TTC 24h Ultratrail

Miten aloittaisin. Tuli juostua viikonloppuna pisin matka tähän asti. Ihan pikkuinen Tawastia Trail Clubin oma tapahtuma järjestettiin Aulangolla. Miten hulluista ideoista tulee totta. Se jaksaa välillä ihmetyttää. Kesän kynnyksellä iski ihan hirvittävä halu juosta 24 tuntia putkeen. Sellaista sopivaan aikaan olevaa kisaa ei lähellä ollut, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja nyhjätä tapahtuman tyhjästä. Halusin luoda tapahtuman, jossa jokainen osallistuja pääsee matalalla kynnyksellä haastamaan itsensä ilman suorituspaineita.

Mietin paikkaa ja maastoa ja huollon järjestämistä ja kaikkea käytännön asioita. Lopulta päädyin vuokraamaan Aulangon Heikkilän lomakylästä mökin ja keksiä siihen lähimaastoon sopivan mittaisen reitin. Koska tapahtuma oli tarkoitettu polkujuoksuseuralle, siihen piti sisällyttää tietenkin polkua. Sellainen sopiva lenkura siitä mökin vierestä lähtikin ja mittaa sille tuli sopivasti 2 km. Puoli kilometriä oli polkua ja loppu soratietä, jossa paikoin isokokoista kivenmurikkaa tai mitälie sepeliä. Nousua kuvittelin olevan maltillisesti, mutta lopulta profiili paljastuikin melko ylämäkivoittoiseksi. Yhdelle kierrokselle nousua kertyi n 37 m ja kun sitä kierrettiin monta kymmentä kierrosta saatiin nousua aikaiseksi helposti kilometri jos toinenkin. Ei siis todellakaan mikään tavanomainen 24 tunnin juoksu, joissa yleensä profiili on melko tasainen.

Lauantaiaamuna lähdin mm ruoalla täyteenpakatun Fiattini kyydissä paikalle. Tapahtumaan oli ilmoittautunut huoltoon porukkaa koko 24 tunnin ajaksi. Koska kyseessä oli omakustannetapahtuma ei mihinkään tekniikkaan ollut varaa. Kierrokset merkittiin alkeellisesti ylös paperille eli jonkun piti olla koko ajan kyttäämässä juoksijoita, mutta hyvin näinkin alkeellinen "ajanotto" toimi.

Paikalle saapui mukavasti porukkaa jo heti kello 12:sta starttiin ja lisää porukkaa oli tulossa pitkin päivää ja iltaa ja jopa aamua juoksemaan. Tarkoitus oli siis juosta seuraavaan päivään kello 12:sta saakka. Mukaan huoltoon tuli mm kokenut tapahtumajärjestäjä Jyri, joka oli kuin pelastava enkeli telttoineen, pöytineen, huopineen, joogamattoineen, lamppuineen, lämmittimineen, musiikkeineen, hierontapalveluineen. Saatiin hienot puitteet tapahtumalle. Huollossa oli myös kokenut maraton- ja ultrajuoksija Juuso, joka osasi hyvin lukea meidän juoksijoiden mieliala-ailahduksia juoksun edetessä. Olin hankkinut syötävää niin paljon, että siitä riitti kaikille ja jokainen osallistuja toi jotakin syötävää ja juotavaa yhteiseen huoltoon.

Enää ei tarvinnut kuin juosta. Muutama kierros meni tutustuessa reittiin ja kroppaa lämmitäen. Siitä sitten kierroksia ja kilometrejä alkoi kertyä pikkuhiljaa. Ensimmäinen maratoni tuli täyteen ja oikeastaan vasta sen jälkeen juoksusta tuli itselle miellyttävää. Jalat olivat siihen mennessä pökkelöityneet siihen pisteeseen, missä tiesin niiden säilyvän ainakin seuraavaan maratoniin ellei jotain loukkaantumista tai kramppeja tule. No tulihan niitä. Ihan hölmössä kohtaa soratiellä nilkka pyörähti ympäri, mutta onneksi se ei pahemmin juoksua haitannut. Mitään ei siis mennyt rikki. Illalla, vai oliko se jo yötä, oikea pakara kramppaili kymmenen kierroksen ajan ja siihen sain avun hieronnalla. Eli jälkikäteen ajateltuna kramppi persiissä juoksin 20 kilometriä. Ei sitä siinä hetkessä ajatellut tai tajunnut.

Tunnelma tapahtumassa oli kyllä sanoin kuvaamattoman hyvä. Kanssajuoksijat tsemppasivat toisiaan ja huoltoporukka piti huolta jokaisesta ja toivat syötävää ja juotavaa. Itse ei tarvinnut kuin istua tuolille ja tehdä tilaaus. Välillä huollossa viihtyi liiankin hyvin kun hauskaa juttua riitti, eikä sekään haitannut, koska mitään suorituspaineita ei ollut kenelläkään. Oli mahtava nähdä kuinka juoksija toisensa jälkeen vietti pieniä juhlia kun olivat juosseet pisimmän matkan kuin ikinä siihen mennessä.

Pimeän tultua juoksijat lähtivät kierrokselle otsalamput päässä. Pimeässä metsässä oli rauhoittavaa juosta. Ihan kuin olisi ollut yksin koko universumissa. Silti oli hauska kun välillä jossain näkyi pilkahdus toisen juoksijan otsalampusta. Keskellä yötä reitille ilmestyi kaksi kynttilää ja niiden alkuperä oli aamuun saakka arvoitus. Jokaisella kierroksella odotin, että pääsen siihen kynttiläkohtaan ja siitä alkaa kierroksen hauskin osuus eli se polku, jossa pääsi leikittelemään juurien ja kivien kanssa. Joka kierroksella noudatin samaa kaavaa ja juoksin reittiä tismalleen samaa kohtaa ja tiettyjä maamerkkejä hyväksi käyttäen.

Ensimmäisessä nousussa juoksin kohtaan, missä oli ensimmäinen kynttilä. Siitä kävelin pätkän kohtaan, jossa mäki loiveni ja otin muutaman juoksuaskeleen. Siitä taas kävelyä kohtaan, jossa oli ilmeisesti linnunkakkaa maassa ja puunjuuri. Siitä juoksua taas seuraavaan jyrkkään nousuun kahden isomman kiven kohdalle, josta kävelyä kävyille saakkaa ja loppu matka juoksua. Kuollut sammakko maassa osui kohtaan josta alkoi loiva alamäki. Näitä maamerkkejä riitti. Osaan kuvailla reitin vieläkin ulkomuistista.

Juuri aamun sarastaessa täyteen tuli 50 kierrosta eli 100 kilometriä. Istuin huollossa hetken ja taisin syödä puuroa. Ajattelin, että kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Ei pahemmin väsyttänyt ja energiaa oli jäljellä. Juoksu kulki, eikä kävelyosuutta kierrokselle ollut tullut yhtään lisää. Kierrosvauhtikin oli pysynyt pitkään suunnilleen samana. Lähdin matkaan ja tullessani takaisin huoltoon matkan ollessa 102 kilometriä, kouraan iskettiin Suomen lippu ja taustalla soi Finlandiahymni. Huollon porukka osasi pitää tunnelmaa yllä viimeisen päälle. En unohda sitä hetkeä koskaan.

Huimia suorituksia tekivät kaikki. Esimerkiksi Merja, joka juoksi ensin maratonin (mikä oli hänen pisin matka siihen saakka), kävi välillä huilaamassa, koska polvikipu teki juoksusta vaikeaa. Pikku torkkujen jälkeen jatkoi matkaa keräten kilsoja yhteensä kahden maratonin verran. Voin kertoa, että vaatii sisua lähteä tuossa tilassa vielä jatkamaan. Marjukka, joka aloitti juoksun vasta iltasella ja keräsi kilsoja 60 ja kaikki lähestulkoon yön pimeimpään aikaan. Tiina, joka tuli pitkän työvuoron jälkeen pyörällä paikalle juoksemaan yötä vasten maratonin ja Mikasta puhumatta, joka juoksi kuin höyryjuna meistä eniten 142 kilometriä ja olisi juossut enemmänkin, mutta kun muut väsähtivät, eikä yksin halunnut enää jatkaa. Itse juoksin yhteensa 110 kilometriä. Päätin lopettaa siihen hetkeen kun vielä ei ollut ongelmia. Nyt tuli taas luottamusta omaan tekemiseen. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Lisäksi sain hyvää kokemusta yön läpi juoksemisesta. Tällä "treenillä" valmistelin itseäni siihen ensimmäiseen oikeaan 24 tunnin juoksuun. Uskon nyt selviäväni siitä kunnialla jos vaan kaikki menee nappiin.

Tässä se taas tuli todistettua. Meissä jokaisessa on valjastamattomia voimavaroja huimasti. Pitää vaan olla rohkea, että uskaltaa yrittää. Pitää olla vähän hullu, että lähtee mukaan tällaisiin tapahtumiin ja sopivasti dementikko, että unohtaa edellisen kerran tuskan ja vaikeudet. Ja parasta koko hommassa on se kun saa jakaa kokemuksensa toisten samanlaisten hullujen kanssa. Ensi vuonna uusiksi :)