Tauko!

Se oli siinä. Hetki sitten tulin pieneltä lenkiltä kotiin, istuin eteisen lattialle ja aloin itkeä. Itkin koska otin lenkkarit pois jalasta, enkä tiedä milloin ne laitan takaisin jalkaan. Itkettää nytkin. En ole enää muutamaan kuukauteen nauttinut juoksusta kivun takia. Jokainen lenkki menee pilalla miettien ja analysoiden jalan tuntemuksia. Jokainen aamu herään kuullostelemaan miltä jalka tuntuu ja joka aamu petyn. Hämärästi muistan miten ihanaa on juosta ilman kipua. Ei tämä ole sen arvoista. Joo on elämässä muutakin kuin juoksu. Saatanan ärsyttävä klisee. Iso osa mua juoksu kuitenkin on ja kun se puuttuu niin puuttuu jotain itsestäni. Viimeksi kun näin tunsin lopetin juoksun yli kymmeneksi vuodeksi. Pettymyksiä toisen perään ei kukaan kestä. Nyt tuntuu siltä, etten pysty, en kykene, en halua enää tätä. Tuntuu vaan niin pahalta kun en saa tehdä sitä mitä rakastan. Pakko myöntää tosiasiat ja unohtaa nyt kaikki lähitulevaisuudessa olevat kisat joihin olen ilmoittautunut.  Niihin ei treenaamatta voi osallistua. Miten tästä taas noustaan? En tiedä. Toivottavasti selviää pian.