Kisapäivän aamuna heräsin aikaisin, että ehdin laittaa kaiken valmiiksi ennen kuin herätin pienet kanssakisaajat. Tämä oli ensimmäinen tapahtuma mihin pystyin ottamaan tytöt mukaan. Tapahtumassa oli lapsille muksula, jossa oli järjestettyä ohjelmaa siksi aikaa kun vanhempi oli juoksemassa. Tytöt olivat innolla lähdössä mukaan.
Kotoa lähtiessä vettä satoi ja oli todella kylmä. Onneksi olin saanut viestiä, että etelässä oli poutaa, joten luotan siihen, että sää perillä olisi hieno. Nurmijärven kohdilla sade lakkasi ja aurinko pilkisteli pilvistä.
Pelipaikalla oli jo paljon porukkaa ja ensimmäisenä hain juoksunumeron ja muun jaettavan materiaalin. Jo siinä vaiheessa olin bongannut muutaman juoksututun ja muutaman sanan vaihtanut. Muksulan auettua jätin pikkuiset bodom trailaajat leikkimään ja puhailemaan muiden lasten kanssa. Matkalla starttiin näin muutaman Tawastia Trail Clubilaisen jotka olivat lämmittelykierroksella ja heidän kanssaan hölkkäsin pikku lenkin ennen kuin järjestäydyttiin oman lähtörymän starttiin. Jännitti ihan perusti. En ollut aikaisemmin Bodomilla ollut ja muutenkin puolimaraton maastossa oli vielä kokematta.
Tarkoitus oli juosta tasaisen kovaa, mutta ei verenmaku suussa. Alku oli melko leveää hiekkatietä ja siinä pääsi juoksemaan ilman ruuhkaa, mutta melko pian siirryttiin kapealle polulle, missä juoksijat etenivät letkassa. Ohittaminen olisi ollut turhaa ryntäilyä. Ihan hyvää teki aloittaa rauhallisesti. Maasto oli vaihtelevaa ja maisemat todella kauniita. Pikkuinen kolahdus tapahtui kun noin neljän kilometrin kohdalla tein alamäessä vauhdikkaan ilmalennon, jossa satutin olkapääni ja säären. Onneksi mitään kamalampaa ei sattunut. Pitkään aikaan en ole kaatunutkaan noin mallikkaasti.
Ensimmäiset kahdeksan kilometriä meni iloisesti ja huomaamatta. Pikku hiljaa huomasin, että juomani neste ei imeydy. Vatsassa vaan hölskyi ja se tekin olosta pahoinvoivan. En uskaltanut ottaa kuin pieniä kulauksia juotavaa, ettei olo muutu huonommaksi. 12 kilometrin kohdalla piti päättää juokseeko maaliin vai jatkaako matkaa täydelle matkalle. Mieli teki juosta maaliin, koska olo ei ollut mikään paras siinä vaiheessa. Ajattelin kuitenkin, että puolimaratonia tänne on juoksemaan tultu , joten jatkoin viimeiselle 9 kilometrille. Kierroksen alussa iloinen toimitsijanainen huikkasi, että tervetuloa, nyt alkaa ummet ja lammet. No se piti paikkansa. Heti alkuun tuli vetistä kuravelliä vastaan.
Välillä juostiin jalat polviin saakka suossa ja kerran jäin jumiin turpeeseen kun loikka päättyikin kesken ja upposin reisiin saakka vetiseen suohon. Tajusin, että 2.30 alitus taitaa jäädä saavuttamatta, eikä se edes haitannut sen verran mehuja vei se suossa rypeminen.
Maalissa oli tuttuja vastassa ja olo oli huojentunut. Vellova yökötys jatkui vielä jonkun aikaa ja huomasin, että kärsin nestehukasta. Harmittaa, etten juostessa tajunnut ottaa suolatablettia, mikä olisi voinut auttaa nesteen imeytymiseen. Koskaan aikaisemmin en vastaavasta ongelmasta ole kärsinyt, joten ihan hyvää oppia tuli tästäkin kisasta.
Suihkun kautta lähdin hakemaan pikkuiset Muksulasta ja siellä tytöt leikkivät omat uudet Bodom Trailin Puffit päässä. Tytöt olivat löytäneet kroppakuoriaisia metsästä ja niitä piti ihastella (vaikka inhoan niitä ihan hirveästi). Oli tosi hauskaa jakaa tapahtuma omien lasten kanssa ja he pääsivät näkemään millaista juoksutapahtumissa on. Nyt varmasti osaavat hahmottaa äidin harrastusta eri lailla. Kaiken kaikkiaan päivä oli hauska ja oli mahtava tavata talven jälkeen tuttuja trailaajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti