Sysärin sykkyrää ja vuoden vaihdetta.

Joulu oli ja meni ja siihen valmistautuminen vei kaiken ylimääräisen ajan, joten en ehtinyt keskittyä kirjoittamaan tänne mitään Sysikallio100 tapahtumasta. Olihan hauska päästää siihen osallistumaan. Huoltotunnelissa tunsin sellaista jännää hermostuneisuutta ilmassa. Paikalla oli monta tuttua juoksijaa ja osan olin nähnyt aikaisemmissa kisoissa, vaikka en jutuilla ollut ollutkaan. Varusteita laitettiin kuntoon ja vitsiä väännettiin ja naureskeltiin toistemme jutuille. Ennen starttia naama meni kyllä aika synkäksi kun mietin mitä edessä oli tulossa.

Ensimmäinen kierros silti lähinnä nauratti. Jatkuvasti tuli eteen jyrkkiä pystysuoria kallion seiniä, joiden edessä ihmettelin, että mites tästä nyt olis tarkoitus ylös päästä. Liukasta mutaa oli kaikkialla ja aika äkkiä sitä tajusi, että turha säästellä kun jokatapauksessa mutaa tulee olemaan joka paikassa. Köysillä kiskottiin välillä itseämme ylös ja välillä pudottauduttiin köyden varassa alas. Välillä pudottauttiin muutama metri alas ilman, että sai mistään otettua tukea.

Rankka reitti oli ja pohkeissa alkoi tuntua kramppeja jo kolmen kierroksen jälkeen. Onneksi suola vei ne pois ja pääsin jatkamaan. Energiat riitti ja hyvin jaksoin pitää vauhtia yllä, eikä väsymys vaivannut. Pimeässä etenin lähes koko ajan yksin ja sai taas ajateltua kaikenlaista itsekseen. Rauhoittava kokemus taas kertakaikkiaan. Olin päättänyt, että jos jalkapohja alkaan kipuilla loppuu kiipeily siihen. Seitsemännen kierroksen lopulla tuntui jalassa vähän jäykkyyttä ja huollossa päätin, että vielä yksi kierros ja jos jalka kipeytyy niin se saa olla viimeinen kierros. Kahdeksan kierrosta oli mun saldo eli etenemä 21 kilometriä ja vertikaalia 2800 metriä. Ihan hyvä pikkujoulupitkis huomioiden, että treeni oli jäänyt lähes olemattomaksi. Silti harmitti, koska olisin halunnut jatkaa ainakin sen ensimmäisen yön tuolla. Jälkikäteen ratkaisu osoittautui oikeaksi. Kisan jälkeen jalkapohja alkoi olla parempi. Jatkamalla olisi voitu mennä takapakkia.

Joulun jälkeen kävin Mantereenvuorella kiipeilemässä ja kävelemässä. Olen saanut päähäni järjestää siellä Mantereenvuorimaratonin helmikuussa. Reitti tulee olemaan hidas ja nousua pyrin reitin suunnittelussa saamaan lähelle 4000m maratonin matkalle. Mukaan on jo ilmoittautunut hyvä joukko osallistujia. Sää hemikuussa on vielä arvoitus ja se lisää jännitystä tähän tapahtumaan. Reittiä on ollut todella hauska suunnitella ja tiedän jo etukäteen, että tapahtumasta tulee hieno.

Joulun välipäivät vietin kaikkien tyttöjeni kanssa Kolilla. Ajaminen sinne oli yhtä tuskaa, koska olin flunssassa jo mennessä ja pieninpien lasten kanssa matkaan sai kulumaan aikaa tuhottoman kauan. Kolilla en ollut aikaisemmin käynyt, vaikka usein sinne olin haaveillut pääseväni. Ensimmäisenä päivänä kiipesimme tietysti Ukko-Kolille. Seudun kauneus sai hiljaiseksi. Tai oikeastaan kiljumaan onnesta. Toinen toistaan upeampia maisemia. Termarissa kaakaota ja eväänä keksejä vietettiin tuolla ihana aamupäivä.

Seuraavana aamuna oli pakkasta noin 14 astetta ja aurinko paistoi jäänsiniseltä taivaalta. Lähdin esikoisen kanssa katsastamaan Ryläys. Tuo monissa Vaarojen maratonin kisaraporteissa esiin tullut mörkö :) Ryläys oli kaunis. Reitti sinne oli teknisesti melko haastava kivisine ja juurisine polkuineen, mutta nautin joka askeleesta. Mahtava kokea tuo oman tyttären kanssa ja onnellisuutta lisäsi se, että juoksin. Tunsin olevani täysin vapaa kaikesta arjesta keskellä korpea. 

Katsomassa kävimme myös Räsävaaran, jonka huipulla oli näkötorni. Siellä maisemat olivat taas niin kauniita, että itketti ja nauratti samaan aikaan. Pirunkirkosta pitivät erityisesti perheen junnut. Uskalsivat hurjat mennä sinne luolaan sisälle. Viimeisenä iltana kävin yksin moikkaamassa vielä Ukko-Kolia ja juoksin sieltä Mäkrävaaralle. Mäkrälle päästyäni oli jo pimeää. Metsä oli hiljainen ja jotenkin salaperäinen. Tämä luonto on ollut täällä paljon ennen meitä ja tänne se jää meidän jälkeenkin. Tunsin syvää kunnioitusta metsää ja kallioita kohtaan. Hiljentyminen vaaran laella teki hyvää mielelle. Meillä on uskomattoman kaunis luonto Suomessa. Kumpa osaisimme olla viisaita ja saisimme säilytettyä nämä maisemat meidän jälkeen tuleville puhtaina ja mahdollisimman koskemattomina. 

Kolille menen varmasti uudelleen. Vielä jäi monta paikkaa kokematta. Nyt on jäätävä odottamaan seuraavaa lomaa, jolloin matka suuntaa kohti Kuusamoa ja siellä Oulangan kansallispuistoa ja ennen kaikkea odotan nyt pääseväni kiipeämään Valtavaaralle. 

Kalliolle kukkulalle

Vuoden pimeimpään Ultrakisaan Sysikallioon on aikaa enää kolme yötä. Tapahtuma on pieni ja starttaamassa sinne on 33 osallistujaa. 2.5 kilometrin lenkkiä edetään kierros kierrokselta ja jokaiselle kierrokselle nousua tulee 350 metriä. Kierrokselta on sevittävä seuraavalle tunnissa ja siihen sisältyy huollossa käynti. Olen ilmoittautunut 100 kilometrin "sarjaan". 40 kierrosta ja maali häämöttää. Kyseessä on enemmänkin kalliokiipeily kuin juoksukisa tai tarkemmin se ei ole kisa ollenkaan. Pieni määrä riittävän hulluja polkujuoksijoita kokoontuu viettämään erilaista pikkujoulua. Eikä minulla henkilökohtaisena tavoitteena ole kuin vaikka nyt se ensimmäinen yö olla liikkeellä ja tietysti niin pitkään menen kuin jalat antaa myöden :) Ihana päästä mukaan tapahtumaan, josta oon haaveillut jo pidemmän aikaa.

Juoksutauko sai aikaan sen, että melkein päätin jättää tämän tapahtuman väliin. Juokematta ollaan nyt oltu tuosta viimeisestä kirjoitukseta lähtien tasan kuukausi. Ajattelin, etten pääse tekemään treenejä ja tuonne Sysikallioon ei treenaamatta voi mennä. Aloin kuitenkin käymään sauvakävelyllä ja kuin vahingossa löysin Nuppolasta hienon polun, joka nousee suoraan ylös harjulle. Sitä kiipesin sauvojen kanssa sinä iltana 5 kertaa ja päätin, että tällaista treeniä alan tekemään ja menen Sysikalliolle. Pohjalla kunnon pitäisi olla ainakin kohtalaisen hyvä.

Hyviä kallioita täällä Hämeenlinnassa riittää. Mantereenvuori yksi parhaista ja jyrkimmistä. Samoin Aulangolta löytyy hurjan jyrkkiä osuuksia. Tulen niin hyvälle tuulelle tuolla rymytessä. Tulee ihan lapsuus mieleen kun ryömin neliveto päällä ja vaatteet on kurassa ja täynnä takiaisia.

Sauvakävellen olen nyt tehnyt kaikki lenkit ja kiipeilyä niistä on ollut valtaosa. Parasta siinä on se kun ei ole minkäänlaista painetta etenemisvauhdista. Saa rauhassa rymytä metsässä luonnon omassa huvipuistossa. Samalla saa tehtyä todella vaihtelevaa treeniä. Voimaa tulee lisää ja sykkeet saa lähelle maksimia ja taas alamäissä pääsee palautumaan. Suosittelen tätä kaikille näin peruskestävyyskaudella.

Lisäksi olen käynyt salilla tekemässä erilaisia kyykkyjä. Askelkyykyt joustolla ja lisäpainolla on ihan lemppariliike ja saa jalat tutisemaan. Parina päivänä tällaisen treenin jälkeen tuntee, että treeni on mennyt oikeisiin lihaksiin. Jos oikein käytän mielikuvitusta huomaan, että koipiin on tullut voimaa. Tällä linjalla jatkan vielä pitkään ja toivon, että juoksua saan aloittaa tekemään rinnalla jo tammikuun puolella. Nyt lenkkikamat päälle ja Mantereenvuorelle kiipeilemään :)

Vauhtikestävyyttä etsimässä.

Eilinen lenkki Hatelmalanharjulle teki hyvää erityisesti sielulle. Olen nyt ollut juoksematta, enkä pyöräilemään ole uskaltanut lähteä ilman nastarenkaita. Olin siis liikkeellä kävellen. Harjulla etsin pieniä polkuja, jotka nousivat pystysuorassa linjassa harjun päälle ja taas suoraan alas. Sai jalat, sydän ja keuhkot vähän runtua. Löysin ihanan pienen juurakkoisen polun kuusien keskeltä. Ihan kuin olisin päässyt yllättäen jonnekin taikametsään. Oli rauhoittavaa ja niin tunnelmallista olla yksin hiljaisuudessa kun pimeä alkoi laskeutumaan. Oli ollutkin ikävä lunta ja lumisessa metsässä liikkumista. Ollaan me vaan niin onnekkaita täällä Pohjolassa näistä eri vuodenajoista. Ei sitä aina vaan ymmärretä ja helposti valitetaan kylmästä  ja loskasta. Nyt nautin edes tuon pienen hetken huurteisesta maisemasta ja siitä kun lunta tippuu puiden oksilta niskaan.

Jalkakin on jo pikkuriikkisen parempi. Oikeastaan olen nyt ihan tyytyväinen tähän hetkeen ja ajattelen tätä juoksuhommaa päivä kerrallaan. Kyllä tuo kinttu joskus kuntoon tulee ja sitä ennen aion nauttia pitkistä sauvakävelyretkistä metsässä. Ajattelin tässä joku päivä ottaa kasan eväitä reppuun ja kävellä jonnkin kivaan paikkaan ihan hissukseen ja pitkään. Ei ole kiire minnekään :)

Ai niin tuo vauhtikestävyys tuohon otsikkoon tuli siitä kuinka vauhdilla muija söi äsken puoli purkkia kermaista rocky road jäätelöä. Oon ammattilainen.

Tauko!

Se oli siinä. Hetki sitten tulin pieneltä lenkiltä kotiin, istuin eteisen lattialle ja aloin itkeä. Itkin koska otin lenkkarit pois jalasta, enkä tiedä milloin ne laitan takaisin jalkaan. Itkettää nytkin. En ole enää muutamaan kuukauteen nauttinut juoksusta kivun takia. Jokainen lenkki menee pilalla miettien ja analysoiden jalan tuntemuksia. Jokainen aamu herään kuullostelemaan miltä jalka tuntuu ja joka aamu petyn. Hämärästi muistan miten ihanaa on juosta ilman kipua. Ei tämä ole sen arvoista. Joo on elämässä muutakin kuin juoksu. Saatanan ärsyttävä klisee. Iso osa mua juoksu kuitenkin on ja kun se puuttuu niin puuttuu jotain itsestäni. Viimeksi kun näin tunsin lopetin juoksun yli kymmeneksi vuodeksi. Pettymyksiä toisen perään ei kukaan kestä. Nyt tuntuu siltä, etten pysty, en kykene, en halua enää tätä. Tuntuu vaan niin pahalta kun en saa tehdä sitä mitä rakastan. Pakko myöntää tosiasiat ja unohtaa nyt kaikki lähitulevaisuudessa olevat kisat joihin olen ilmoittautunut.  Niihin ei treenaamatta voi osallistua. Miten tästä taas noustaan? En tiedä. Toivottavasti selviää pian.

Korvaavaa liikuntaa.

Juoksutauko ei ota yhtään niin paljon pattiin kun pääsee pyöräilemään samoille poluille korvikkeeksi. Viime torstaina kävin Aulangolla päivällä pyörineni. Vettä tihutti välillä ja metsässä oli raikasta ja ihanan syksyistä. Oman jännitysmomentin tuo maahan pudonneet lehdet, jotka peittävät kivet ja juuret alleen. Hissukseen ajelin, enkä ottanut turhia riskejä että kaatuisin. GoPro oli matkassa mukana. Hauskan lisän omille reissuille saa tuosta pikku kamerasta. Voi sitten vanhana mummona muistella juoksujaan ja pyöräilyjään. Tuossa osoite videoon.

https://www.youtube.com/watch?v=DoIJqCTTol8&feature=youtu.be

Huomenna lähden illalla testaamaan uutta otsalamppua, jonka saa kiinnitettyä pyörään. Testailin sitä kotosalla ja täytyy sanoa, että 1500 lumenia vaikuttaa riittävältä valoteholta. Vastaantulijat sokaistuu :) Kannattaa hankkia kerralla riittävän tehokas ja tarkoitukseen sopiva lamppu. Kalliksi tulee ostaa monta vähän halvempaa lamppua, jotka sitten käytössä huomaa riittämättömiksi tehoiltaan. 

Voisko jo helpottaa.

En sitten päässyt maaliin Wihalla. Jalka teipattuna pakettiin lähdin juoksemaan. Puolimaratoniin saakka kantapääkipu pysyi aisoissa ja tavoitevauhti tuntui hyvältä. 33 kilsaa tarkalleen ja kipu alkoi tuntua kovemmin ja ensimmäisen kerran tiesin, että maali jää tänään saavuttamatta. Niin hyvin noi jalkani tunnen ja tiedän, mikä on ns tervettä kipua. Tätä päätöstä lopettaa kesti vielä kolme kierrosta eli 10 kilometriä. Mun maali tuli siis 43 kilometrin kohdalla. Kipu oli siihen mennessä levinnyt jo akillesjänteen puolelle ja oikean polven sisäsyrjä oireili virheellisen juoksua-asennon vuoksi. Koko vasen jalkaterä tuntui puutuneelta. Ei siinä tilanteessa voinut mitään. Eikä tällä kertaa keskeyttäminen aiheuttanut kovin suuria tunteita. Olin lähtenyt jalkaa kokeilemaan ja se keskeyttäminen oli enemmän kuin todennäköistä. Puolitoista viikkoa aiemmin oli jalkaan piikitetty kortisonia toisen kerran eli järkevä ihminen ei olisi edes startannut.

Suihkun kautta lähdin huoltamaan muita tuttuja ja seuraamaan tyttären ensimmäistä satkua. Tyttö oli sitkeä ja aina uudelle kierrokselle lähti reippaasti, vaikka varmasti joka paikkaan sattui. Aikakin oli huippu 11.25.xx. Tunnelma paikanpäällä oli taas hauska ja oli hieno seurata muiden juoksijoiden taivaltamista ja ottaa heidän maalista vastaan.

Nyt olen päättänyt olla juoksematta niin kauan, että jalka on täysin oireeton. Joudun perumaan ainakin yhden kisan ja joulun Sysikalliokin on vaarassa. Pakko saada jalka kuntoon, jotta pääsen treenaamaan kunnolla ja kivuttomasti e24 juoksuun. Toivottavasti lumi tulee maahan pian, jotta pääsee hiihtämään. Maastopyöräily saa toimia korvikkeena siihen saakka ja salillekin pääsee kun juoksuun ei mene kaikki aika.

Wihaisia kilometrejä.

Taukoa on ollut kirjoittamisesta ja juoksusta. 24 h juoksun jälkeen alkoi kierre, joka vei kunnon nolliin ja jalan telakalle. Kesken ultralta palautumisen iski flunssa, mikä jäi jylläämään viikko kausiksi ja kun minä hölmö vielä juoksin puolikuntoisena oli kaaos valmis. Vasemman jalan jännekalvo tulehtui samaan aikaan pahasti ja vaati lopulta kortisonipiikin.

Sitkeän venyttelyn ja vanuttelin ja rullailun ja levon ja muotopohjallisten ja piikin ja yölastan avulla kantapää on alkanut tuntumaan lähes kivuttomalta. Jotain hyvää juoksutauosta on seurannut. Olen saanut käytettyä aikaa enemmän maastopyöräilyyn. Osallistuin muutama viikko sitten ensimmäiseen pyöräilytapahtumaan Poronpolun Polkaisuun ja olin revetä onnesta. Niin paljon tuosta hommasta pidän ja on ihana ajella kun ei satu mihinkään (paitsi jos kaatuu). 53 kilometriä poljin ja se oli samalla pisin matka mitä oon ikinä pyörän selässä istunut ja vielä maastossa. Ensi kesänä aion uskaltautua jo joihinkin maastopyöräkisaan. Pyöräily on hyvää juoksua tukevaa liikuntaa ja pitkät juoksulenkit olen nyt korvannut pyöräilyllä.

Wihan kilometreille on aikaa enää reilu kaksi viikkoa ja alkaa olla kaikki voitava tehty sitä kisaa varten. Olen pakottanut itseni juoksemaan asfaltilla ja se onkin vaihteluksi ihanan helppoa ja monotonista. Hyvää musaa luureihin ja vaan antaa mennä. Jalkoja on pakko totuttaan iskutukseen, koska alusta Wihalla on suurelta osin asfalttia ja vähän soraa. Alkaa olla pientä jännitystä ilmassa ja toivoa siitä, että jalka sen kisan kestää. Tavoitteena on maaliin pääsy paremmalla ajalla kuin viime vuonna. Tietysti olisi hienoa alittaa 10.30 aika. Tuo 100 km alle 10.30 on naisille pääsyvaatimuksena Sparthalonille. Sinne ollaan juoksusiskon kanssa mahdollisesti suuntaamassa mutaman vuoden tähtäimellä.

Juoksutauolla olen ilmoittautunut myös muutamaan juoksutapahtumaan mm. 8 tunnin yö rogainingiin Tampereelle, Sysikallioon 100 k ( vuoden pimein ultra), E 24:lle (hallissa juostaan 24 tuntia) ja Karhunkierrokselle 160 km. Siinä olis puuhaa loppuvuodeksi ja ensi talveksi. Onpahan taas tavoitteita mitä varten treenata.