Alpit

Alpit

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kolmas kerta toden sanoo eli Nuts YlläsHetta 2017

Kisasta oli syntynyt minulle jopa pieni pakkomielle. Toissa vuonna pääsin maratonia vaille maaliin ja viime vuonna juoksin vain alle maratonin kunnes kisa keskeytyi. Nyt olin kunnossa maaliviivalla ja suhteellisen hyvin päässyt treenaamaan juoksutauon jälkeen. Ennen starttia mieli oli rauhallinen joskin kisajännitys teki perhosia vatsaan. Monta tuttua juoksijaa oli kisassa mukana. Osa vanhoja Pallaksen konkareita ja osa oli lähdössä reitille ensimmäistä kertaa.

 



Torvi soi startin merkiksi perjantaina illalla kello kuusi. 150 juoksijaa lähti päättäväisesti kohti Yllästunturin nousua. Aloitin letkan keskivaiheilta hissukseen kipuamaan rinnettä. Reitti kiersi tänä vuonna pahimman kivikon. Startissa päälle laitettu sadetakki sai lähteä melko pian reppuun ja sen kanssa taiteillessa ohi paineli jengiä oikealta ja vasemmalta. Juoksupaidaksi olin valinnut vanhan ohuen jo lähes puhkikuluneen merinovillaisen pitkähihaisen paidan. Yöstä oli ennustettu melko viileää ja sadekuuroja oli tiedossa. Villa ei tuntuisi märkänäkään ikävältä ja lämmittäisi silti.
Ylläksen päälle pääsin helpon tuntuisesti ja matka jatkui juosten tunturin laelta alas. Päätin ottaa alamäen ihan rauhassa ja jalkoja säästellen. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta en antanut sen häiritä. Omaa juoksua olin tekemässä ja tavoite oli vain päästä maaliin ennen lauantain myöhäisiltaa.

Ensimmäinen huolto 7.2 kilometrissä meni nopeasti. Otin mukaani vain pari palaa banaania ja sipsejä. Nesteitä en pulloihin lisännyt.  Porukkaa oli kannustamassa melko paljon ja oli kiva nähdä tuttuja kasvoja tsemppaamassa. Kellokkaan huollon jälkeen reitti kulki kohti Kesänkitunturia ja ohitti Kesänkijärven. Ennen järveä juoksimme Varkaanojan vierustaan tehtyjä porrastettuja pitkospuita pitkin. Paikka oli kuin sademetsä vihreine saniaisineen ja virtaavine puroineen. Olo oli hyvä ja mieli iloinen siitä, että pääsin kokemaan jotain niin kaunista.

Nousu Kesänkitunturille alkaa loivana polkuna. Viime vuodesta muistin, että loppua kohden se rinne jyrkkenee ja muuttuu kivikkoiseksi ja suoraan sanottuna veemäiseksi kiivetä. Nyt Pirunkuru niminen nousu ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin vuosi sitten. Niin kiire ei ollut, etteikö paikasta ehtinyt ottaa muutamaa kuvaa. Olihan siellä paikalla tuttuja valokuvaajiakin Saara ja Antti, jotka toimivat myös turvajuoksijoina.



Matka jatkui kohti Kukastunturia. Olin laittanut repun pulloihin juotavaksi urheilujuomaa ja juomarakkoon vettä. Lisäksi energiana oli mukana kahta geeliä; omatekoista mustikkageeliä ja toista valmisgeeliä. Mukana oli myös rusinoita, suolapähkinöitä, lakua. Huolloissa oli tarkoitus ahmia banaania ja sipsiä. Ennen Kukastunturia olin juossut kiinni kaksi tuttua juoksijaa Laurat Lakio ja Järvinen. Liityin mimmien seuraan ja oli tosi kiva jutella ja tehdä matkaa yhdessä. Ylämäet tunkkasimme reippaasti sauvakävellen ja tasaiset ja alamäet juoksimme. Tahti oli sopiva ja matka joutui hyvin. Kukastunturilla aurinko alkoi laskea ja siitä oli otettava muutama kuva ja Laurojen kanssa saatiin sopivasti kuvaaja kilpaveljestä. Kukastunturin jälkeen maasto muuttuu märäksi ja tänä vuonna reitti oli erityisen kostea sateen ja myöhään sulaneen lumen vuoksi. Kuivilla kengillä emme olleet juosseet pitkään aikaan, mutta nyt kengät hörppivät suovettä urakalla. Löllöimmissä kohdissa ei kertakaikkiaan voinut juosta. Mutaa ja vettä oli välillä nilkkoihin saakka. Lisäksi alueen pitkospuut olivat todella liukkaat ja tarkkana sai olla, ettei kaadu ja satuta itseään.



Peurakaltioon saavuimme hyvissä voimissa. Sinne olin viime vuonna keskeyttänyt. Nyt teimme pikaisen huollon ja jatkoimme matkaa. Fiilis oli hyvä kaikilla. Huollon jälkeen alkaa alkuun melko jyrkkä ja juurakkoinen nousu Äkäskerolle. Huippua lähestyttäessä rinne loivenee, mutta loivaa ylämäkeä sitten riittää ja riittää. Juosta jaksoimme loivaa nousua ja Äkäskeron päällä polku oli mukavan helppoa joskin kivistä. Vuorokausi alkoi olla siinä vaiheessa, että normaalisti olisin nukkumassa, joten alkoi, kuten olin pelännyt, unetusvaihe. Silmiä luppasi ja aivot olivat ihan jumissa. Ilmeisesti kanssajuoksijoitakin alkoi uni painaa kun juttu ei enää luistanut alun malliin. Kofeiinitabletteja oli mukana, mutta niitä en tässä kisassa söisi. Lisäksi geeli ja urheilujuoma oli alkanut tökkiä ja olin ollut pitkään pelkän veden varassa. Neste ei imeytynyt ja jossain Äkäskeron ja Pahtavuoman välimaastossa vatsan sisältö tuli ulos. Meno oli alkanut tuntumaan melko tahmealta ja kävelyn osuus oli lisääntynyt. Kärsin melko pahasta energiavajeesta. Ajattelin, että tästähän tulee kunnon väsytystaistelu maaliin. Olin ottanut nesteytysjuomajauhetta mukaan ja Pahtavuoman huollossa kaadoin pulloista kaikki urheilujuomat pois ja korvasin ne Fluid Balansella.

Pieniä siemauksia kerrallaan join nesteytysjuomaa ja söin vähän rusinoita ja pähkinöitä. Laura L tarjosi siripiriä ja otin sen kiitollisena vastaan :) Pikku hiljaa etenimme ja pääsimme Rauhalan huoltoon. Siellä kulaus mehukeittoa ja banaania nassuun ja matka jatkui. Olisi tehnyt mieli istua huollossa olevalle tuolille, mutta en antanut nyt tässä kohtaa sellaista mukavuuden tunnetta mielelle. Matkaan lähdettiin Laurojen kanssa lyhyen huollon jälkeen. Hetken päästä taaksemme letkaan oli tullut uusi juoksija Pasi, joka oli kuunnellut meidän juttuja ja joka sen jälkeen yritti huijata nimekseen Vesan. Tämä on nyt sellainen sisäpiirijuttu, jota en avaa enempää. Osalliset sen ymmärtää :D

Rauhalasta hieman pohjoiseen alkaa ehkä reitin kostein osuus. Käytännössä juoksimme virtaavassa purossa, pajukossa, lammessa, turpeessa ja näiden välimaastossa. Oli henkisesti rankkaa aikaa, koska eteneminen oli hidasta ja unetti ja oli nälkä. Oli nälkä?? Mutta sehän oli oikeastaan hyvä asia. Vatsasta oli jotain alkanut imeytymään. Äkkiä söin vähän geeliä ja huollosta mukaan ottamani keksit ja lakua. Ne ei enää äklöttäneet ihan hirveästi.

Olisiko ollut noin 15 km Pallaksen huoltoon matkaa kun Satu ja Sami juoksi meidän letkan kiinni. Heidän eteneminen näytti pirteältä ja hetken mielijohteesta hihkaisin, että voisin liittyä seuraan ja yrittää vielä juoksua. Vähän pelotti pysynkö heidän tahdissa mukana, mutta siellä perässä sinnittelin. Juoksimme loivaa nousuakin ja kaikki alamäet. Ylämäet kävelimme ripeää vauhtia. Pikku hiljaa alkoi tuntumaan, että jaksan mukana ongelmitta. Jossain vaiheessa menin letkan eteen juoksemaan ja juoksu tuntui niin hyvältä, että annoin mennä omaa tahtia. Hetken päästä en nähnyt enää perässä ketään ja mietin, olisiko pitänyt jäädä odottelemaan. Tein päätöksen, että nyt annan mennä kun siltä tuntuu ja halusin vain päästä Pallakselle, koska se olisi henkisesti merkittävä käännekohta kisalle. Juoksin ilman minkäänlaista ongelmaa. Tunsin itseni virkeäksi. Olin täynnä energiaa ja olin voimakas. Muita juoksijoita alkoi tulla vastaan ja he tsemppasivat. Joku sanoi, että anna mulle vähän tuota energiaa ja kannusti perään. Juoksin lähes tauotta ja nautin jokaisesta askeleesta. Olin niin onnellinen, etten voinut kuin hymyillä. Tällaisessa kunnossa olin. Tällainen juoksu vastasi kuntotasoani. Kisan melkein pilasi energian puute ja ravinnon imeytymisongelmat. Onneksi viemäri oli alkanut vetää ja nyt sain juosta ja nauttia kisasta.

Pallakselle pääsin hyvässä kunnossa ja voimissa. Olin alun perin suunnitellut pitäväni pitkän tauon huollossa ja vaihtaa sukat ja kengät ja ehkä paidankin. Nyt tein päätöksen tehdä tauosta mahdollisimman lyhyt ja tehokas. Istuin penkille ja minulle tuotiin puuroa ja kahvia ja banaania. Pullot ja rakko täytettiin vedellä. En vaihtanut mitään varusteita, koska en kokenut siinä hetkessä tarvetta. Kiitos Nutsille aivan huikeasta huoltotiimistä. Teitte kisasta astetta helpomman.

Lähdin nousemaan Taivaskeron päälle yksin. Sauvoja apuna käyttäen matkan teko sujui ongelmitta. Pitkä se nousu on ja siksi en pitänyt kiirettä. Lisäksi alusta on todella hankalaa rakkaa, joten otin varman päälle, etten kaadu tai pyöräytä nilkkaa louhikossa.
Päälle päästyäni juoksin kohdat, joissa rakka oli helppokulkuisempaa. Vettä satoi aina välillä ja kivet olivat todella liukkaita. Fiilis oli niin hyvä, että välillä nauroin ääneen. Mihinkään ei sattunut ja matka eteni. Yksin sain matkaa taittaa ja kuunnella välillä musiikkia ja nauttia kauniista karuista maisemista. Monttellin majalla matkaa oli taitettu sen verran, että maaliin oli enää maratonin verran matkaa. Pysähdyin istumaan samalle penkille, jolla juoksusiskoni Millan kanssa istuttiin kaksi vuotta sitten erilaisissa fiiliksissä keskeytyspäätöksen jälkeen. Olin ottamassa selfietä ja höpöttelin kameralle kun näin takaa mökistä astelevan tutun hahmon. Tuukka tuli moikkaamaan ja otti kuvan minusta istuskelemassa. Matkaa jatkoin hyvällä fiiliksellä.



Huoltoväli Pallakselta Hannukuruun oli päälle 24 kilometriä. Sinne päästessä alkoi olla etureisissä tuntemuksia. Alamäissä ei enää meno ollut kovin rentoa ja vauhti hidastui väkisinkin, mutta se ei nyt haittaisi tässä vaiheessa mitään. Nyt maaliin pääsisi vaikka ryömien. Tulin huoltoon yksin, eikä siellä ollut muista juoksijoita. Kaatosadekuuro tuli siinä vaiheessa, joten en kauaa viitsinyt huollossa istuskella. Ystävällinen huoltomies jutteli mukavia ja kertoi, että ei kovin montaa naista ole tästä ohi mennyt ja olet nyt neljäs. Mitäää? Oikeastiko. Sen verran innostuin, että kysyin paljonko on väliä edellä menevään naiseen, mutta sitä ei mies osannut vastata. Olipas kiva kuulla sijoitus, vaikka eipä sillä tässä vaiheessa ollut kovinkaan suurta painoarvoa. En lähtenyt kiristämään vauhtia vaan jatkoin omaa tekemistä. Sen verran kisaviettiä oli, etten mielellään olisi luovuttanut sijoitusta kenellekään :)

Jossain Tappurin kohdalla alkoi takaa tulla höyryveturivauhdilla 55 kilometrin kisaajia. Voi morjes mitä vauhtia ne juoksi. Tunsin itseni patikoijaksi, vaikka kyllähän minäkin juoksin vielä siinä vaiheessa. Ennen Pyhäkeron nousua aloin olla jo melko väsynyt ja rakkoja oli alkanut tulla mm kantapäähän ja isovarpaaseen ja pikkuvarpaaseen. Ne eivät kuitenkaan missään vaiheessa puhjenneet, joten pystyin etenemään ilman infernaalista kipua. Pyhäkerolle nousu oli niin uuvuttava kuin muistinkin. Sauvoihin välillä nojailin ja annoin sykkeen tasoittua välillä. Olihan maisematkin kauniit niin niitä piti ihastella. Pyhäkerolla odotin näkeväni juoksukaverini Juhan poikansa Eeliksen kanssa. Olin jo päällä mutta en nähnyt ketään. Siinä sitten ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja ajattelin pissata. Jalat ei enää taipuneet kyykkyasentoon joten sillain puoliksi seisten liruttelin, kunnes näin noin 150 metrin päässä tutun hahmon. Hyvä ajoitus. Sori Juha :D :D

Juhan kanssa vaihdettiin kuulumisia ja kaksikko lähti laskeutumaan samaan aikaan. Pystyin suhteellisen kivuttomasti juoksemaan alas rinnettä ja sitä hiekkatietä mikä tuntui loputtomalta. Pelkäsin, että alamäki rikkoo rakot ja silloin matkasta tulisi tuskainen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ajattelin juosta nyt vielä niin paljon kuin mahdollista, koska tiesin, että loppu 15 km olisi tietä ja siinä juokseminen vaatisi melkoisesti motivaatiota ja sitä minulla ei enää kovinkaan paljon ollut. Eikä tosin jalkojakaan. Viimeisessä huollossa vähän heikotti ja sanoin jollekin henkilökunnalle, että oho, päässä vippaa ja minua pyydettiin istumaan. Sanoin, että ei kiitos istun sitten kohta maalissa. Otin mukaan sipsiä kourallisen ja juoksin tieheni. Huollon jälkeen ennen tietä oli ihanaa polkua loivaan alamäkeen. Rallattelin menemään minkä väsyneillä ja rakkoisilla kintuilla pääsin. Nautin taas joka metristä. Ajattelin, että kohta tämä loppuu :D

Sitten alkoi hiekkatie. Loputon, tylsä, itikkainen, tylsä, loputon ja itikkainen soratie. Ai että kun otti pattiin siinä vaiheessa. Väsytti ja unetti ja vauhti oli hidasta. Homma ei etene kävellen ja väkIsin pakotin itseni välillä juoksemaan. Lopulta pääsin asfalttiosuudelle ja matkaa maaliin oli noin 5 km. Se vitonen tuntui kestävän ikuisuuden. En jaksanut ottaa kuin muutamia kymmeniä metriä juoksua väliin ja kävelykin oli hidastunut. Tuntui, että kilometrit kestivät tunnista toiseen. Ei auttanut kannustushuudot jaksaa jaksaa, enää vähän maaliin, kohta oot perillä, enää pari kilsaa. Saatana kun en jaksa enää metriäkään!! Vihdoin kuului maalin äänet ja alkoi loiva alamäki. Juosten menin maaliin tuttujen ihmisten kannustamana. Punaiselle matolle ja siinä tuuletuksia ja loppuun pari loikkaa ja se oli siinä. Maalissa neljäntenä naisena ja ikäsarjani ensimmäisenä ajalla 25.56. Ei voinut olla kuin tyytyväinen, koska tavoitteena oli vain kisan läpäisy ja saada siitä tarvittavat UTMB pisteet.

Nyt on kisasta kulunut neljä päivää ja tuntuu, että palautuminen on hyvin käynnissä. Lihaskipua ei ole, eikä mukaan kisasta tarttunut mitään ikävää rasitusvammaa. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka lopun hiekkatiellä päätin, etten ikinä enää kisaa ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti