Aamupalan laskeuduttua lähdin matkaan. Hattelmalanharjulta Nuppolanharjulle ja siitä Rapamäen kautta Ahvenistonharjulle. Ei ollut ongelmia ja vauhtia oli alusta ja maaston mäkisyys huomioiden hyvin. Sykkeet oli mitä oli ja jatkoin samaa tahtia kun kerran hyvältä tuntui.
Matka jatkui Hämeen Härkätien yli ja Frisbeegolfradan läpi Pikku Parolaan. Matkaa tässä vaiheessa oli takana kymppi ja iloinen polkujuoksija pisteli menemään. Nastat ropisi jäisellä alustalla. Parolaan pysähdyin The Puulle, jossa pitää aina ottaa joko selfie tai ryhmäkuva.
Parolanharjulle päästessäni tunsin kuin olisi ollut kivi kengässä ja se tarkoittaa yleensä rakkoa. Korjasin sukan asentoa ja jatkoin matkaa. Kantapäähän oli muodostumassa ikävä yllätys. Parolanharjulta laskeuduin alas ja juoksin moottoritien toiselle puolelle alikulusta. Oli kiva juosta kun ei tarvinnut miettiä reittiä sen enempää. Tää oli tuttua baanaa. Kerälänvuorella tunsin jo lievää puutumista jaloissa ja mietin, että olinko haukannut liian ison palan kakkua. Rakko kantapäässä kirveli eli se oli puhjennut ja nahka oli rullalla. No ei tässä auta kuin jatkaa. Olin hetkeä ennen Kerälänvuorta pitänyt vähän taukoa ja syönyt repussa polttaneen suklaamaapähkinävoiherkun. Siitä saikin lisäenergiaa mukavasti. Niitä pakkaan Karhunkierrokselle takuulla evääksi. Yhdessä helposti nieltävässä makupalassa energiaa 210 kcal.
Marttaristille noin puoleenväliin saavuin ajassa 2.25 eli olin tullut suunniteltua vauhtia. Jalat oli juuri siinä vaiheessa pökkelöitymistä mikä on päälle hankalin hetki vakuuttaa niitä jatkamaan. Suomeksi: tässä vaiheessa tekee mieli lopettaa juokseminen. Käännyin kuitenkin ympäri ja lähdin paluumatkalle. Eihän ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta kotiin. Vauhti pysyi edelleen hyvänä ja rakko oli turtunut. Neste imeytyi ja eväät menivät nenän alle piiloon mallikkaasti.
Uudelleen Parolanharjulle päästyäni jalat alkoivat taas toimia paremmin eli pökkelöityminen oli muodostunut täydelliseksi. Tästä oli hyvä jatkaa turtuneilla jaloilla eteenpäin. Helpotti taas todeta sama mikä monella pitkällä juoksulla. Välillä jos tuntuu pahalta niin kohta helpottaa. Sain jopa kiristettyä vauhtia.
Sykkettä kohotti hetkellisesti mutkan takaa irrallaan juossut Schäfer. Se tuli täysillä suoraan kohti hampaat irvessä. Pysähdyin kuin seinään ja jäin odottamaan, minkä ruumiinosan se haukkaa mennessään. Onneksi oli tottelevaista sorttia ja emännän käskystä palasi takaisin. Ehkä pelästyin normaalia herkemmin, koska talvella pääsi irrallaan juossut koira puremaan pariin kertaan. Tälle lenkille osui kohdalle toinenkin läheltä piti tilanne saman rodun kanssa. Alan olla melko varovainen kohdatessani lenkillä koiran. Ärsytänkö noita nelijalkaisia jotenkin ja minkä hemmetin takia ne juoksevat vapaana yleisesti ulkoiluun käytetyillä harjuilla..
No onneksi selvisin ehjin nahoin takaisin Visamäkeen. Harmillisesti matkasta puuttui siinä vaiheessa vielä noin kaksi kilsaa. Kotiin ei ollut asiaa ennenkuin maratoni oli täynnä. Nastoilla en voinut juosta asfaltilla, joten juoksin pientareella ja ns ojanpohjalla tarvittavat kilometrit. Hyvä treeni kyllä tuo oli taas, mutta ihan heti en kuitenkaan ota uusiksi. Aikaa meni 5.07. Reilusti nopeammin kuin vuosi sitten. Mikään sileä reitti tuo ei ollut. Vertikaalia matkalle kertyi 1200 m.
Jälkipyykkiä vaan noista reissuista tulee miltei aina. Nyt rakko on todennäköisesti tulehtunut, koska sen ympärillä nilkka on omenan kokoinen. Vaatinee antipioottikuurin se sitten. Selkään ja kylkiin oli juomareppu tehnyt TAAS ikävät hiertymät. Ja niin istuva kun sen repun pitäisi olla. Selkä on kuin raipaniskujen jäljiltä. Vanhaa ja uutta jälkeä. Silti en niitä murehdi. Olkoon ne merkkejä elämisestä ja kokemisesta ja itsensä likoon laittamisesta. Se on vaan pintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti