Eilinen lenkki Hatelmalanharjulle teki hyvää erityisesti sielulle. Olen nyt ollut juoksematta, enkä pyöräilemään ole uskaltanut lähteä ilman nastarenkaita. Olin siis liikkeellä kävellen. Harjulla etsin pieniä polkuja, jotka nousivat pystysuorassa linjassa harjun päälle ja taas suoraan alas. Sai jalat, sydän ja keuhkot vähän runtua. Löysin ihanan pienen juurakkoisen polun kuusien keskeltä. Ihan kuin olisin päässyt yllättäen jonnekin taikametsään. Oli rauhoittavaa ja niin tunnelmallista olla yksin hiljaisuudessa kun pimeä alkoi laskeutumaan. Oli ollutkin ikävä lunta ja lumisessa metsässä liikkumista. Ollaan me vaan niin onnekkaita täällä Pohjolassa näistä eri vuodenajoista. Ei sitä aina vaan ymmärretä ja helposti valitetaan kylmästä ja loskasta. Nyt nautin edes tuon pienen hetken huurteisesta maisemasta ja siitä kun lunta tippuu puiden oksilta niskaan.
Jalkakin on jo pikkuriikkisen parempi. Oikeastaan olen nyt ihan tyytyväinen tähän hetkeen ja ajattelen tätä juoksuhommaa päivä kerrallaan. Kyllä tuo kinttu joskus kuntoon tulee ja sitä ennen aion nauttia pitkistä sauvakävelyretkistä metsässä. Ajattelin tässä joku päivä ottaa kasan eväitä reppuun ja kävellä jonnkin kivaan paikkaan ihan hissukseen ja pitkään. Ei ole kiire minnekään :)
Ai niin tuo vauhtikestävyys tuohon otsikkoon tuli siitä kuinka vauhdilla muija söi äsken puoli purkkia kermaista rocky road jäätelöä. Oon ammattilainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti