa vaatetta päälle ja vähän syötävää. Verenkiertokin palasi sormiin.

Kokonaisuudessaan reissu oli kyllä mahtava ja Tukholmasta jäi hyvät fiilikset mieleen päällimäisenä. Se tarkoittaa, että sinne menen varmasti muutaman vuoden kuluttua uudelleen ulosmittaamaan tuon 29 sekuntia.

Bodomin polkuja

Olin ilmoittautunut Helatorstaina juostavaan Bodom Trailiin.  Kaikki muksut olivat olleet kipeitä monta viikkoa. Aina kun edellinen tauti oli helpottanut uusi kolkutti jo ovella. Itse säästyin taudilta,  mutta osani sain lievän kurkkukivun ja nenän tukkoisuuden merkeissä.

Kisapäivän aamuna heräsin aikaisin, että ehdin laittaa kaiken valmiiksi ennen kuin herätin pienet kanssakisaajat. Tämä oli ensimmäinen tapahtuma mihin pystyin ottamaan tytöt mukaan. Tapahtumassa oli lapsille muksula, jossa oli järjestettyä ohjelmaa siksi aikaa kun vanhempi oli juoksemassa. Tytöt olivat innolla lähdössä mukaan. 

Kotoa lähtiessä vettä satoi ja oli todella kylmä. Onneksi olin saanut viestiä, että etelässä oli poutaa, joten luotan siihen, että sää perillä olisi hieno. Nurmijärven kohdilla sade lakkasi ja aurinko pilkisteli pilvistä.

Pelipaikalla oli jo paljon porukkaa ja ensimmäisenä hain juoksunumeron ja muun jaettavan materiaalin. Jo siinä vaiheessa olin bongannut muutaman juoksututun ja muutaman sanan vaihtanut. Muksulan auettua jätin pikkuiset bodom trailaajat leikkimään ja puhailemaan muiden lasten kanssa. Matkalla starttiin näin muutaman Tawastia Trail Clubilaisen  jotka olivat lämmittelykierroksella ja heidän kanssaan hölkkäsin pikku lenkin ennen kuin järjestäydyttiin oman lähtörymän starttiin. Jännitti ihan perusti.  En ollut aikaisemmin Bodomilla ollut ja muutenkin puolimaraton maastossa oli vielä kokematta. 

Tarkoitus oli juosta tasaisen kovaa, mutta ei verenmaku suussa. Alku oli melko leveää hiekkatietä ja siinä pääsi juoksemaan ilman ruuhkaa, mutta melko pian siirryttiin kapealle polulle, missä juoksijat etenivät letkassa. Ohittaminen olisi ollut turhaa ryntäilyä. Ihan hyvää teki aloittaa rauhallisesti. Maasto oli vaihtelevaa ja maisemat todella kauniita. Pikkuinen kolahdus tapahtui kun noin neljän kilometrin kohdalla tein alamäessä vauhdikkaan ilmalennon, jossa satutin olkapääni ja säären. Onneksi mitään kamalampaa ei sattunut. Pitkään aikaan en ole kaatunutkaan noin mallikkaasti. 

Ensimmäiset kahdeksan kilometriä meni iloisesti ja huomaamatta. Pikku hiljaa huomasin, että juomani neste ei imeydy. Vatsassa vaan hölskyi ja se tekin olosta pahoinvoivan. En uskaltanut ottaa kuin pieniä kulauksia juotavaa, ettei olo muutu huonommaksi. 12 kilometrin kohdalla piti päättää juokseeko maaliin vai jatkaako matkaa täydelle matkalle. Mieli teki juosta maaliin,  koska olo ei ollut mikään paras siinä vaiheessa. Ajattelin kuitenkin, että puolimaratonia tänne on juoksemaan tultu , joten jatkoin viimeiselle 9 kilometrille. Kierroksen alussa iloinen toimitsijanainen huikkasi, että tervetuloa, nyt alkaa ummet ja lammet. No se piti paikkansa. Heti alkuun tuli vetistä kuravelliä vastaan. 

Välillä juostiin jalat polviin saakka suossa ja kerran jäin jumiin turpeeseen kun loikka päättyikin kesken ja upposin reisiin saakka vetiseen suohon. Tajusin, että 2.30 alitus taitaa jäädä saavuttamatta, eikä se edes haitannut sen verran mehuja vei se suossa rypeminen.

Maalissa oli tuttuja vastassa ja olo oli huojentunut. Vellova yökötys jatkui vielä jonkun aikaa ja huomasin, että kärsin nestehukasta. Harmittaa, etten juostessa tajunnut ottaa suolatablettia, mikä olisi voinut auttaa nesteen imeytymiseen.  Koskaan aikaisemmin en vastaavasta ongelmasta ole kärsinyt, joten ihan hyvää oppia tuli tästäkin kisasta. 

Suihkun kautta lähdin hakemaan pikkuiset Muksulasta ja siellä tytöt leikkivät omat uudet Bodom Trailin Puffit päässä. Tytöt olivat löytäneet kroppakuoriaisia metsästä ja niitä piti ihastella (vaikka inhoan niitä ihan hirveästi). Oli tosi hauskaa jakaa tapahtuma omien lasten kanssa ja he pääsivät näkemään millaista juoksutapahtumissa on. Nyt varmasti osaavat hahmottaa äidin harrastusta eri lailla. Kaiken kaikkiaan päivä oli hauska ja oli mahtava tavata talven jälkeen tuttuja trailaajia.

Vappujuoksuja ja vähän muutakin.

Nyt on ollut hetken vauhti päällä niin juoksun kuin Tawastia Trail Clubin  kanssa. Saatiin vihdoinkin valmiiksi seuran logo. Tekijä löytyikin omasta porukasta ja se tekee logosta entistä rakkaamman. Paidat on suunnitteilla ja jo melkein valmis mallikin saatu suunniteltua. Lisäksi Clubiin on liittynyt hurjan paljon porukkaa. Toinen polkujuoksun ABC keräsi kivasti osallistuneita. Käytiin kääntymässä Palvaanlinnalla ja reitin pitkospuut herättivät hilpeyttä.

Juoksua kolmena viikkona on tullut keskimäärin 60 - 70 km/viikko. Nyt on aika alkaa vähän kevennellä. Vappuaattona käytiin Wanajan juoksuklubin kanssa juoksemassa noin 13 kilsaa Aulangon ympäristössä. Klubin perustajalla oli päässä peruukki ja Elvislasit teeman mukaan. Itse unohdin laittaa vappukrääsää päälle. Vapusta huolimatta porukkaa oli ennätysmäärä juoksemassa ja päästiin Hämeen Sanomiin pienen jutun ja kuvan merkeissä.

Vappupäivänä päätettiin perheen kanssa lähteä saunomaan ja grillaamaan mökille. Monesti on tehnyt mieli juosta mökille tai sieltä pois. Olin tutkinut karttaa ja todennut, että metsän kautta sinne pääsee. Nyt tulikin tilaisuus juosta mökille, joten ruokaa ja juomaa mukaan ja matkaan. Reitti kulki ensimmäiset 9 km tuttua Ilvesreittiä Katiskoskelle. Sieltä loppumatkasta noin 7 km oli uutta maastoa. Reitille osui umpimetsää ja muutama hieno koski mm Lanakoski. Matka oli hauska seikkailu ja yllättävän raskas. Perhe ajoi autolla ohi viimeisen kilometrin kohdalla.

Sunnuntaina koitti pitkään odotettu päivä kun Tawastia Trail Clubin kanssa juostiin Ahveniston harjulla non stop. Olin suunnitellut 4 kilometrin lenkin suht rankassa maastossa. Tarkoitus oli jokaisen osallistujan juosta haluamansa määrä kierroksia ja omaan tahtiin. Aikaa oli 8 tuntia. Kaiken kaikkiaan 21 juoksijaa kiersi reittiä päivän aikana. Hienoja suorituksia nähtiin useita, kun porukka tsemppasi toisiaan kiertämään kierroksia toistensa perään. Nousua yhdelle kierrokselle tuli noin 160 - 170 m eli jo puolimaratonin matkalla nousua kertyi n 1000 m. Moni juoksi pisimmän polkujuoksun mitä koskaan olivat juosseet ja siinä maastossa se oli kyllä huippusuoritus. Itselle riitti 9 kierrosta. Hurjin kaksikko juoksi kierroksia 11 eli 44 kilometriä, jossa nousua noin 1800 metriä. Tästä tapahtumasta tuli perinne heti kättelyssä.

Päähänpisto.

Kauanko pitää harkita, että voi juosta maratonin. Yleensä kai kauemmin kuin yhden illan. Illalla päätin, että aamulla juoksen maratonin verran metsässä ja reitillä, josta yli puolet oli vierasta seutua. Karttaa tutkailin illalla ja siitä se ajatus lähti. Halusin juosta Parolanharjulle ja siitä eteenpäin Kerälänvuorelle ja aina Laikkaanvuorelle saakka. Ehkä näillä spontaaneilla päätöksillä yritän madaltaa kynnystä juosta pitkiä matkoja. Toisin sanoen totuttaa kroppaa pitkiin matkoihin ja uskotella pääkoppaa luulemaan, että tuollainen matka on ihan pala kakkua. Tämä ajattelu siis ilman mitään ylimielisyyttä matkaa kohtaan. Sille olen nöyrä.

Aamulla pakkasin kamat kasaan. Ongelmaksi syntyi juoman riittäminen. Juomaliiviin mahtuu kaikkineen 2.5 litraa nestettä ja se tuntui liian pieneltä määrältä ottaen huomioon, etten ollut varma kuinka kauan reissuun menisi aikaa, eikä matkalla olisi mitään vesipistettä. Ajan määrittämistä olisi auttanut jos olisin tiennyt mihin olen menossa ja reitti olisi ollut tuttu. Ratkaisin ongelman ottamalla mukaan puolen litran limsapulloon vettä ja kannoin sitä juoksun alussa kädessä ja heivasin sitten tyhjennyttyä roskikseen (luontoon ei roskia saa heittää).

Noin 8 kilometriä oli tuttua ja turvallista polkua Hattelmalanharjulla ja Ahvenistonharjulla. Sää oli todella upea. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja alkoi tulla kuuma juoksutakissa. Otin takin pois ja samalla jouduin ottamaan pois gps-kellon ranteesta ja onneton laskin sen maahan ja siihen se sitten jäi. Noin puolen kilsan jälkeen vilkaisin rannetta ja eikun vaan etsimään kelloa sieltä metsästä. Onneksi se löytyi.

Tie 130 jälkeen alkoi seikkailu tuntemattomassa maastossa. Onneksi siellä oli osittain ihan selkeitä polkuja ja niitä pitkin pääsin Parolannummelle saakka ongelmitta. Olin etukäteen valinnut reitin Parolanharjulle kartalta ja siihen tuli muutos kun tajusin, ettei sinne sotilasalueelle olekaan asiaa. Jouduin tekemään kompromissin ja juoksemaan hiekkateitä pitkin. Voi kun tylsää. Harjulle pääsin onneksi melko pian. Olin kartasta katsonut, että ennen Panssarimuseota on ampumarata ja se pitää kiertää jotenkin. Ennen rataa harhailin väärille poluille ja noin kilometrin juoksun jälkeen katsoin kännykän maastokarttasovelluksesta, että olin juoksemassa tulosuuntaan. Täyskäännnös siis ja pikkainen pyrähdys umpimetsässä ja päädyin ampumaradalle. Rata olikin aidattu todella selkeästi. Juoksin pururataa pitkin aidan vierustaa, kunnes yhtäkkiä näin metsikössä lauman sotapoikia virittelemässä jotakin suojapeitteitä. Vähän aikaa siinä tuijottelin ja odotin, että alkaako käskytys maahan ja kädet näkyvillä ja kun ei mitään kuulunut hipsin siitä hiljaa pois.

Panssarimuseon kohdalla vastaan juoksi Tawastia Trail Clubista tuttu mies ja pikaisesti vaihdettiin kuulemisia. Parolanharju oli mukavaa juostavaa. Selkeää helppoa polkua ja kivaa maisemaa. Harjun vasemmalla puolella näkyi Lehijärvi. Kilsoja takana oli noin 16 ja vähän alkoi jo jaloissa painaa. Parolanharjun jälkeen piti alittaa moottoritie. Motarin toisella puolella juoksin pätkän pururataa ja sitten vasta ongelmaan törmäsin. Junarataan nimittäin. Kysyin koiran ulkoiluttajalta neuvoa radanylityspaikkaan ja vastaus oli ei oota. Perhana. En halunnut jättää reissua siihen, joten tein niin kuin ei missään nimessä saisi tehdä ja ehdottomasti paheksun omaa toimintaani jälkikäteen!! No radan yli menin ja matka jatkui Kerälänvuorelle. Mitään selkeää polkua en sinne löytänyt, mutta oli helppo suunnistaa kun vuori näkyi kauas. Takaisin tullessa löysin sitten polunkin sinne.

Kerälänvuorella matkaa oli takana melkein puolimaratonin verran eli aikaa oli mennyt hukkaan eksymisten vuoksi. Päätin jättää Laikaanvuorelle menon toiseen kertaan. Kotimatka sujuikin paljon nopeammin kun ei reittiä tarvinnut enää etsiskellä.(mitä nyt neliveto päällä kiipesin yhtä järkyttävän jyrkkää rinnettä ylös tajutakseni, että olin kontannut jonkun omakotitalon pihaan..)

Kaiken kaikkiaan reissu oli hauska seikkailu ja olin iloinen, että sellainen päähänpisto iski edellisenä iltana. Matkan varrella oli kiva istua hetken kivellä ja syödä eväitä kauniissa hämäläisessä harjumaisemassa. Jalat oli tietysti väsyneet kuten aina maratonilla. Niin se vaan on, että ei ne koivet vaan totu pitkiin matkoihin. Aina ne ennemmin tai myöhemmin hyytelöksi menee. Toisaalta sen olen huomannut, ettei ne enää juoksun jälkeen ole viikko tolkulla pois pelistä. Tätä kirjoittessa jalat on hyvää vauhtia palautumassa ja seuraava treeni on suunnitteilla jo lauantaille.

Tawastia Trail Club ja polkujuoksun lyhyt oppimäärä.

Tawastia Trail Clubiin on nyt keväällä liittynyt monta uutta jäsentä ja siitä oon niin innoissani. Uusien jäsenten toiveesta lähdettiin porukalla juoksemaan ja vähän opettelemaan poluilla juoksua. Osa olikin jo käynyt juoksemassa poluilla, mutta tais mukana olla muutama ihan aloitteleva trailaajakin. Ahveniston rantaan saapui ilahduttavan suuri joukko.

Ennen juoksua yritin kertoa polkujuoksussa huomioitavista asioita ja miten se eroaa sileällä juoksusta. Kotona tajusin, että olin unohtanut mainita puolet suunnitellusta, mutta ehkä se ei haittaa kun tälle tapahtumalle on jatkoa tiedossa. Ihan iloista ja tyytyväisiä miestä ja naista sieltä metsästä takaisin palasi. Oli tosi kivaa ja jos sain yhdenkin innostumaan poluista niin hyvä.

Seuraavana päivänä oli vähän erilainen treeni tiedossa. Tavattiin muutaman Clubilaisen kanssa Aulangolla Karhuluolan rappusilla. Homman nimi oli juosta muutama sata porrasta ylös ja hölkäillä rinnettä alas. Näitä kierroksia jokainen juoksi 5, paitsi tais yksi juosta kuusi jos en väärin muista. Rankimmat nousut olivat ensimmäinen ja toinen. Kone yksi ylhäällä ja jalat meni ihan pölkyiksi. Onneks se alamäen hölkkä palautti koivet ja kolme viimeistä kierrosta ei hapottanut enää niin paljon. Toi on hyvä maksimitreeni,  jota pitäis nyt tahkota joka toinen viikko toukokuun loppuun saakka nyt ainakin. Hyvällä porukalla tämäkin treeni kulki helposti ja kuin huomaamatta.

Runners High

Luin tänään mielenkiintoisen kirjoituksen juoksemisesta ja siinä käsiteltiin mm juoksemisen kolmea tasoa. Tekstin ajatusten takana on juoksuvalmentaja Joonas Laurila.

Kirjoituksen mukaan aluksi juoksu saattaa olla väline, jolla haetaan jotakin. Joku haluaa laihduttaa, joku kehittää hapenottokykyä, joku hakea omaa ennätystä jollakin matkalla. Tarpeeksi kun juoksee niin juoksemiseta tulee rentoa ja siitä alkaa nauttimaan ja juoksusta tulee se itseisarvo. Silloin voi kokea ns flown. Juoksu kulkee ja tuntuu, että leijuu. Viimeisin asfalttimaratonini oli juuri tätä flowta. Tuntui kuin olisi juossut alamäkeä koko matkan. Nauratti ja hymyilytti ja olisi tehnyt mieli halata kaikkia.

Juoksun jälkeen olo on euforinen ja hyvällä tavalla kuitti. Juoksemaan lähdetään vaikka sää olisi millainen ja pääkoppa haluaisi valita sohvan. Kolmannessa vaiheessa Laurila puhuu täydellisestä kontrollista. Tuolloin treenit, maratonit tai ultramatkat voi vetää loppuun puhtaalla tahdonvoimalla oli olosuhteet sitten minkälaiset tahansa kunhan vaan päättää niin. Tätä olen itsekin miettinyt monesti ja todennutkin, että ei pitkät juoksut riipu kovinkaan paljoa kunnosta. Juoksu tapahtuu päässä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta niin se vain on tai ainakin uskon niin täysin. Itsellänikään ei ollut pitkää juoksukokemusta, eikä mikään huippukunto kun juoksin ensimmäisen ultramatkani. Sain vaan päähäni yrittää ja halusin sitä niin paljon, että se onnistui. Jos matkalla antaa vallan sille ajatukselle, että tämä on vaikeaa ja jokapaikkaan sattuu niin maaliin ei tule välttämättä pääsemään. Tämä pääkoppa-ajattelu selittää sen, miten jotkut voivat juosta monta sataa kilometriä putkeen. Ei siinä kunnolla ole enää sanansijaa kun jalat on juostu alta ja koko kroppa on väsynyt ja loppu. Tahdonvoima vie perille.
Suomalainen ultrajuoksija Janne Klasila kirjoitti omasta sadan mailin juoksustaan jotenkin näin. Jos yksikin prosentti aivosoluista on päättänyt mennä maaliin niin sinne mennään ja maalissa loput 99 prosenttia on tyytyväisiä sen yhden prosentin päätökseen. Hienosti sanottu.

Aiheesta runners high löytyy kasoittain kirjoituksia, eikä sitä mielestäni oikein voi määritellä yhdellä tavalla. Laurila kiteyttää termin runners high tilaan, jossa ajattelee kirkkaasti, mutta on samalla itsensä ulkopuolella, niin ettei tiedä, kuka oikeastaan on se, joka ajattelee. Olipa kiva lukea tuo lause. Hitsi kun olen luullut, että näin ei muut koe juostessaan pitkää matkaa. Lohduttaa tietää, etten ole sekoamassa. Juostessani syksyllä sadan kilometrin viimeistä 20 kilometriä koin, että olen jonkun muun matkassa. Ikäänkuin matkustajana kroppani ulkopuolella. Se oli hurja tunne ja samalla aivan järisyttävän hieno. Tuntui kuin olisin ollut kone, joka puskee eteenpäin ja antaa jalkojen kuljettaa loputtomiin (tosin vauhtihan nyt siinä vaiheessa ei päätä huimannut). Tämä Laurilan kirjoitus rohkaisi kirjoittamaan tästä aiheesta, josta en isoon ääneen ole uskaltanut puhua ilman, että pelkäsin sitä lopullista hullunleimaa.. Vähän samanlaisia tuntemuksia koin Kanariallakin, mutta siellä maasto teki sen, ettei voinut antaa ajatusten harhailla. Piti keskittyä alustaan, ettei kaadu ja loukkaannu. Lisäksi siellä tuli erilaisia tuntemuksia kohdassa, jossa energia oli käytetty loppuun. Näkökentän kaventumista, tajunnan hämärtymistä ja muuta vähemmän mukavaa. Kaikki nämä kokemukset ovat olleet opettavaisia ja on hienoa havaita, että ne ovat yleismaailmallisia.

Tiedustelua.

Lahden rymyämisen innoittamana heräsi ajatus järjestää Tawastia Trail Clubille oma rymupäivä Ahvenistolle. Tänään kävin tekemässä alustavia tiedusteluja. Mäkien osalta ei ole vaikeaa löytää reitille haastetta, niitä riittää harjulla.  Nyt on keksittävä vielä reitille umpimetsäosuus ja mielummin sellainen, missä joutuu raivaamaan itsensä kunnon risukon läpi. Vähän harmittaa kun lunta tuolla ei ole enää kuin nimeksi. Toisaalta löytyyhän tuolta Ahvenistolta suota, jossa saa kengät mukavasti kastumaan..

Ihan hyvä määrä porukkaa onkin jo mukaan ilmoittautunut ja vähän veikkaan, että hauska päivä on tiedossa. 

Pääsiäisjuoksu.

Eilinen päivä meni vauhdilla. Aamulla heräsin jo ennen viittä, vaikka olisi uni maittanut. Kamppeet kasaan, aamupuuro nassuun ja keula kohti Lahtea tai tarkemmin Nastolaa. Olin varannut vaatetta ja syötävää varmaan viikon tarpeiksi. Syötävää oli kassillinen vaikka järjestäjä oli hommannut vaikka mitä syötävää paikalle. Kai pelkäsin, että kuolen nälkään..

Löysin perille ihan hyvin ja siellä olikin rantasaunalla jo melkein kaikki juoksijat paikalla. Muutama tuttu kaveri ja loput uusia tuttavuuksia. Viimehetken varusteiden pulailua ja hauskaa jutustelua ennen juoksun alkua.

Kahdeksalta aloitettiin juoksemalla yhdessä ja tutustumalla reittiin. Alkuun oli pikku pätkä hiekkatietä, jonka jälkeen reitti kulki ihanan mutaisen, kuraisen ja vetisen pellon poikki. Monella tässä vaiheessa jo kengät kastuivat. Kuulin yhden juoksijan sanovan, että on ratamestarin heikkoutta, jos jalat ei kastu ekalla kilometrillä. Hyvin sanottu. Pellon jälkeen reitti kulki sulassa metsässä ihan järven rannassa ja sitä kohtaa olikin aina kiva juosta. Hetken kuluttua alkoi reitin yksi isoimmista ja jyrkimmistä nousuista, joka kulki aivan kallion jyrkänteen reunaa mukaillen. Jyrkänteen reunaan oli vedetty kaiteeksi köysi, mikä osoittautuikin hyväksi tueksi. Maisema järvelle oli hieno.

Nousun jälkeen tuli tietysti alamäki. Tässä kohtaa reitillä oli lunta reippaasti ja viimeistään siinä kengät kastuivat kunnolla. Sohjoista alamäkeä oli silti hauska juosta ja välillä luisua ja antaa vaan mennä. Jostain syystä en edes pelännyt kaatumista. Ajattelin kai, että alastulo olisi pehmeä, vaikka oli siellä lumen alla kiviä ja kantoja. Alamäen jälkeen alkoi loiva nousu metsäautotietä, missä ei siis ollut talvikunnossapitoa. Lunta oli polviin saakka. Pienen puron jälkeen reitti kääntyi taas hieman jyrkempään nousuun ja tämän mäen päällä juostiin ihan umpimetsässä. Ratamestari oli tosin luvannut, että siihen päivän aikana muodostuu polku (ei muuten muodostunut kuin aavistus siitä).

Tämän sulan metsäpätkän jälkeen noustiin kalliolle, jossa oli taas lunta reippaasti. Lumi ei missään vaiheessa tallautunut poluksi vaan pyöri sohjona jalkojen alla mukavasti. Kalliolla oli silti kiva juosta, luistella alamäissä ja hyppiä pienien mäkien päälle. Muutamaan alavaan kohtaan oli kasaantunut vettä lumen alle ja sen tiesi miten niissä kohdissa kävi. Kengät oikein hörppi kylmää vettä.

Kalliolta laskeuduttiin alas, jotta päästiin kiipeämään seuraavaan mäkeen ja kalliolle. Sinne oli rakennettu yksi reitillä olleista kolmesta laavusta. Lumi oli tältä kalliolta sulanut ja maasto oli melko helppoa. Kalliolta alas ja pikku pätkä tietä. Sitten ryteikköön, jossa ainakaan minä en juossut askeltakaan. Maassa oli metsän harvennuksen jäljiltä puunrunkoja ja risuja kasapäin ja tässä kohtaa tuli reitin jyrkin nousu, jossa melkein joutui ottamaan nelivedon päälle. Pidin siitäkin noususta jollakin sairaalla tavalla ja ajattelin, että tässä tulee tehtyä kunnon jalkatreeniä samalla.

Oikeastaan ainoa ärsyttävä juttu koko reitillä oli yllättävää kyllä nämä maitokärryt. :D

Olen huomannut, että jokaisella pitkällä juoksulla ärsytyksen aiheet on mitä kummallisimpia. Kerran juostessa juomaliivin pilli ärsytti kun se heilui liivin edessä. Se piti tunkea juomaliiviin siitä silmistä heilumasta. Kanarialla ärsytti pitkät havunneulaset. Nyt kärryjen kohdalla otti pannuun jostakin syystä. Kymmenen kertaa noiden ohi juoksin ja joka kerta sama juttu. Nää on näitä henkimaaliman juttuja, eikä niistä sen enempää..

Tästä kärryiltä alkoi taas luminen pätkä, jossa oli myös muutama mukava lätäkkö virkistämässä jalkoja. Nauratti kun joka kierroksella löin pääni aina samaan oksaan. Joka kerta yritin muistella, että missäs se oksa olikaan, kunnes taas mottasin pääni siihen. Oli siellä yksi toinenkin oksa mihin hakkasin kolme kertaa vasemman olkapään ja siinä on nyt mahtava mustelma. Taisin myös muutamankin kerran potkia itseäni vasempaan nilkkaan ja siitä muistuttaa kipeä nilkka ja mustelma. Muutaman kerran lensin aivan rähmälleni ja kyljelleni, mutta onneksi ei mitään vakavampaa tapahtunut. Hauskaa oli rymytä kunnolla koko rahan edestä.

Reitti yllätti totaalisesti vaativuudellaan. Kymmenen kierrosta riitti sitä tällä erää. Kilsoja tuli kasaan pikkasen yli 40 ja nousua yli 1500m. Aikaa kului kaikkineen 9 h huollot mukaan luettuna. Olihan siinäkin yksi tapa viettää pitkäperjantaita. Hyvä tapahtuma ja lähden uudelleen jos tilaisuus tulee.