Lopussa kiitos seisoo..

5.15 Ylös ulos ja lenkille. Vierumäellä oli monta tuttua valmistautumassa. Puitteet kisan järjestämiseen oli kyllä huikeat. Kerrankin juoksutapahtuma,  missä ei vessaan tarvinnut jonottaa. Muutenkin järjestelyt sujui hyvin. Lahden pojat olivat kyllä onnistuneet järjestelyissä. Kisatunnelma oli katossa ja jännitystä ilmassa havaittavissa. Tawastia Trail Clubin iso porukka oli koossa ja voi hitsi kun oltiin hyvännäköinen tiimi :)

Juoksemaan lähdin tyttären ja toisen seurakaverin kanssa. Ihan hyvää vauhtia pääsin liikkumaan ja alku olikin todella nopeaa alustaa ja sisälsi jonkun verran hiekkatietä. Muutamia hyviä mäkiä mahtui ekalle kympille. Ensimmäisellä huoltopisteellä kymmenessä kilometrissä en tyttöä enää nähnyt. Hän oli jäänyt jossain vaiheessa vähän jälkeen ja ajattelin, että kyllä tyttö pärjää itsekseen. Onhan pärjättävä kuukauden kuluttua Pallaksellakin.

Kymppiin mennessä juoksu ei ollut lähtenyt kulkemaan toivotulla tavalla. Nopeus oli ihan ok, mutta ei tuntunut hyvältä. Kympin jälkeen nesteet jäivät hyllymään vatsaan. Tämä tarkoittaa, että tulee oksettava olo ja pikkuhiljaa energiat alkaa loppumaan. Suolaa otin yhteensä kolme kertaa ja vain pieniä kulauksia nestettä. Olin niin kypsä oloon ja takkuisuuteen,  että ajattelin keskeyttää 30 kilometrin huoltoon. Pikku hiljaa nesteklöntti vatsassa alkoi sulaa ja pystyi edes vähän keskittymään maisemiin. Hienoja kallioita oli puolimaratonin jälkeen. Välillä pistäydyttiin suolla ja kapeat polut metsälampien rannassa oli ihanaa juostavaa.

Tarkalleen 28 kilometrissä sain energiat käyttöön. Nesteet alkoi imeytymään kunnolla ja vauhti lähti kiihtymään. Kuulin kun seurakaverit huusivat perään jotakin ja annoin vaan mennä. Nautin joka kilometristä ja juoksu oli kevyttä. Olin todella helpottunut, ettei tarvinnut keskeyttää. Ohittelin monia ja pystyin juoksemaan ylämäkiä. Tää oli kisaa parhaimmillaan.

Ratamestarilla oli istunut pikku piru olkapäillä reittiä suunniteltaessa kun ennen 30 kilometriä laittoi meidät lähes konttaamaan. Juoksin kaikessa rauhassa sähkölinjaa pitkin kun yhtäkkiä polku vaan katosi. Piti oikein pysähtyä tiirailemaan mihin reitti jatkuu. Lähes pystysuoraan ylös ja sivulle. Tuli dejavu  Pitkäperjaintain piinajuoksusta. Tiesin kyllä kuka tämän jäynän takana oli :)

32 kilsan kohdalla juoksin huoltoon. Hämmästys oli suuri kun tytär oli jo siellä. Molemmat ihmetteli, että mitä sä täällä teet? Turhaan olin huolehtinut, että mitenhän se tyttö pärjää. Näköjään ihan hyvin. Jatkettiin yhdessä ja mukanaan lähti toinenkin seurakaveri. Edelleen juoksu tuntui hyvältä, eikä edes jalat tuntuneet tönköiltä. Pikku hiljaa tyttö jäi vauhdista, enkä voinut nyt muutta oma vauhtia. Viimeiset kahdeksan kilometriä juoksin yksin. Halusin maaliin äkkiä. Kellon mukaan matkaa oli kulunut jo 42 kilometriä,  eikä maalia näkynyt tai kuulunut. Alikulusta juoksin pienen mäen päälle ja siellä se portti näkyi. Varmistin vielä toimitsijalta,  että onko se tuolla?? Hirvittävä loppukiri ja meinasin vielä kaatua pehmeällä soralla.  Maaliin ajassa 5.23.4x. Ei mikään huippuaika,  mutta hyvä siihen nähden, että olin jo valmis keskeyttämään. 

Maalissa oli jo monta seuran pikakiituria ja siihen heidän kanssaan jäin odottamaan ja kannustamaan loppuja maaliin tulevia seurakavereita. Kyllä tuonne uudelleenkin on mentävä.