Birgitta, pirullinen mimmi 😅

Tänään kävin neljättä kertaa Birgitan polulla. Lempäälän alueella kiertävän noin 50 km:n pituisen retkeilyreitin olen nyt tutkinut melko kattavasti ja täytyy sanoa, että ei tuo Birgitta ole yhtään kiltti mimmi vaikka reitistö on todella hyvin merkitty ja reitillä on toinen toistaan hienompia laavuja ja nuotiopaikkoja.  

Polkujuoksijalle reitti tarjoaa teknisen leikkikentän josta kuitenkin on leikki kaukana. Juurakkoa,  kivikkoa ja melko suuriakin korkeuseroja on jopa minun makuuni liikaa. Jos edellä mainitut tekijät eivät haittaa, saa Birgitan poluilla tehtyä loistavan treenin.  Tuolla juokseminen vaatii tasapaino, ketteryyttä, lihasvoimaa ja vahvoja keuhkoja 😅 Tänään lisähaasteen reitille toi loska, joka teki juurista todella liukkaita, eikä ilman pannuja tänään selvitty. Kuvat otettu Siisjärven ja Siisjärven kukkulan suunnilta. 

Lenkin päätteeksi nuotiolla paistetut pitsat oli arjen luksusta. Tuonne varmasti tulee mentyä juoksentelemaan uudelleenkin, koska polut tuolla ei juoksemalla kesken lopu. 

Varjoköykkyri

Nutsin pojat järjestävät tähän aikaan vuodesta Kempeleellä juoksuiloittelun, jossa laskettelurinnettä kiivetään ylös ja toiselta puolelta juostaan alas. Kuullostaa kivalta tavalta viettää pikkujoulua. Harmi vaan ettei noin pitkälle viitsi aina lähteä ajelemaan, mutta ei hätää. TTC: n Polkuparta Juha on jo muutaman kerran kutsunut joukot Varjoköykkyriin Aulangolle. Sinne siis otettiin aamulla suuntia. Kierrettävä reitti on ns Tornilooppi, jossa noustaan Aulankojärven rannasta ylös näkötornille entistä pujottelurinnettä ja tornin ohi lähdetään juoksemaan alamäkeä, joka päättyy taas Aulankojärven rannan tuntumaan. Mittaa kierrokselle tulee n 1300 metriä ja nousua tulee n 73 m. 

Tavoitteena minulla oli ensin juosta marrasputken pakollinen osuus ja sehän meni reilussa kahdessa kierroksessa. Seuraava tavoite oli viihtyä reitillä tunti. Siis tämä homma ei todellakaan ole kivaa ja kyllästyn kiertämiseen yleensä melko pian. Alle tunnissa olin kiertänyt viisi kierrosta ja sekin olisi ihan riittänyt treeniksi. Lähdin kuitenkin Timon ja Sailan mukana jälleen uudelle kierrokselle ja sen jälkeen olikin selvää että verttitonni juostaan tänään eli 14 kierrosta. En edes muista milloin olen viimeksi tämän tyyppistä treeniä tehnyt, varmaan joskus viime talvena ja siihen nähden olen erittäin tyytyväinen, että aikaa tuohon tonniin kului noin 2.5 h. 

Näitä mäkitunkkauksia pitää jatkossa tehdä säännöllisesti ja välillä varioiden portaissa. Treeni vei tänään naisesta voiton.  Kotiin päästyä ja  syötyäni sammuin sohvalle kuin se kuuluisa saunalyhty :D

Phoenix

Viimeisin päivitys on näköjään maaliskuun alulta, maaliskuun lopulla maailma muuttui. Koko loppuvuosi piti suunnitella uusiksi. Suurin pettymys oli tietenkin UTMB:n siirtyminen vuodella eteenpäin. Tosin jo ennen kisaorganisaation virallista ilmoitusta siirrosta olin päässäni luopunut kisasta ja himmannut treeniä. Oli hankalaa miettiä mitä keksii tilalle ja viitsiikö edes kisata mitään kovin kummoista kun ei oikein ollut treenimotivaatiotakaan peruuntumisten vuoksi. Peruuntuneen Karhunkierroksen kisan tilalle kävin toukokuussa kaveriporukalla juoksemassa Oulangalta Rukalle 57 kilometriä ja se sujuikin ilman mitään ongelmia ja hauskaa oli. Yksi ihan parhaista juoksuista. 

Koko kesä meni ilman mitään suurempaa ajatusta kisaamisesta ja sitten loppukesästä kun päähän tuli ajatus osallistua Vaarojen maratonilla 131 km kisaan niin tämän päätöksen jälkeen mursin poluilla juostessani kylkeni ja murtuneen kylkiluun potemisessa menikin sellainen kuusi viikkoa ja Vaarat piti unohtaa :D Onneksi pääkoppani sekoamiselta pelasti muuten luonnossa liikkuminen ja sitä tulikin tehtyä kiitettävästi. Vierailin kesän ja alkusyksyn aikana lähes kymmenessä kansallispuistossa retkeillen. Melontakurssin suoritin heinäkuussa ja se olikin ollut monen vuoden haave. Vesillä aukeaa ihan uudet ulottuvuudet luontoliikkujalle. Riippumattoilusta ja eräilystä onkin tullut rakas harrastus ja sopii rauhoittavana vastapainona polkujuoksulle loistavasti. Retkeillessä ei tarvitse paahtaa kiireellä kaikista hienoista maisemista ohi. 

Lokakuun lopussa pääsin taas mukaan vähän treenitunnelmaankin, mutta motivaatio oli edelleen todella hukassa. Lenkille sai vääntäytyä väkisin ja se tuntui kohtuu raskaalta. Sitten onneksi tuli marraskuu ja päätin osallistua marrasputkeen tavoitteena motivaation palauttaminen ja peruskunnon kohottaminen. Nyt on marraskuun puoliväli ohitettu ja olen jo saavuttanut tavoitteeni. Treenimotivaatio on tapissa, en malttaisi odottaa seuraavaa päivää ja sen tuomia liikunnallisia iloitteluita :D Olen myös aloittanut voimatreenit ja salilla tulee viihdyttyä jo useampana päivänä viikossa. Treenillä pyrin saamaan jalkoihin kimmoisuutta ja taloudellisempaa juoksua voiman kautta. Onnea on työkaverit, jotka jaksavat hikoilla salilla mukana :)

2021 vuoden tavoitteet on kirkkaana mielessä ja kohti niitä mennään levollisin ja luottavaisin mielin. Nyt on sellainen tunne, että on mun vuoro loistaa kaikkien vastoinkäymisten jälkeen :)

Monipuolista tekemistä.

Helmikuun alussa pientä takapakkia tuli vanhan perussairauteni merkeissä ja sen perään iski flunssa. Nämä estivät liikunnan tehokkaasti noin kolmen neljän viikon ajan. Helmikuun lopulla lähdettiin perheen kanssa Kuusamoon ja siellä tuli ulkoiltua lähes puolet vuorokaudesta. Kävin moikkaamassa tietysti vanhaa ystävää Myllykoskea ja sen isosiskoa Kiutaköngästä.

Hiihtelin lasten kanssa mökin viereen tehdyllä ladulla ja kävin Rukan unelmabaanallakin hiihtämässä. Eniten tuli kuitenkin patikoitua tykkylumisilla vaaroilla. Valtavaaran ja Riisitunturin maisemat jaksoivat hämmästyttää. Mäkien kiipeäminen sai hymyn korviin ja olin onnellisimmillani.

Kuntivaaralle hiihto metsäsuksilla oli ehkä kuitenkin henkeäsalpaavin kokemus. Puuterilumella hiihto vaaran laelle auringon laskiessa sai silmät kostumaan. 4.5 km ylämäkeen hiihtoa kävi hyvästä kuntoilustakin ja näkymät ylhäällä oli palkitsevia.

Hiihtoloman jälkeen juoksutreenit on lähtenyt ihan hyvin vauhtiin ja mikä tärkeintä motivaatio treeneihin on huippukorkea. Nyt pitää alkaa lisäämään tehoja ja määriä kesää kohti. Polvikin on ollut yllättävän hyvässä kunnossa. Tänään olin juoksuseurana maratonia juoksevalle ystävälle Minnalle. 16 kilsaa meni tosi nopeasti kun oli paljon puhuttavaa. Minna jatkoi juoksua yksin ja todellakin juoksi itsekseen maratonin. Kova veto. Huomenna pääsen nauttimaan Aulangon poluista pitkiksen verran kahden muun juoksukaverin kanssa. Mahtava juoksuviikonloppu tästä kehkeytyi. 

Piristystä treeneihin

Hämeenlinna ja sen lähialueet on polkujuoksijan taivas ja polkuja täällä riittää. Silti välillä tutut polut alkaa maistumaan puulta. Näin on käynyt välillä itsellekin ja siihen lääkkeeksi olen talven aikana käynyt tutstumassa uusiin polkuihin hieman kotinurkkia kauempana. Tammikuussa käytiin Aitoossa Laipanmaalla juoksemassa Hirvijärven kierros. Hämeenlinna oli tuolloin täysin lumeton ja olikin yllätys, että Pälkäneellä lunta oli ihan kunnolla. Pientä metsäautotietä ajaessa Pihtilammelle auton pohja laahasi lumessa. Jännitysmomentista huolimatta selvittiin starttiin. Maisemat tuolla kierroksella oli ihan kohtalaisen hienot. Tunnelmaa latisti kuitenkin isot hakkuuaukeat. Polku tuolla oli pääsääntöisesti melko teknistä eli jos etsii helppoa juostavaa reittiä ei tuo Laipanmaa ole ensimmäinen vaihtoehto.

Toinen kiva kohde alle tunnin ajolla Hämeenlinnasta on Liesjärven kansallispuisto. Siellä riittäisi tutkittavaa parillekin päivälle. Nyt kävimme juoksemassa Kyynärharjulla ja matkattiin Kasvetisen laavulle. Tuolla polku on välillä todella haastavaa; juurakkoa ja kivikkoa, mutta välillä on helpompaa alustaa ja ilahduttavan paljon pitkospuita. Metsä tuolla on osittain todella vanhaa ja niin paljon sammalta en ole nähnyt oikeastaan missään kuin tuolla Peukalolammin tienoilla (saatoin muistaa paikan väärin). Eksymään ei pääse hyvien reittimerkkien vuoksi.

Helmikuussa kävin myös juoksemassa Janakkalan Kolmilammilla ja se olikin kiva tuttavuus tässä ihan lähellä. Matkaan voisi lähteä Turengistakin ja juosta polkuja pitkin Kiipulan kautta Kolmilammille ja takaisin. Matkaa tälle reitille tulisi noin 30 km. Nyt startattiin Kolmilammin lavalta ja käytiin kääntymässä Helvetinvuorella. Polkuja tuolla alueella on monelle erilaiselle reitille ja nyt saatiin vain esimakua niistä. Suunnittelin jo mielessäni maastopyöräilyreissua Hämeenlinnasta Kolmilammille ja takaisin. Reilun 50 km matka tuosta tulee helposti. Polku tuolla oli helppoa tosin mäkistä. Tuonne on mentävä pian takaisin. 

Viimeisin tutustuminen uusiin polkuihin tapahtui Birgitan polulla. Ehdin käymään vain pienen raapaisun tuolla ja sen perusteella haluan mennä tuonne tutkimusmatkalle uudelleenkin. Polut oli hyvin merkitty. Polku menee monessa kohtaa vesistön vieressä, mikä antaa paljon kaunista katseltavaa, mikäli nyt katseen voi nostaa polusta. Polku tuolla oli nimittäin haastavaa ja juurakkoista. Nyt maa oli jäässä, mutta oli havaittavissa, että sulan aikaan tuolta ei kuivin jaloin selviäisi. Polku kulkee Vuoreksesta Lempäälään saakka ja matkaa tuolle tulee muistaakseni 50 km.

Tänä talvena olen vielä suunnitellut käyväni Isojärven kansallispuistossa ja Sipoonkorvessa. Tosin kyllä nämä kotipolut taas maistuu ihan mukavasti. Kevättä kohti mennään.  

Juoksut jatkuu.

Vuosi 2019. Mitä siitä voisi kirjoittaa. Vuosi oli hengähdystauko vähän kaikesta. Ehkä sen voisi kiteyttää sanomalla että ei napannut, kiinnostanut, enkä jaksanut edes välittää. Juoksu jäi todella vähäiseksi. Aikaisemmin motivaation puute on ollut ahdistava kokemus ja jotenkin sellainen asia, joka yli oli päästävä nopeasti. Nyt monttu sai olla ihan rauhassa ja kasvaa heinää. Ihan sohvaperunana en vuotta viettänyt. Bodomilla kävin fiilistelemässä kavereiden kanssa. Karhunkierroksella kävin kokemassa pään hajoamisen juuriin ja motivaation puutteeseen. Kopparnäs Coast Trail oli kiva uusi kokemus, vaikkakin 29 asteen helle hieman latisti tunnelmaa. Maalissa juoksin suoraan mereen :D

Pyöräilystä tuli hyvä korvaava laji. Pyöräilin pääasiassa maastossa, mutta uuden pyörän myötä myös maantiellä tuli ajettua muutama lenkki. Kävin jopa ensimmäisessä maastopyöräilykisassa Kiipulassa ja sekös oli kivaa puuhaa. Vuoden aikana tuli tehtyä ihan just sitä mitä halusin, enkä asettanut itselleni mitään tavoitteita.

Polvi oli oikukas koko vuoden ja oikeastaan kesällä se oli niin kipeä, että luulin jo juoksujeni olevan kokonaan ohi. Olin viikkoja juoksematta ja annoin polven tulehduksen parantua rauhassa. Oikeastaan vasta loka- marraskuussa aloittelin paluuta poluille ja joulukuussa juoksut jatkui vähäisillä määrillä polvea kuullosstellen. Muutaman pidemmän lenkin tein ja polvi ei niistä kipeämmäksi tullut. Pääsin käymään jopa Pienellä Karhunkierroksella juoksemassa tyttären kanssa ja se oli oikeastaan koko vuoden kohokohta. Aloin pikkuhiljaa ihastumaan juoksuun uudelleen.

Nyt sattui käymään vielä niin, että onnetar oli suotuisa UTMB arvonnassa ja olen mukana tänä vuonna 170 km matkalla. Tämä kisa on ollut haaveena ja tavoitteena useamman vuoden ajan. Viime vuonna arpa ei osunut kohdalle, mikä olikin lopulta varmasti onni. Tänä vuonna olen riittävän nälkäinen ja uskon, että treenit maistuu. Haluan jo päästä kunnolla säännöllisen treenin pariin ja odotan tapahtumaa innolla. Kirjoittelen täällä blogissa treeneistä kohti tuota 170 kilometrin monsteria. Sunnuntaina käväistään Liesjärven poluista nauttimassa ja se voisi toimia lähtölaukauksena kohti hienoa seikkailua. 

Unelmia

Kotimatkalla Karhunkierroksen 166 mittaiselta ultrajuoksumatkalta mainitsin samassa autossa olleille juoksukavereille, etten halua enää koskaan mennä juoksemaan tuota matkaa. Silloin olinkin aivan tosissani sitä mieltä. Tuon lauseen sanottuani tajusin, että miten sitten käy unelmalle juosta UTTF läpi. Samaiset kaverit juttelivat, että Ylläksellä heillä olisi jo majoituskin valmiina ja kyytejä sovittu, ei siinä kauaa aikaa harkintaan tarvinnut tehdä. Siitä se ajatus sitten lähti. Minun pitää yrittää vetää touri läpi tänä vuonna. Suunnittelemani reissu Norjaan Hornindal Rundtille piti haudata ja ottaa uusi tavoite Ylläs-Hetta juoksusta heinäkuussa. Siihen olisi aikaa 7 viikkoa.

Tuo Ylläksen kisa meni helteisissä oloissa maaliin. Helppo reissu se ei ollut, mutta maaliin pääsy tarkoitti tourin jatkumista ja sitä, että Vaarojen Maratoni olisi viimeisenä tähtäimessä lokakuun alussa. Ylläksen kisan jälkeen pidin muutaman viikon vapaata juoksusta. Treeni ei maistunut ollenkaan ja juoksukilometrejä ei tullut kuukauteen kuin muutamia kymmeniä. Annoin itselleni aikaa palautua kahdesta pitkästä kisasta ja ajattelin, että aikaa treeneille olisi vielä runsaasti ennen Vaaroja. Pikkuhiljaa pääsin aloittelemaan juoksuja. Noin kuusi viikkoa ennen Vaarojen kisaa olin tekemässä mäkitreeniä. Alamäkeä juostessani oikea polvi pamahti rikki. Nilkutin metsästä autolle, mutta en ollut erityisen huolissani polven kohtalosta. Jotenkin ajattelin, että se on joku pikkuinen ohimenevä kiputila. Kävin kuitenkin seuraavana päivänä lääkärissä, eikä siellä selvinnyt tietenkään päällisin puolin tutkittuna mitään selitystä kivulle. Lääkäri epäili kuitenkin, että kierukka on saattanut revetä. Olin kaksi viikkoa täysin juoksematta ja silti polvi vain jatkoi kipuilua. Aloin olla epätoivoinen Vaarojen suhteen. Olin jo lähellä tehdä päätöksen jättää kisa väliin. Testijuoksujen perusteella ja sillä valtavalla hingulla saada finisherin liivi päälle, päätin kuitenkin lähteä kisaan. Lähes ilman treeniä ja paskalla polvella pidin onnistumista melko marginaalisena.

Torstaina ajeltiin Kolille ja perjantaina mökissä pakkailin kisavarusteita kasaan. Puolen päivän jälkeen alkoi sataa lunta ja sitä tulikin ihan kiitettävästi. Kiittelin äiti luontoa tästä pikku lisähaasteesta iltaa ajatellen. Ajatus loskaisesta sysipimeästä startista alkoi tehdä olon hieman jännäksi. Noin tuntia ennen starttia veimme maalikassit ja drop bagit Ukko-Kolin luontokeskukseen. Kisakeskus olikin täynnä tuttuja ja oli todella kiva jutella monesta kisasta tutun juoksijan kanssa ja jakaa sitä lähdön tunnelmaa. Väitän, että kisan startti on aina jännä paikka, vaikka olisi kuinka kokenut ultrajuoksija.

Kisa starttasi kello 20.00 perjantaina. Aurinko oli laskenut ja oli pimeää. Otsalamppujen valaisema letka lähti kohti Mäkrää. Olin etukäteen laskeskellut omaa kisavauhtia ja olin päättänyt lähteä todella rauhallisella vauhdilla liikkeelle. Tarkoitus oli säästellä polvea ensimmäisellä kierroksella, jotta pääsisin jatkamaan matkaa vielä toiselle kiekallekin. Juoksin korostetun hiljaa alamäet, jotta polveen ei kohdistuisi yhtään ylimääräistä kovaa iskutusta. Juoksin rauhallisella vauhdilla tasaiset osuudet ja kaikki ylämäet etenin sauvakävellen. Laskeskelin, että noin 11-12 tuntiin pitäisi saada kierrettyä ensimmäinen kierros, niin aikaa toiselle kierrokselle jäisi hyvin. Matka Mäkrälle meni huomaamatta ja Mäkrän nousukin tuntui yllättävän kevyeltä. Alusta oli lumisateen vuoksi melkoisen märkää ja jalat tuntui jo varhaisessa vaiheessa kosteilta ja kengät mutaisilta. Viimeistään jalat kastui Rykiniemessä, jossa Herajoki ylitettiin kahlaamalla. Kylmä vesi virkistikin mukavasti. Rykiniemessä täytin juoma-astiat ja nestettä olinkin juonut hyvin. Juomarakossa minulla oli vettä ja liivin etupullossa elektrolyyttijuomaa. Tämä kombo toimi koko kisan. Lisäksi toisessa etupullossa oli geeliä ja sitäkin olin pystynyt syömään ilman kuvotusta. Oikeastaan pystyin syömään kaikkea yökkimättä, mikä tuntui kivalta vaihtelulta muutamaan aikaisempaan kisaan verrattuna. Olin tehnyt mukaan myös sushiriisiä ja niitä söin muutaman palan tässä Rykiniemen huollossa, jotta saisin kurnivan vatsani kuriin :D Olin edennyt rauhaksiltaan ja noin keskimäärin 6 km tunnissa oli keskivauhti. Se tuntuu todella hiljaiselta tahdilta, mutta tuohon mäkiseen ja tekniseen maastoon se oli ihan hyvä tahti. Varsinkin kuin tavoite oli päästä etenemään mahdollisimman pitkään ilman infernaalista polvikipua. 

Eteläpää siinä märkyydessään, pimeydessään, veemäisyydessään meni yllättävän huomaamatta ja kohta olinkin jo Kiviniemessä. Nyt pääsin sinne ihan hyvissä voimissa. Kaivelin repusta sushejani ja huomasin, että reppu on jäänyt jossain vaiheessa auki. Sushit oli levinneet matkalle. Pikkuinen paniikki meinasi hiipiä puseroon kun laskeskelin, että olen syönyt jo molemmat suklaapatukat ja proteiinipatukat ja lähes kaiken geelinkin, mitä oli varattu ensimmäiselle kierrokselle. Onneksi sain huollosta muutaman geelikarkin ja olihan mulla salainen ase salmiakki vielä pahan päivän varalle. Ai niin ja siripiriä. Eihän mulla ollut hätäpäivää, joten jatkoin nopealla huollolla matkaa kohti Ryläystä.

Olikohan se näitä kohtia kun jatkoin matkaa Vesalan kanssa. Mä vedin siinä vaiheessa vähän uutta vaihdetta silmään kun laskeskelin, että pitää saada aikaa kiinni. Ryläys oli, no kamalahan se oli. Se mikä siitä tekee erityisen ärsyttävän, on se kun luulee, että on jo sen päällä ja mennään alaspäin niin yhtäkkiä tajuatkin että vielä tulee muutama nousu. Ryläys on myös tekninen. Sen alastulossa on louhikkoa ja halkasukirveen mallisia kiviä. Niihin ei välttämättä halua kaatua. Lisäksi on liukasta kalliota, mutaa, mutalöllöä, kiviä, juuria, pimeetä, mutaa ja saatanallinen määrä kaikkee paskaa... Ai mä rakastan Ryläystä :D :D 

Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pääsin Vesalan kanssa viimeiseen huoltoon ennen puoltaväliä. Siellä oli pakko poiketa saniteettitiloissa ja Vesala oli sillä välin jatkanut matkaansa. Alkoi väsyttää ja energiat oli loppu. Siripirin voimalla jatkoin matkaa kohti Ukko-Kolia. Toivoin, että sarastava aamu piristäisi oloa, mutta uni painoi silmiä. Ennen satamaa Anne oli kannustamassa ja se olikin kiva yllätys. Vitsailin, että eikö sulla muuta tekemistä ole näin varhain aamulla. Ei kuulemma ollut :D  Kolin satamaan pääsin ja siitä ei ollut enää paljoa matkaa puoleen väliin, tosin sekin matka on pelkkää ylämäkeä. Mutta ei mua ylämäet haitanneet. Niitä pystyin kävelemään kovaakin vauhtia, mutta alamäet alkoi tuntua polvessa. Polvi oli jo kohtuu kipeä. Pystyin silti hölkkäämään vielä tasaisia helppoja pätkiä.  

Luontokeskuksella olin suunnilleen 12 h startista. Olisin toivonut hieman parempaa aikaa, mutta olin luottavainen, että aikaa oli riittävästi toiselle kierrokselle. Keskuksessa vaihdoin iRockit vaimennetumpaan kenkään. Laitoin jalkaan VJ Sportin XTRM kengät. Sukkia en alkanut vaihtaa kun kohta ne uudetkin sukat olisi olleet samassa jamassa. Söin nuudelikeittoa ja leipää ja join mukana olleen proteiinijuoman. Mehua vedin kaksin käsin ja vatsa olikin melko täynnä kun starttasin toiselle kierrokselle. Olo oli väsynyt, mutta tunsin, että olin huollossa saanut vähän lisää energiaa. 

kuva ONEVISION, J. Saastamoinen

Toisen kierroksen alussa jo totesin, etten pysty polvikivun vuoksi juoksemaan alamäkiä, joten suosiolla menin ne  kävellen. Pelkäsin, että polvi pettää kokonaan ja kisa jää kesken. Se oli kauhuskenaario, jonka halusin välttää jos vaan omalla toiminnallani voin. Mäkrä tuli uudelleen vastaan, mutta nyt päivänvalolla. Tässä vaiheessa alkoi tulla takaa maratonilla juoksevia. Niitä väistelin parhaani mukaan ja tuntui, että oma matka ei etene. Olin helpottunut kun pääsin kohtaan, jossa reitit erkanee. Ihanaa päästä taas omaan rauhaan ja omien ihanien ajatusten pariin :D

Rykiniemi tuli taas ja siinä Herajoen ylityksesä sai putsattua mutaiset jalat kivasti. Huollossa en kauaa viihtynyt ja matkaa jatkoin yksin. Kuulin, että muutama oli siinä hetkeä ennen keskeyttänyt. Matka kohti eteläpäätä tuntui loputtoman pitkältä. Vauhti oli hidastunut ja toinen sauvakin katkesi. Sen heivasin roskiin. Toisella sauvalla ei oikein tehnyt mitään, mutta pidin sen mukana siltä varalta, että siitä on apua lopun alamäissä. Tein jatkuvia laskusuorituksia ja mietin, ehdinkö maaliin määräajassa. Kellosta oli akku loppu, enkä tarkalleen tiennyt jäljellä olevaa matkaa. Laskin ja pohdin ja totesin, että mun on pistettävä nyt vauhtia tähän touhuun.


Eteläpää tuli ja meni ja Kiviniemeenkin pääsin. Vesalaankin törmäsin taas Kiviniemen jälkeen. Jatkoin Ryläystä kohti määrätietoisesti ja siitä yli. Nyt ei ollut aikaa murehtia mutaa ja kiviä ja sitä keikkee paskaa mitä siellä on, vaan nyt on mentävä eteenpäin. Olin päättänyt, että mä ehdin maaliin ja sen eteen teen kaikkeni. Oli tullut uudelleen pimeää ja taas etenin otsalampun valossa yksin. Tuttu kaava. Sitähän tässä ole tehty jo edellinenkin yö :D Viimeinen huolto ennen maalia meni ehkä puolessa minuutissa. Olin jo matkalla sinne laskenut, että vesirakossa on vielä vettä ja etupullo oli tyhjä. Otin jo valmiiksi pullon käteen ja täytin sen ja siitä suoraan jatkoin matkaa. Söin liikkeessä jotta säästäisin jokaisen minuutin. 

Pääsin jo noin neljän kilometrin päähän maalista kun otsalamppuni sammui. Olin pilkkopimeässä metsässä. Vara-akkukin oli käytetty jo edellisenä yönä. Etsin puhelimen valossa repusta varalamppua, jonka olin onneksi pakannut mukaan. Varalamppu ei toiminutkaan, vaikka vielä ennen matkaa olin sen testannut. APUVA! Puhelimessa akkua jäljellä 16 %, joten sen valossa en maaliin pääsisi. Laitoin viestin kavereille, jotta toisivat satamaan lampun. Onneksi sain kanssakisaajalta hänen varalampun lainaan ja matka kohti maalia jatkui. Aikaa tähän lamppuhässäkkään meni varmaan kymmenen minuuttia ja se aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä.

Pääsin lopulta satamaan ja sain  kavereiltani varoiksi toisenkin lampun matkaan. Lähdin nousemaan sitä loputonta ylämäkeä maaliin. Olin väsynyt ja kylmissäni. Olo oli epäuskoinen. Olenko oikeasti pääsemässä maaliin. Enkö keskeyttänytkään. Olenko saamassa kauan haaveilemani Ultra Trail Tourin päätökseen. Kuulin jo kuinka nimeäni huudettiin maalialueella. Seurakavereita oli vastassa ja Jussi huusi, että sä teit sen. Niin mä tosiaan tein. Huusin riemusta, karjuin riemusta ja kun juoksin maaliin kannustusten saattelemana, itkin riemusta. Sitä tunnetta siinä maalialueella en pysty kuvailemaan, joten en edes yritä. Kiitos teille kaikille kannustuksesta ja onnitteluista. Ootte rakkaita <3