Ylläs-Hettassa kävin juoksemassa sellaisen 32 kilsaisen mäkitreenin. Eli en ihan maaliin saakka :) Jotakin kummaa oli meneillään kropassa ja sen tunsin niin selkeesti, etten pakolla yrittänyt maalia tähyillä. Ylämäissä sykkeet nousi aivan huippuun ja en saanut väännettyä yhtään voimaa jaloista. Kone ei vaan kertakaikkiaan käynnistynyt ja ajattelin että säästelen itseäni Alpeille. Luulin, että syy huonoon kuntoon johtui siitä, että en ollut palautunut Karhunkierroksen ultrasta. Kuinka väärässä olinkaan.
Sain tehtyä ihan hyvää treeniä elokuun alussa. Aulanhon portaissa viihdyin jopa kaksi kertaa viikossa ja teinpä elämäni ensimmäisen mäkitreenin juoksumatolla. Kaltevuus sellaiseen 13%:iin ja sitä sitten ylöspäin tunti putkeen reippaasti kävellen. Yllättävän nopeasti aika meni musiikkia kuunnellen. Suosittelen kokeilemaan. Suomesta kun ei sellaisia mäkiä löydy, joiden kiipeämiseen menee tunti tai yli aikaa.
Aloin olla luottavaisella mielellä Alppien suhteen. Treeni tuntui tarttuneen ja mieli oli hyvä ja odotin tuota kisaa todella paljon. Synkkiä pilviä kuitenkin ilmestyi taivaalle. Olin viikkoa ennen Ylläs-Hetta kisaa sairastanut omasta mielestä jonkun vatsataudin. Vatsa oli usean päivän todella kipeä, mutta koska olimme mökillä ja saaressa ja lomalla, en lääkäriin mennyt. Kolme viikkoa ennen Alppikisaa aloin saada samoja vatsakipuoireita ja lopulta ne yltyivät pahoiksi, joten lääkäriin oli mentävä. Lopputuloksena korkeat tulehdusarvot ja Divertikuliitiepäily. Kahta kovaa antibioottia kiskoin kymmenen päivää. Ei ihan parasta treeniä. Kuuri lopputtua oli aikaa Alpeille enää tasan viikko. Kunto oli siis täysin arvoitus. Jälkikäteen tajusin, että tämä sama tulehdus oli minulla päällä silloin Ylläs-Hettassakin, koska oireet olivat olleen identtiset. On se kumma etten pystynyt juoksemaan 135 kilometriä suoli tulehtuneena :D
No Alpeille kuitenkin lähdin. Matka kaiken kaikkiaan oli mahtava. Chamonix ja Suuri Valkoinen olivat juuri niin kauniit kuin olin kuvitellut. Hotellin ikkunasta avautui henkeäsalpaavan kaunis maisema. Kisatunnelma oli mahtava. Expossa pyörittiin Millan kanssa hankkimassa yhtä ja toista tarpeellista varustetta. Elevation 1904 bistrossa käytiin herkuttelemassa runsailla salaateilla ja hampurilaisilla ja kahvilat olivat tuolla aika ihania. Kirjoitan varsinaisesta kisaamisesta toisessa päivityksessä, ettei tästä tekstistä tule mahdottoman pitkä.
Alppien jälkeen kisakalenterissa oli vielä UTTF:n viimeinen osakilpailu Vaarojen maraton 131 km. Tuonne lähtöä olen vatvonut edes takaisin. Yhtenä päivänä surkean treenin jälkeen olen päättänyt olla menemättä kun jo heti seuraavana päivänä sisuuntunut ja päättänyt lähteä. Olin asennoitunut kisaamaan kaikki tai ei mitään periaatteella. Olin valmis ottamaan muijasta mittaa. Kroppa päätti tällä kertaa kuitenkin viheltää pelin poikki. Divertikuliitti uusi viime viikolla ja tällä hetkellä rouskutan taas kahta kovaa antibioottia suolen tulehdukseen. Eli se siitä kisasta ja kaudesta ja tourista. Muutama päivä meni kärsiessä saatanallisista kivuista ja infernaalisesta vitutuksesta. Nyt lääkkeet on auttaneet ja ketutus laantunut. Lähden Kolille nyt ihan turistina kannustamaan tuttuja ja nauttimaan maisemista. Tytär Idahan siellä kisaa maratonilla ja monta muutakin tuttua Tawastia Trail Clubin juoksijaa lähtee kisaamaan. Jospa itsekin jonkinlaisen kävelypatikoinnin tekisin vaikka Ukko-Kolin kautta Mäkrävaaralle.
Nyt punaisena lankana jatkolle on saada tulehtuskierre katkeamaan. Sen jälkeen alkaa paluu perusteisiin. Peruskunnon kasaamista, lihaskunnon ja liikkuvuuden lisäämistä ja sitä tärkeää lihashuoltoa. Polte poluille on kova ja odotan, että pääsen tekemään kivoja lenkkejä syksyiseen metsään ilman minkäänlaisia kisapaineita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti