Polkumenninkäinen

Se on kohta kesä. Polkumenninkäinen on koko pitkän, pimeän ja kylmän talven rymynnyt metsässä, kahlannut lumessa ja kurassa ja saanut tehdä sitä ihan yksin. Eipä tuossa lähimetikössäkään ole lajitovereita näkynyt. On pystynyt luottaa siihen, että yksinlaulua on voinut harrastaa ilman yleisöä. Joskus tosin saattoi löytyä suhteellisen tuoreita jalanjälkiä todisteeksi siitä, että muitakin lajin edustajia on olemassa. Polkumenninkäinen ei voi luonnolleen mitään. Se on tehty selviämään säässä kuin säässä. Se saa voimaa räntäsateesta ja pakkanen vain innostaa sen juoksemaan lujempaa parta kuurassa. Polkumenninkäinen ei voi ymmärtää niitä, jotka talven tullen laittaa lenkkarit varastoon ja siirtyy sisätiloihin.

Tänään metsälenkillä joutui oikein hieromaan silmiään. Näinkö oikein, juokseeko tuolla polulla joku vastaan. Joo totta se on, siellä juoksee joku. Kiinnostus tätä yksilöä kohtaan on suuri ja pieni polkumenninkäinen innoissaan nostaa käden tervehdykseen jo kaukaa ja hihkaa moikka. Ei vastausta. Kirkkaaseen auringonpaisteeseen herännyt vastaan juokseva päiväperhonen ei voi ymmärtää menninkäisen reaktiota. Se on viettänyt talven lämpimissä sisätiloissa treenaten spinningissä, jumpissa ja kaiken maailman liikuntaryhmissä ja on saanut ihmismassoista tarpeekseen. Kevään ensi auringonsäteet saa sen innoissaan kirmaamaan metsän yksinäisyyteen ja rauhaan. Talvella tuo samainen metsä olisi sen hennolle olemukselle liian vaarallinen ja pelottava paikka.

Tänään polkumenninkäinen näki lenkillään myös sauvakävelijöitä pareittain ja jopa kaksi muutakin päivänsädettä juoksemassa. Ja kaikkia menninkäinen innoissaan moikkaili hymy korvissa. Vaikka polkumenninkäinen on elementissään talvisessa ryteikössä, osaa se nauttia kirkkaudesta ja siitä, että metsissä on taas elämää.