Nyrjähdyksiä ja satasia.

Viime kerralla kirjoitin, kuinka maratonilta jälkitilana sain tulehduksen oikeaan nilkkaan. Tulehdus johtuikin rasituksesta. Jäisellä polulla kovilla nastakengillä juoksu sen sai aikaan. Eli diagnoosi oli tulehdus peroneusjänteen alueella. Siihen hoitona oli tietysti lepo ja tulehduskipulääkekuuri ja päivittäiset kylmäkääreet. Huhtikuussa oli tarkoitus kerätä kunnolla juoksukilometrejä, mutta tämä vaiva sitten teki siihen suunnitelmaan muutoksen.

Eikä siinä vielä kaikki, ennen lääkärissäkäyntiä kokeilin nilkan kuntoa lenkillä ja nyrjäytin jo valmiiksi kipeän nilkan oikein kunnolla. Kylmä, koho, kompressiosta huolimatta nilkka turposi ja oli todella kipeä. Pieni revähdys siihen tuli, joten tämä viimeistään laittoi juoksun tauolle jälleen kerran.

Maltoin lepäillä viikon. Kaksi viikkoa oli vielä huhtikuuta jäljellä, joten päätin juosta ne viikot putkeen tauotta ja kerätä juoksukilometrejä yhteensä yli 200. Hyvin nilkka kesti päivittäiset lenkit ja ilman minkäänlaisia lihasjumeja pystyin juoksemaan ja lenkkien vauhdit sain pidettyä suunnitellussa. Mitään hyytymistä ei tullut. Keskimäärin lenkin pituus oli 15 km per päivä, mutta kerran tai kaksi kertaa viikkoon tein noin 21 kilometrin lenkin, jolloin jollekin päivälle jäi juostavaksi vain noin 11 kilometriä.

Vaikeinta määräviikoissa oli loppujen lopuksi lenkille lähtö. Toisen viikon keskivaiheilla alkoi tylsistyttää. Lenkit piti juosta aina illalla lasten nukkumaan menon jälkeen ja joskus olin vielä kymmeneltä illalla juoksemassa ja se alkoi tuntua melko raskaalta, koska käyn kuitenkin säännöllisesti päivätyössä. Juoksemaan oli mentävä vaikka sää olisi ollut millainen tahansa. Muutama kaatosadelenkkikin tuli tehtyä.

Mukavaa vaihtelua omille lenkeille toi kimppalenkit, joista yksi osui vappuaattoon. Juoksimme Tawastia Trail Clubilaisten kanssa Rengosta Heinisuon kautta Katiskoskelle ja siitä edelleen Hämeenlinnaan. Sää oli mahtava ja seura hauskaa. Mukaan oli varattu eväät vapun teemaan sopivaksi; munkkia ja skumppaa ja oli jollakin mukanaan serpentiiniäkin. Pitkämäen laavulla pidettiin vähän pidempi tauko ja herkuteltiin kunnolla. Matka jatkui tästä täydellä vatsalla ja pikku hiprakassa :D

Viimeiselle päivälle jäi juostavaa vielä vähintään 17 kilometriä. Oltiin perheen kanssa käymässä äidillä Valkeakoskella vappua juhlimassa. Kotimatkalle olin varannut mukaan juoksuvaatteet. Olo kaikkien vappuherkkujen jälkeen oli lievästi sanottuna raskas. Väkisin kiskoin juoksukamat päälle äidin pudistellessa päätänsä. Ajoimme kotiin vanhaa kolmostietä ja Iittalan jälkeen sanoin miehelle, että tässä voisin jäädä pois kyydistä. Olin aivan varma, että tästä reissusta tulisi pitkä ja kivinen. Toisin kuitenkin kävi. Jalat tuntuivat kevyiltä ja vauhti olikin yllättävän hyvää ottaen huomioon, että olin juossut tauotta kaksi viikkoa. Vauhtia jouduin jopa himmaileemaan, etten juokse kinttuja tukkoon. Reittinä tuo tie 130 ei voisi olla enempää tylsä, mutta eipä sekään latistanut oloa. Niin herkulta juoksu tuntui kaikkien vastoinkäymisten jälkeen.

Määräviikot antoivat ennen kaikkea luottamusta Karhunkierrokselle. Nuo lenkit vakuuttivat, että olen jonkinlaisessa ultrakunnossa ja hyvällä, viisaalla juoksulla pääsen maaliin toukokuussa.