Pitkästä matkasta pitkä tarina.

Viime kevään nilkkavamman vuoksi jouduin siirtämään NUTS Karhunkierros 160km kisan tälle vuodelle. Kisa järjestettiin viime viikonloppuna. Valmistautua kisaan aloin heti joulun jälkeen, mutta jo tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen tuli takapakkia tautien muodossa. Maaliskuussa vasta pääsin aloittamaan treenit täysillä. Suurin piirtein pystyin noudattamaan juoksuohjelmaa, jonka oli laatinut Jalanjälki juoksuvalmennus. Kiitos Miikka ja Juuso :) Tavoite kisassa oli saada tarvittava määrä UTMB pisteitä eli päästä määräajassa maaliin. Ajan parannus olisi plussaa.

Kisapaikalle lähdin seurakavereiden kanssa. Olimme vuokranneet minibussin ja meno siellä oli kyllä taattua TTC laatua. Paskaa läppää ja hervotonta naurua :) Majoituimme torstaina illalla mökkiin ja nukkumaan pääsin suht ajoissa ja untakin sain varmasti riittävästi. Perjantaina aamulla haimme Henkan kanssa juoksunumerot ja samalla pääsi vaihtamaan kuulumisia muiden kilpailijoiden kanssa. Olo oli jälleen odottava ja rauhallinen. Panikoinnista tässä vaiheessa olisi vain haittaa. Toki pieni jännitys kuuluu lajiin ja se tuo kroppaan sopivasti adrenaliinia.

Starttiin mentiin isolla porukalla ja otettiin maaliviivalla valokuva. Toivoteltiin hyvät matkat ja halaukset. Mä pääsin seurakaverin haastatteluunkin.

Startti huudettiin ja matkaan lähti nyt ennätys iso joukko ns perusmatkalaisia. Kärki lähti tietysti kovaa vauhtia ensimmäiseen nousuun, mikä on "vaatimaton" Rukatunturi. Olin jälleen päättänyt mennä täysin omassa vauhdissa ja lämmitellä konetta hissuksiin. Kelistä oli luvattu lämmintä ja sitä se todellakin oli. Hikeä alkoi puskea heti ja selkä oli märkä jo Rukatunturin päällä. Petollisen kelistä teki kuitenkin kova tuuli joka viilensi ihoa. Tarkkana sai olla juomisien kanssa ettei saavu noutaja jo menomatkalla. Väli Konttaisen huoltoon tuorreilla jaloilla sujui mallikkaasti. Kivan yllätyksen olivat seurakaverit järkänneet Konttaisen huoltoon. Kannustus tuntui hyvältä, vaikka reagoin siihen varmaankin melko vaimeasti. Oli keskittynyt omaan tekemiseen ja taktiikkaan huollossa. Mahdollisimman pian oli selvittävä tästä huollosta ulos. Vettä lisäsin pulloon ja söin yhden keksin ja vähän mandariinia. Bajamajan kautta ulos huollosta ja matka jatkui kohti Juumaa.

Lämmin keli laittoi kyllä sykkeet koholle huollon jälkeisessä mäessä. Ei tehnyt mieli kiirehtiä. Olo oli kuitenkin loistava ja ajattelin ottaa kaikki alun nousut hissukseen ja säästellä voimia tasaiselle helpolle alustalle. Lopulta mäet loppui ja maasto tasoittui. Pidin vauhdin kuitenkin maltillisena ja juoksin rentoa vauhtia. Repimään en alkanut, koska kisa oli vasta alussa. Tarkoitus oli päästä Hautajärven huoltoon hyvissä voimissa. Nestettä join ja energiaa sain menemään kroppaan. Olin valinnut kengiksi VJ Sportin Irockit ja ne toimi hyvin louhikkoisissa alamäissä.

Ennen Juumaa juoksin helppoa polkua mikä kulkee hakkuualueen läpi. Maasto vietti hieman alaspäin ja annoin vauhdin kasvaa. No siinähän sitten pannutin näyttävästi. Polvi kynti maata ja kämmenet otti isänmaata vastaan. Pikainen tarkistus tuliko vammoja ja matka jatkui. Vammat olivat nyt vain kosmeettisia :D

Ennen Juuman huoltoa olin lähestymässä hiekkatietä kun kuulin lapsen huutavan nimeäni. "Hyvä Kaija" kuului monta kertaa. Ajattelin, että nyt oli kyllä liian aikaista saada niitä hallusinaatioita ja jatkoin matkaa. Tiellä olikin vastassa mitä ihanin pikku kannustaja. Fiina muistaakseni oli nimi. Halasin tyttöä ja liikutuin, koska tuli kodin kannustusjoukot mieleen. Fiina oli juoksututun Jaakon tyttö. Jaakon kanssa oltiin taaperrettu Oulankajoen penkkaa vuoden 2016 kisassa tummuneina ja nyt sanoinkin, että kenen kanssa nyt siellä kiroilen :D

Juumaan pääsin ja siellä olikin pidettävä hieman pidempi tauko. Vettä piti laittaa joka pulloon ja täyttää juomarakko. Seuraavaan huoltoon olisi matkaa kolmisen kymmentä kilometriä. Nyt huollossa oli banaania tarjolla ja se maistuikin muutaman palan verran. Myös sipsit uppos kitusiin. Otin toiseen lötköpulloon vain vettä ja lisäsin siihen varmuuden vuoksi nesteytysjauhetta. Jotenkin oli sellainen kutina, että neste ei ole nyt hetkeen imeytynyt toivotulla tavalla. Vatsassa hieman hölskyi ja vatsa pömpötti enemmän kuin yleensä. Olin jo hyvissä ajoin ottanut suolaa auttaakseni imeytymisessä. Huollosta jatkoin matkaa pirteänä. Laitoin vaihteeksi musiikit soimaan, koska seuraavaksi tulisi eteen reissun mukavinta antia alustan suhteen. Pieni Karhunkierros hienoine koskineen ja maisemineen on kyllä niin huippu paikka. Tuolla on kuolemansynti juosta ilman, että ottaa pari kuvaa matkamuistoksi.

Pieneltä karhunkierrokselta matka jatkui kohti Oulankajokea ja sen joentörmää. Alusta on juurakkoista ja teknistä. Suosiolla kävelin kaikki pahimmat paikat ja säästin jalkoja helpoille pätkille. Vauhtiin se ei juurikaan vaikuta pomppiiko juurakoissa vai käveleekö, mutta energian kulumista ajatellen kävely on kannattavampaa. Paitsi jos on niin tikissä, että mikään ei tunnu missään :D

Oulankajoelle pääsin ja olo alkoi olla tukala. Aurinko paistoi kuumana ja olo alkoi olla etova. Kastelin käsiä, niskaa, ja kasvoja useamman kerran koskista ja joesta.  Päätin oksentaa hölskyvän nesteen pois. Se auttoikin oloa. Nesteenä join jälleen sitä tuttua ja hyväksi havaittua Fluid Balansea. Ykäämisen jälkeen juoksu maittoi taas paremmin. Oulankajoen rannasta ylös noustuna reitti muuttui helpoksi hiekkaiseksi kangasmaastoksi, jossa profiili on tasainen.

Hieman ennen Kiutaköngästä vastaan rappusilla käveli Laurat Lakio ja Järvinen, jotka tänä vuonna toimivat kisaorganisaatiossa. Oli kiva tavata mimmit, joiden kanssa olen taivaltanut jokusenkin kerran. Kovia naisia molemmat. Arvostan suuresti <3

Oulangan huollossa päätin vaihtaa kengät. Irockit on lestiltään kapeat ja helteellä jalat oli turvonneet sen verran, että alkoi olla kengässä ahdasta. Jalkaan laitoin La Sportivan Bushidot, joilla juoksin YlläsHettan viime kesänä ilman suurempaa ongelmaa. Oulangan huollossa join kokista ja kahvia. Dropbagissa oli luottoevästä mustikkasoppaa. Olo oli kohtalainen ja matkaa jatkoin kävellen, jotta syötävä ei lentäisi heti pihalle. Seuraava etappi olisi Hautajärvi. Lähdin pikkuhiljaa juoksemaan helppoa kangasmaastoa ja kuullostelin vatsaa. Ja kyllähän se taas alkoi hölskyä. Aloin olla jo melko kyrsiintynyt kun uudelleen piti ykätä. Alkoi jo vähän pelottaa, miten tässä vielä käy. Luotin kuitenkin siihen, että illan ja yön aikana ilma viilenee ja olo helpottuu. Niin siinä kävikin ja sain uuden vaihteen päälle. Juoksin nyt menetettyä aikaa kiinni. Muutamia kantanneita juoksijoita ohitin ja tsemppasin jatkamaan sitkeasti. Vanha viisaus ultralla on se, että olo saattaa vaihdella todella paljon. Jos hetkellisesti tuntuu pahalta ja väsyttää niin kannattaa vaan himmata vauhtia ja odottaa sitä hyvää hetkeä. Se sieltä yleensä tulee. Nyt toivoin, että tämä olo jatkuisi vielä pitkälle paluumatkalle.

Hautajärvelle saavuin kello 01.00 eli lähes tismalleen samassa ajassa kuin viimeksi. Olin siihen aikaan ihan tyytyväinen. Paluumatkalle jäi vielä runsaasti aikaa. Söin puuroa ja mustikkasoppaa ja banaania. Täyttelin geelipullot ja laiton takin päälle, koska olin alkanut palella.

Matka kohti maalia alkoi ja kunhan sain huollossa tönkkööntyneet jalat taas vetreiksi jatkoin juoksua. Edelleen olo oli hyvä ja pystyin pitämään jonkinlaista juoksuvauhtia yllä. Nautin öisestä valosta ja hiljaisuudesta. Eräskin suo, jonka halki meni pitkokset, oli henkeä salpaavan kaunis. Kuu loisti vaaleanpurppuralla taivaalla ja suon tuoksu oli uskomaton. En ottanut siitä kuvaa, koska se olisi ollut vääryys. Kamera ei pysty tuota tunnelmaa välittämään. Painoin sen mieleeni ja saan sen sieltä palautettua aina halutessani. Tarvitsee vain sulkea silmät ja hengittää syvään.

Olisikohan ollut noin puoliväli Hautajärven ja Oulangan välissä kun tunsin jalassani kovan kipeän pistoksen. Jalka nousi ketterästi  ilmaan ja aloin vaistomaisesti raapia kohtaa. En siinä yön väsyttäneillä aivoilla sen enempää asiaa miettinyt tai edes nähnyt mitään vaan jatkoin matkaa. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja johan sitä taas alkoi laatta lentää. Puolenvälin krouvissa syöty puuro halusi kankaalle. Jatkoin kävellen matkaa. Ajattellin, että kyllä se olo taas siitä kohentuu kun maltan hidastaa ja ottaa nestettä maltillisesti. Tässä vaiheessa huomasin, että oikean jalan kantapään sivuun oli tullut iso rakko. Rakko oli puhjennut, mutta onneksi sen päällä oleva iho oli ehjä. Pidin taukoa ja putsasin jalkaa minkä pystyin ja laitoin ison palan ns keinoihoa siihen päälle. Väitän, että ilman tätä toimenpidettä iho olisi mennyt vereslihalle ja mun kisa olisi ollut siinä. Niin iso tuo rakko oli ja hankalassa paikassa. Maaliinkin kun oli matkaa vielä yli 60 km.

Porukkaa meni nyt sitten mun ohi kun en juoksemaan kyennyt kuin lyhyitä pätkiä. Energiat oli alhaalla ja mikään ei maistunut. Väkisin nielin geeliä ja suolapähkinöitä. Joka kerta kun yritin juoksua alkoi nousta ylös, joten päätin, että antaa olla sitten. Kävellään nyt ainakin sinne Oulangalle ja katsotaan miten siitä eteenpäin jatkuu. Kohta, jossa olin tuntenut aiemmin sen piston, alkoi olla kipeä ja nilkka jäykkä. Ajattelin, että se vaan on matkasta johtuvaa kipua. Onneksi kauniita maisemia riitti ja kävellessähän niitä ehti hyvin ihastella :D

Loppumatka Oulangalle tuntui ikuisuudelta ja pakki oli alkanut mennä sekaisin. Muutama istunto piti pitää ja kyllä alkoi potuttaa kun aikaa kului kaikkeen muuhun kuin maaliin menoon. Kuin pahimmassa painajaisessa, jossa kesken kisan pitää tiskata ja käydä kaupassa ja peitellä lapset ja mitä vielä. Olin Oulangalla lopulta varmaan lähes kaksi tuntia myöhemmin kuin edellisellä kerralla ja siinä vaiheessa tiesin, että mitään enkkaa ei tule. Nyt oli vaan päästävä maaliin, jotta saan ne pisteet mitä olin hakemassa.

Muutama väsynyt kisaaja jatkoi Oulangalta matkaa raatobussilla ja sen kyytiin en nyt ollut menossa, vaikka mieli tekikin. Väsytti pirusti ja olin todella kylmissäni. Yritin huollossa räpeltää jotain vaihtokamaa liiviin ja täyttää pulloja. Huollossa olin samaan aikaan Petrin kanssa, jolla oli ollut myös nihkeetä. Taisin lähteä häntä ennen matkaan ja kohtahan Petri tulikin perässä ja jatkettiin yhdessä. Oli ihan kivaa matkata jonkun seurassa edes hetken. Ei mennyt kauaa kun Petrin vauhti oli mulle liikaa ja lisäksi tarvitsin aikaa omille pikku saniteettitoimille. Oksensin kaikki mitä olin syönyt huollossa. Ei hemmetti.

Pitkät pätkät etenin taas yksin ja olin kateellinen kodassa aamupalaa virittelevälle pariskunnalle. Kahvit siinä nätisti tulella ja niin ihana maisema. Hyvin nukuttu yö takana.. Vittu ja mä täällä vaan tamppaan menemään :D Ennen Oulanganjoen törmälle laskeutumista näin Petrin istuvan tukilla ihan tummuneena. Takki päällä ja hanskat kädessä ja huppu vedetty silmille. Oli kuulemma kantannut totaalisesti ja istuskellut siinä jo tovin. Sanoin, että lähde mun matkaan niin mennään hissukseen, et voi siihenkään jäädä. Siinä me sitten taaperrettiin kaks voittajaa menemään. Hitto mitä touhua manasin mielessäni. Käki kukkui jossain taas ja Petrin kanssa todettiin, että kuinka huonosti menee kun kukuntakin ottaa päähän :D

Matka jatkui Oulankajoen rantaa ja Petri oli mennyt menojaan. Päivä oli alkanut lämmittää ja olo oli jo suht hyvä kun ei palellut tai väsyttänyt. Edelleenkään en juossut, koska voimia ei ollut. En ollut syönyt juurikaan muutamaa kulausta geeliä enempää. 80 kisan kärki alkoi tulla takaa ohi. Siinä retkeillessä oli ilo seurata kuinka kepeästi pojat ja tytöt pisteli menemään.

Matka Juumaan meni kävellen, mutta ei se mua enää edes haitannut. Lyhyempien matkojen kisaajia alkoi tulla ohi oikealta ja vasemmalta ja sitä tsemppien määrää. Ajattelin, että olenko joku julkkis kun mun nimi sanottiin niin monta kertaa ja kuulin kuinka kova mimmi oon ja maaliin meen ja enemmän takana matkaa kuin edessä ja jaksaajaksaa. Ihan hauskaahan tuo oli alkuun, mutta noin 100 tsempin ja selkään taputtamisen jälkeen käänsin numerolapun eteen, että muut luulee mua vaan retkeilijäksi eikä sano mitään. Toimi muuten yllättävän hyvin :D Hyväähän kaikki tarkoitti, mutta itsellä oli asennevamma siinä kohtaa. Seurakavereita alkoi tulla takaa ohi ja vuorotellen jäivät vaihtamaan kuulumisia. Se tuntui kivalta ja sain keskittyä muuhun kun oman olon miettimiseen.

Muistelisin, että ennen Juuman huoltoa mua oli kannustamassa pieni Fiina tyttö uudelleen. Halasin ja kerroin, että täällä sä olit jo päivällä kannustamassa ja nyt taas yön jälkeen uudelleen ja mä oon kisannut tän koko ajan. Petriinkin taisin törmätä siellä Juuman huollossa jälleen, mutta yksi jatkoin matkaa. Enää ei olisi kuin 20 kilsaa maaliin. Sen vaikka ryömii jos jalat ei kanna.

Lähellä Konttaista päätin tarkistaa vasemman jalan tilanteen. Nilkka oli niin kipeä, että jokainen askel tuntui kuin joku olis puukolla tökkinyt. Seurakaveri Markit osui kohdalle siinä ja yhdessä tutkittiin mitä kompressiosäärystimen alta paljastuu. Siis tämähän olisi kannattanut tehdä jo noin 40 km aikaisemmin, Sääressä oli mustelmaa muistuttava läntti joka oli kipeä. Kuvittelin, että olen sen vaan lyönyt johonkin joten säärystin jalkaan ja Konttaista kohti.

Konttaisen huoltoon pääsin ihan hyvää vauhtia. Muutamassa nousussa sanoin perässä tuleville, että ohi mahtuu ja saa mennä jos haluaa. Olin kovin imarreltu kun kuulin vastaukseksi, että mentäis mutta kun ei päästä. Ylämäissä jaksoin tunkata muiden vauhdissa ja jopa ohi, mutta tasaisella ja alamäissä jäin kuin seinään. Lopulta pääsin Konttaiselle ja Valtavaaralle ja Rukakin näkyi jo. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin hetken autiotuvan edessä ja ihailin maisemaa.

Valtavaaralta alastulo olikin sitten toinen juttu. Jalat oli siinä kunnossa, että ne ei enää ottaneet käskyjä vastaan. Todella hiljaa kipusin rinteitä alas, etten kaadu. Siihen louhikkoon en halunnut edetä naama edellä. Siinä sitä mentiin ja aloin olla jo melko epätoivoinen. Rakot isovarpaassa ja monessa muussakin varpaassa tuotti virkistävää tuskaa ja turvonnut vasen nilkka ei ollut yhtään kiltti mulle.  Ajattelin, etten vaan pääse perille koskaan. Lopulta pääsin viimeiseen nousuun ja huipulle. Alas maaliin laskeutuessa alkoi hervoton spontaani itku. Se vaan tuli, vaikka en olisi halunnut itkeä. Se ei ollut onnen itkua vaan totaalisesti uupuneen ihmisen aivojen tuotosta kun se tajuaa, että nyt tämä on ohi. Kohta ei tarvitse enää jaksaa vaan voi antaa periksi. Maaliin menin kuitenkin juosten. Adrenaliinia tuli vereen vielä sen verran, että kipu väistyi ja jalat kantoi. Kiinnitin sauvoihin Tawastia Trail Clubin buffin kuin lipuksi, jonka nostin ylös. TTC kavereiden tsemppaus matkan varrella ja kisastudioissa kotona sai mut pääsemään maaliin. Samoin ajattelin miestäni ja lapsiani, joiden tiesin seuraavan mun palluran etenemistä. En halunnut tuottaa heille pettymystä.

Tämä kisa oli tähän mennessä kovin taistelu ja päättyi EA telttaan lämpölampun alle ja lopulta kotona sairaalaan allergisen reaktion vuoksi, minkä aiheutti maamehiläispesään astuminen. Kolme kipakkaa mehiläistä oli puolustanut pesäänsä ja uhrannut henkensä mun kinttuun. Aikaisemmin olen jättänyt kisan kesken jos on ollut noinkin vaikeaa. Nyt päätin katsoa sen viimeisenkin kortin. Ehkä joku sanoo, että otin turhia riskejä, mutta tehty mikä tehty. En kadu hetkeäkään. Kisan jälkeen olin pettynyt omaan aikaan, mutta nyt jo osaan arvostaa maaliin pääsyä. Se ei ollut tuolla itsestään selvyys. Kaksi 100 mailin kisaa takana lämmittää mieltä kummasti ja etenkin ne pisteet UTMB:lle.