Unelmia

Kotimatkalla Karhunkierroksen 166 mittaiselta ultrajuoksumatkalta mainitsin samassa autossa olleille juoksukavereille, etten halua enää koskaan mennä juoksemaan tuota matkaa. Silloin olinkin aivan tosissani sitä mieltä. Tuon lauseen sanottuani tajusin, että miten sitten käy unelmalle juosta UTTF läpi. Samaiset kaverit juttelivat, että Ylläksellä heillä olisi jo majoituskin valmiina ja kyytejä sovittu, ei siinä kauaa aikaa harkintaan tarvinnut tehdä. Siitä se ajatus sitten lähti. Minun pitää yrittää vetää touri läpi tänä vuonna. Suunnittelemani reissu Norjaan Hornindal Rundtille piti haudata ja ottaa uusi tavoite Ylläs-Hetta juoksusta heinäkuussa. Siihen olisi aikaa 7 viikkoa.

Tuo Ylläksen kisa meni helteisissä oloissa maaliin. Helppo reissu se ei ollut, mutta maaliin pääsy tarkoitti tourin jatkumista ja sitä, että Vaarojen Maratoni olisi viimeisenä tähtäimessä lokakuun alussa. Ylläksen kisan jälkeen pidin muutaman viikon vapaata juoksusta. Treeni ei maistunut ollenkaan ja juoksukilometrejä ei tullut kuukauteen kuin muutamia kymmeniä. Annoin itselleni aikaa palautua kahdesta pitkästä kisasta ja ajattelin, että aikaa treeneille olisi vielä runsaasti ennen Vaaroja. Pikkuhiljaa pääsin aloittelemaan juoksuja. Noin kuusi viikkoa ennen Vaarojen kisaa olin tekemässä mäkitreeniä. Alamäkeä juostessani oikea polvi pamahti rikki. Nilkutin metsästä autolle, mutta en ollut erityisen huolissani polven kohtalosta. Jotenkin ajattelin, että se on joku pikkuinen ohimenevä kiputila. Kävin kuitenkin seuraavana päivänä lääkärissä, eikä siellä selvinnyt tietenkään päällisin puolin tutkittuna mitään selitystä kivulle. Lääkäri epäili kuitenkin, että kierukka on saattanut revetä. Olin kaksi viikkoa täysin juoksematta ja silti polvi vain jatkoi kipuilua. Aloin olla epätoivoinen Vaarojen suhteen. Olin jo lähellä tehdä päätöksen jättää kisa väliin. Testijuoksujen perusteella ja sillä valtavalla hingulla saada finisherin liivi päälle, päätin kuitenkin lähteä kisaan. Lähes ilman treeniä ja paskalla polvella pidin onnistumista melko marginaalisena.

Torstaina ajeltiin Kolille ja perjantaina mökissä pakkailin kisavarusteita kasaan. Puolen päivän jälkeen alkoi sataa lunta ja sitä tulikin ihan kiitettävästi. Kiittelin äiti luontoa tästä pikku lisähaasteesta iltaa ajatellen. Ajatus loskaisesta sysipimeästä startista alkoi tehdä olon hieman jännäksi. Noin tuntia ennen starttia veimme maalikassit ja drop bagit Ukko-Kolin luontokeskukseen. Kisakeskus olikin täynnä tuttuja ja oli todella kiva jutella monesta kisasta tutun juoksijan kanssa ja jakaa sitä lähdön tunnelmaa. Väitän, että kisan startti on aina jännä paikka, vaikka olisi kuinka kokenut ultrajuoksija.

Kisa starttasi kello 20.00 perjantaina. Aurinko oli laskenut ja oli pimeää. Otsalamppujen valaisema letka lähti kohti Mäkrää. Olin etukäteen laskeskellut omaa kisavauhtia ja olin päättänyt lähteä todella rauhallisella vauhdilla liikkeelle. Tarkoitus oli säästellä polvea ensimmäisellä kierroksella, jotta pääsisin jatkamaan matkaa vielä toiselle kiekallekin. Juoksin korostetun hiljaa alamäet, jotta polveen ei kohdistuisi yhtään ylimääräistä kovaa iskutusta. Juoksin rauhallisella vauhdilla tasaiset osuudet ja kaikki ylämäet etenin sauvakävellen. Laskeskelin, että noin 11-12 tuntiin pitäisi saada kierrettyä ensimmäinen kierros, niin aikaa toiselle kierrokselle jäisi hyvin. Matka Mäkrälle meni huomaamatta ja Mäkrän nousukin tuntui yllättävän kevyeltä. Alusta oli lumisateen vuoksi melkoisen märkää ja jalat tuntui jo varhaisessa vaiheessa kosteilta ja kengät mutaisilta. Viimeistään jalat kastui Rykiniemessä, jossa Herajoki ylitettiin kahlaamalla. Kylmä vesi virkistikin mukavasti. Rykiniemessä täytin juoma-astiat ja nestettä olinkin juonut hyvin. Juomarakossa minulla oli vettä ja liivin etupullossa elektrolyyttijuomaa. Tämä kombo toimi koko kisan. Lisäksi toisessa etupullossa oli geeliä ja sitäkin olin pystynyt syömään ilman kuvotusta. Oikeastaan pystyin syömään kaikkea yökkimättä, mikä tuntui kivalta vaihtelulta muutamaan aikaisempaan kisaan verrattuna. Olin tehnyt mukaan myös sushiriisiä ja niitä söin muutaman palan tässä Rykiniemen huollossa, jotta saisin kurnivan vatsani kuriin :D Olin edennyt rauhaksiltaan ja noin keskimäärin 6 km tunnissa oli keskivauhti. Se tuntuu todella hiljaiselta tahdilta, mutta tuohon mäkiseen ja tekniseen maastoon se oli ihan hyvä tahti. Varsinkin kuin tavoite oli päästä etenemään mahdollisimman pitkään ilman infernaalista polvikipua. 

Eteläpää siinä märkyydessään, pimeydessään, veemäisyydessään meni yllättävän huomaamatta ja kohta olinkin jo Kiviniemessä. Nyt pääsin sinne ihan hyvissä voimissa. Kaivelin repusta sushejani ja huomasin, että reppu on jäänyt jossain vaiheessa auki. Sushit oli levinneet matkalle. Pikkuinen paniikki meinasi hiipiä puseroon kun laskeskelin, että olen syönyt jo molemmat suklaapatukat ja proteiinipatukat ja lähes kaiken geelinkin, mitä oli varattu ensimmäiselle kierrokselle. Onneksi sain huollosta muutaman geelikarkin ja olihan mulla salainen ase salmiakki vielä pahan päivän varalle. Ai niin ja siripiriä. Eihän mulla ollut hätäpäivää, joten jatkoin nopealla huollolla matkaa kohti Ryläystä.

Olikohan se näitä kohtia kun jatkoin matkaa Vesalan kanssa. Mä vedin siinä vaiheessa vähän uutta vaihdetta silmään kun laskeskelin, että pitää saada aikaa kiinni. Ryläys oli, no kamalahan se oli. Se mikä siitä tekee erityisen ärsyttävän, on se kun luulee, että on jo sen päällä ja mennään alaspäin niin yhtäkkiä tajuatkin että vielä tulee muutama nousu. Ryläys on myös tekninen. Sen alastulossa on louhikkoa ja halkasukirveen mallisia kiviä. Niihin ei välttämättä halua kaatua. Lisäksi on liukasta kalliota, mutaa, mutalöllöä, kiviä, juuria, pimeetä, mutaa ja saatanallinen määrä kaikkee paskaa... Ai mä rakastan Ryläystä :D :D 

Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pääsin Vesalan kanssa viimeiseen huoltoon ennen puoltaväliä. Siellä oli pakko poiketa saniteettitiloissa ja Vesala oli sillä välin jatkanut matkaansa. Alkoi väsyttää ja energiat oli loppu. Siripirin voimalla jatkoin matkaa kohti Ukko-Kolia. Toivoin, että sarastava aamu piristäisi oloa, mutta uni painoi silmiä. Ennen satamaa Anne oli kannustamassa ja se olikin kiva yllätys. Vitsailin, että eikö sulla muuta tekemistä ole näin varhain aamulla. Ei kuulemma ollut :D  Kolin satamaan pääsin ja siitä ei ollut enää paljoa matkaa puoleen väliin, tosin sekin matka on pelkkää ylämäkeä. Mutta ei mua ylämäet haitanneet. Niitä pystyin kävelemään kovaakin vauhtia, mutta alamäet alkoi tuntua polvessa. Polvi oli jo kohtuu kipeä. Pystyin silti hölkkäämään vielä tasaisia helppoja pätkiä.  

Luontokeskuksella olin suunnilleen 12 h startista. Olisin toivonut hieman parempaa aikaa, mutta olin luottavainen, että aikaa oli riittävästi toiselle kierrokselle. Keskuksessa vaihdoin iRockit vaimennetumpaan kenkään. Laitoin jalkaan VJ Sportin XTRM kengät. Sukkia en alkanut vaihtaa kun kohta ne uudetkin sukat olisi olleet samassa jamassa. Söin nuudelikeittoa ja leipää ja join mukana olleen proteiinijuoman. Mehua vedin kaksin käsin ja vatsa olikin melko täynnä kun starttasin toiselle kierrokselle. Olo oli väsynyt, mutta tunsin, että olin huollossa saanut vähän lisää energiaa. 

kuva ONEVISION, J. Saastamoinen

Toisen kierroksen alussa jo totesin, etten pysty polvikivun vuoksi juoksemaan alamäkiä, joten suosiolla menin ne  kävellen. Pelkäsin, että polvi pettää kokonaan ja kisa jää kesken. Se oli kauhuskenaario, jonka halusin välttää jos vaan omalla toiminnallani voin. Mäkrä tuli uudelleen vastaan, mutta nyt päivänvalolla. Tässä vaiheessa alkoi tulla takaa maratonilla juoksevia. Niitä väistelin parhaani mukaan ja tuntui, että oma matka ei etene. Olin helpottunut kun pääsin kohtaan, jossa reitit erkanee. Ihanaa päästä taas omaan rauhaan ja omien ihanien ajatusten pariin :D

Rykiniemi tuli taas ja siinä Herajoen ylityksesä sai putsattua mutaiset jalat kivasti. Huollossa en kauaa viihtynyt ja matkaa jatkoin yksin. Kuulin, että muutama oli siinä hetkeä ennen keskeyttänyt. Matka kohti eteläpäätä tuntui loputtoman pitkältä. Vauhti oli hidastunut ja toinen sauvakin katkesi. Sen heivasin roskiin. Toisella sauvalla ei oikein tehnyt mitään, mutta pidin sen mukana siltä varalta, että siitä on apua lopun alamäissä. Tein jatkuvia laskusuorituksia ja mietin, ehdinkö maaliin määräajassa. Kellosta oli akku loppu, enkä tarkalleen tiennyt jäljellä olevaa matkaa. Laskin ja pohdin ja totesin, että mun on pistettävä nyt vauhtia tähän touhuun.


Eteläpää tuli ja meni ja Kiviniemeenkin pääsin. Vesalaankin törmäsin taas Kiviniemen jälkeen. Jatkoin Ryläystä kohti määrätietoisesti ja siitä yli. Nyt ei ollut aikaa murehtia mutaa ja kiviä ja sitä keikkee paskaa mitä siellä on, vaan nyt on mentävä eteenpäin. Olin päättänyt, että mä ehdin maaliin ja sen eteen teen kaikkeni. Oli tullut uudelleen pimeää ja taas etenin otsalampun valossa yksin. Tuttu kaava. Sitähän tässä ole tehty jo edellinenkin yö :D Viimeinen huolto ennen maalia meni ehkä puolessa minuutissa. Olin jo matkalla sinne laskenut, että vesirakossa on vielä vettä ja etupullo oli tyhjä. Otin jo valmiiksi pullon käteen ja täytin sen ja siitä suoraan jatkoin matkaa. Söin liikkeessä jotta säästäisin jokaisen minuutin. 

Pääsin jo noin neljän kilometrin päähän maalista kun otsalamppuni sammui. Olin pilkkopimeässä metsässä. Vara-akkukin oli käytetty jo edellisenä yönä. Etsin puhelimen valossa repusta varalamppua, jonka olin onneksi pakannut mukaan. Varalamppu ei toiminutkaan, vaikka vielä ennen matkaa olin sen testannut. APUVA! Puhelimessa akkua jäljellä 16 %, joten sen valossa en maaliin pääsisi. Laitoin viestin kavereille, jotta toisivat satamaan lampun. Onneksi sain kanssakisaajalta hänen varalampun lainaan ja matka kohti maalia jatkui. Aikaa tähän lamppuhässäkkään meni varmaan kymmenen minuuttia ja se aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä.

Pääsin lopulta satamaan ja sain  kavereiltani varoiksi toisenkin lampun matkaan. Lähdin nousemaan sitä loputonta ylämäkeä maaliin. Olin väsynyt ja kylmissäni. Olo oli epäuskoinen. Olenko oikeasti pääsemässä maaliin. Enkö keskeyttänytkään. Olenko saamassa kauan haaveilemani Ultra Trail Tourin päätökseen. Kuulin jo kuinka nimeäni huudettiin maalialueella. Seurakavereita oli vastassa ja Jussi huusi, että sä teit sen. Niin mä tosiaan tein. Huusin riemusta, karjuin riemusta ja kun juoksin maaliin kannustusten saattelemana, itkin riemusta. Sitä tunnetta siinä maalialueella en pysty kuvailemaan, joten en edes yritä. Kiitos teille kaikille kannustuksesta ja onnitteluista. Ootte rakkaita <3

Pitkästä matkasta pitkä tarina.

Viime kevään nilkkavamman vuoksi jouduin siirtämään NUTS Karhunkierros 160km kisan tälle vuodelle. Kisa järjestettiin viime viikonloppuna. Valmistautua kisaan aloin heti joulun jälkeen, mutta jo tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen tuli takapakkia tautien muodossa. Maaliskuussa vasta pääsin aloittamaan treenit täysillä. Suurin piirtein pystyin noudattamaan juoksuohjelmaa, jonka oli laatinut Jalanjälki juoksuvalmennus. Kiitos Miikka ja Juuso :) Tavoite kisassa oli saada tarvittava määrä UTMB pisteitä eli päästä määräajassa maaliin. Ajan parannus olisi plussaa.

Kisapaikalle lähdin seurakavereiden kanssa. Olimme vuokranneet minibussin ja meno siellä oli kyllä taattua TTC laatua. Paskaa läppää ja hervotonta naurua :) Majoituimme torstaina illalla mökkiin ja nukkumaan pääsin suht ajoissa ja untakin sain varmasti riittävästi. Perjantaina aamulla haimme Henkan kanssa juoksunumerot ja samalla pääsi vaihtamaan kuulumisia muiden kilpailijoiden kanssa. Olo oli jälleen odottava ja rauhallinen. Panikoinnista tässä vaiheessa olisi vain haittaa. Toki pieni jännitys kuuluu lajiin ja se tuo kroppaan sopivasti adrenaliinia.

Starttiin mentiin isolla porukalla ja otettiin maaliviivalla valokuva. Toivoteltiin hyvät matkat ja halaukset. Mä pääsin seurakaverin haastatteluunkin.

Startti huudettiin ja matkaan lähti nyt ennätys iso joukko ns perusmatkalaisia. Kärki lähti tietysti kovaa vauhtia ensimmäiseen nousuun, mikä on "vaatimaton" Rukatunturi. Olin jälleen päättänyt mennä täysin omassa vauhdissa ja lämmitellä konetta hissuksiin. Kelistä oli luvattu lämmintä ja sitä se todellakin oli. Hikeä alkoi puskea heti ja selkä oli märkä jo Rukatunturin päällä. Petollisen kelistä teki kuitenkin kova tuuli joka viilensi ihoa. Tarkkana sai olla juomisien kanssa ettei saavu noutaja jo menomatkalla. Väli Konttaisen huoltoon tuorreilla jaloilla sujui mallikkaasti. Kivan yllätyksen olivat seurakaverit järkänneet Konttaisen huoltoon. Kannustus tuntui hyvältä, vaikka reagoin siihen varmaankin melko vaimeasti. Oli keskittynyt omaan tekemiseen ja taktiikkaan huollossa. Mahdollisimman pian oli selvittävä tästä huollosta ulos. Vettä lisäsin pulloon ja söin yhden keksin ja vähän mandariinia. Bajamajan kautta ulos huollosta ja matka jatkui kohti Juumaa.

Lämmin keli laittoi kyllä sykkeet koholle huollon jälkeisessä mäessä. Ei tehnyt mieli kiirehtiä. Olo oli kuitenkin loistava ja ajattelin ottaa kaikki alun nousut hissukseen ja säästellä voimia tasaiselle helpolle alustalle. Lopulta mäet loppui ja maasto tasoittui. Pidin vauhdin kuitenkin maltillisena ja juoksin rentoa vauhtia. Repimään en alkanut, koska kisa oli vasta alussa. Tarkoitus oli päästä Hautajärven huoltoon hyvissä voimissa. Nestettä join ja energiaa sain menemään kroppaan. Olin valinnut kengiksi VJ Sportin Irockit ja ne toimi hyvin louhikkoisissa alamäissä.

Ennen Juumaa juoksin helppoa polkua mikä kulkee hakkuualueen läpi. Maasto vietti hieman alaspäin ja annoin vauhdin kasvaa. No siinähän sitten pannutin näyttävästi. Polvi kynti maata ja kämmenet otti isänmaata vastaan. Pikainen tarkistus tuliko vammoja ja matka jatkui. Vammat olivat nyt vain kosmeettisia :D

Ennen Juuman huoltoa olin lähestymässä hiekkatietä kun kuulin lapsen huutavan nimeäni. "Hyvä Kaija" kuului monta kertaa. Ajattelin, että nyt oli kyllä liian aikaista saada niitä hallusinaatioita ja jatkoin matkaa. Tiellä olikin vastassa mitä ihanin pikku kannustaja. Fiina muistaakseni oli nimi. Halasin tyttöä ja liikutuin, koska tuli kodin kannustusjoukot mieleen. Fiina oli juoksututun Jaakon tyttö. Jaakon kanssa oltiin taaperrettu Oulankajoen penkkaa vuoden 2016 kisassa tummuneina ja nyt sanoinkin, että kenen kanssa nyt siellä kiroilen :D

Juumaan pääsin ja siellä olikin pidettävä hieman pidempi tauko. Vettä piti laittaa joka pulloon ja täyttää juomarakko. Seuraavaan huoltoon olisi matkaa kolmisen kymmentä kilometriä. Nyt huollossa oli banaania tarjolla ja se maistuikin muutaman palan verran. Myös sipsit uppos kitusiin. Otin toiseen lötköpulloon vain vettä ja lisäsin siihen varmuuden vuoksi nesteytysjauhetta. Jotenkin oli sellainen kutina, että neste ei ole nyt hetkeen imeytynyt toivotulla tavalla. Vatsassa hieman hölskyi ja vatsa pömpötti enemmän kuin yleensä. Olin jo hyvissä ajoin ottanut suolaa auttaakseni imeytymisessä. Huollosta jatkoin matkaa pirteänä. Laitoin vaihteeksi musiikit soimaan, koska seuraavaksi tulisi eteen reissun mukavinta antia alustan suhteen. Pieni Karhunkierros hienoine koskineen ja maisemineen on kyllä niin huippu paikka. Tuolla on kuolemansynti juosta ilman, että ottaa pari kuvaa matkamuistoksi.

Pieneltä karhunkierrokselta matka jatkui kohti Oulankajokea ja sen joentörmää. Alusta on juurakkoista ja teknistä. Suosiolla kävelin kaikki pahimmat paikat ja säästin jalkoja helpoille pätkille. Vauhtiin se ei juurikaan vaikuta pomppiiko juurakoissa vai käveleekö, mutta energian kulumista ajatellen kävely on kannattavampaa. Paitsi jos on niin tikissä, että mikään ei tunnu missään :D

Oulankajoelle pääsin ja olo alkoi olla tukala. Aurinko paistoi kuumana ja olo alkoi olla etova. Kastelin käsiä, niskaa, ja kasvoja useamman kerran koskista ja joesta.  Päätin oksentaa hölskyvän nesteen pois. Se auttoikin oloa. Nesteenä join jälleen sitä tuttua ja hyväksi havaittua Fluid Balansea. Ykäämisen jälkeen juoksu maittoi taas paremmin. Oulankajoen rannasta ylös noustuna reitti muuttui helpoksi hiekkaiseksi kangasmaastoksi, jossa profiili on tasainen.

Hieman ennen Kiutaköngästä vastaan rappusilla käveli Laurat Lakio ja Järvinen, jotka tänä vuonna toimivat kisaorganisaatiossa. Oli kiva tavata mimmit, joiden kanssa olen taivaltanut jokusenkin kerran. Kovia naisia molemmat. Arvostan suuresti <3

Oulangan huollossa päätin vaihtaa kengät. Irockit on lestiltään kapeat ja helteellä jalat oli turvonneet sen verran, että alkoi olla kengässä ahdasta. Jalkaan laitoin La Sportivan Bushidot, joilla juoksin YlläsHettan viime kesänä ilman suurempaa ongelmaa. Oulangan huollossa join kokista ja kahvia. Dropbagissa oli luottoevästä mustikkasoppaa. Olo oli kohtalainen ja matkaa jatkoin kävellen, jotta syötävä ei lentäisi heti pihalle. Seuraava etappi olisi Hautajärvi. Lähdin pikkuhiljaa juoksemaan helppoa kangasmaastoa ja kuullostelin vatsaa. Ja kyllähän se taas alkoi hölskyä. Aloin olla jo melko kyrsiintynyt kun uudelleen piti ykätä. Alkoi jo vähän pelottaa, miten tässä vielä käy. Luotin kuitenkin siihen, että illan ja yön aikana ilma viilenee ja olo helpottuu. Niin siinä kävikin ja sain uuden vaihteen päälle. Juoksin nyt menetettyä aikaa kiinni. Muutamia kantanneita juoksijoita ohitin ja tsemppasin jatkamaan sitkeasti. Vanha viisaus ultralla on se, että olo saattaa vaihdella todella paljon. Jos hetkellisesti tuntuu pahalta ja väsyttää niin kannattaa vaan himmata vauhtia ja odottaa sitä hyvää hetkeä. Se sieltä yleensä tulee. Nyt toivoin, että tämä olo jatkuisi vielä pitkälle paluumatkalle.

Hautajärvelle saavuin kello 01.00 eli lähes tismalleen samassa ajassa kuin viimeksi. Olin siihen aikaan ihan tyytyväinen. Paluumatkalle jäi vielä runsaasti aikaa. Söin puuroa ja mustikkasoppaa ja banaania. Täyttelin geelipullot ja laiton takin päälle, koska olin alkanut palella.

Matka kohti maalia alkoi ja kunhan sain huollossa tönkkööntyneet jalat taas vetreiksi jatkoin juoksua. Edelleen olo oli hyvä ja pystyin pitämään jonkinlaista juoksuvauhtia yllä. Nautin öisestä valosta ja hiljaisuudesta. Eräskin suo, jonka halki meni pitkokset, oli henkeä salpaavan kaunis. Kuu loisti vaaleanpurppuralla taivaalla ja suon tuoksu oli uskomaton. En ottanut siitä kuvaa, koska se olisi ollut vääryys. Kamera ei pysty tuota tunnelmaa välittämään. Painoin sen mieleeni ja saan sen sieltä palautettua aina halutessani. Tarvitsee vain sulkea silmät ja hengittää syvään.

Olisikohan ollut noin puoliväli Hautajärven ja Oulangan välissä kun tunsin jalassani kovan kipeän pistoksen. Jalka nousi ketterästi  ilmaan ja aloin vaistomaisesti raapia kohtaa. En siinä yön väsyttäneillä aivoilla sen enempää asiaa miettinyt tai edes nähnyt mitään vaan jatkoin matkaa. Olo alkoi pikkuhiljaa huonontumaan ja johan sitä taas alkoi laatta lentää. Puolenvälin krouvissa syöty puuro halusi kankaalle. Jatkoin kävellen matkaa. Ajattellin, että kyllä se olo taas siitä kohentuu kun maltan hidastaa ja ottaa nestettä maltillisesti. Tässä vaiheessa huomasin, että oikean jalan kantapään sivuun oli tullut iso rakko. Rakko oli puhjennut, mutta onneksi sen päällä oleva iho oli ehjä. Pidin taukoa ja putsasin jalkaa minkä pystyin ja laitoin ison palan ns keinoihoa siihen päälle. Väitän, että ilman tätä toimenpidettä iho olisi mennyt vereslihalle ja mun kisa olisi ollut siinä. Niin iso tuo rakko oli ja hankalassa paikassa. Maaliinkin kun oli matkaa vielä yli 60 km.

Porukkaa meni nyt sitten mun ohi kun en juoksemaan kyennyt kuin lyhyitä pätkiä. Energiat oli alhaalla ja mikään ei maistunut. Väkisin nielin geeliä ja suolapähkinöitä. Joka kerta kun yritin juoksua alkoi nousta ylös, joten päätin, että antaa olla sitten. Kävellään nyt ainakin sinne Oulangalle ja katsotaan miten siitä eteenpäin jatkuu. Kohta, jossa olin tuntenut aiemmin sen piston, alkoi olla kipeä ja nilkka jäykkä. Ajattelin, että se vaan on matkasta johtuvaa kipua. Onneksi kauniita maisemia riitti ja kävellessähän niitä ehti hyvin ihastella :D

Loppumatka Oulangalle tuntui ikuisuudelta ja pakki oli alkanut mennä sekaisin. Muutama istunto piti pitää ja kyllä alkoi potuttaa kun aikaa kului kaikkeen muuhun kuin maaliin menoon. Kuin pahimmassa painajaisessa, jossa kesken kisan pitää tiskata ja käydä kaupassa ja peitellä lapset ja mitä vielä. Olin Oulangalla lopulta varmaan lähes kaksi tuntia myöhemmin kuin edellisellä kerralla ja siinä vaiheessa tiesin, että mitään enkkaa ei tule. Nyt oli vaan päästävä maaliin, jotta saan ne pisteet mitä olin hakemassa.

Muutama väsynyt kisaaja jatkoi Oulangalta matkaa raatobussilla ja sen kyytiin en nyt ollut menossa, vaikka mieli tekikin. Väsytti pirusti ja olin todella kylmissäni. Yritin huollossa räpeltää jotain vaihtokamaa liiviin ja täyttää pulloja. Huollossa olin samaan aikaan Petrin kanssa, jolla oli ollut myös nihkeetä. Taisin lähteä häntä ennen matkaan ja kohtahan Petri tulikin perässä ja jatkettiin yhdessä. Oli ihan kivaa matkata jonkun seurassa edes hetken. Ei mennyt kauaa kun Petrin vauhti oli mulle liikaa ja lisäksi tarvitsin aikaa omille pikku saniteettitoimille. Oksensin kaikki mitä olin syönyt huollossa. Ei hemmetti.

Pitkät pätkät etenin taas yksin ja olin kateellinen kodassa aamupalaa virittelevälle pariskunnalle. Kahvit siinä nätisti tulella ja niin ihana maisema. Hyvin nukuttu yö takana.. Vittu ja mä täällä vaan tamppaan menemään :D Ennen Oulanganjoen törmälle laskeutumista näin Petrin istuvan tukilla ihan tummuneena. Takki päällä ja hanskat kädessä ja huppu vedetty silmille. Oli kuulemma kantannut totaalisesti ja istuskellut siinä jo tovin. Sanoin, että lähde mun matkaan niin mennään hissukseen, et voi siihenkään jäädä. Siinä me sitten taaperrettiin kaks voittajaa menemään. Hitto mitä touhua manasin mielessäni. Käki kukkui jossain taas ja Petrin kanssa todettiin, että kuinka huonosti menee kun kukuntakin ottaa päähän :D

Matka jatkui Oulankajoen rantaa ja Petri oli mennyt menojaan. Päivä oli alkanut lämmittää ja olo oli jo suht hyvä kun ei palellut tai väsyttänyt. Edelleenkään en juossut, koska voimia ei ollut. En ollut syönyt juurikaan muutamaa kulausta geeliä enempää. 80 kisan kärki alkoi tulla takaa ohi. Siinä retkeillessä oli ilo seurata kuinka kepeästi pojat ja tytöt pisteli menemään.

Matka Juumaan meni kävellen, mutta ei se mua enää edes haitannut. Lyhyempien matkojen kisaajia alkoi tulla ohi oikealta ja vasemmalta ja sitä tsemppien määrää. Ajattelin, että olenko joku julkkis kun mun nimi sanottiin niin monta kertaa ja kuulin kuinka kova mimmi oon ja maaliin meen ja enemmän takana matkaa kuin edessä ja jaksaajaksaa. Ihan hauskaahan tuo oli alkuun, mutta noin 100 tsempin ja selkään taputtamisen jälkeen käänsin numerolapun eteen, että muut luulee mua vaan retkeilijäksi eikä sano mitään. Toimi muuten yllättävän hyvin :D Hyväähän kaikki tarkoitti, mutta itsellä oli asennevamma siinä kohtaa. Seurakavereita alkoi tulla takaa ohi ja vuorotellen jäivät vaihtamaan kuulumisia. Se tuntui kivalta ja sain keskittyä muuhun kun oman olon miettimiseen.

Muistelisin, että ennen Juuman huoltoa mua oli kannustamassa pieni Fiina tyttö uudelleen. Halasin ja kerroin, että täällä sä olit jo päivällä kannustamassa ja nyt taas yön jälkeen uudelleen ja mä oon kisannut tän koko ajan. Petriinkin taisin törmätä siellä Juuman huollossa jälleen, mutta yksi jatkoin matkaa. Enää ei olisi kuin 20 kilsaa maaliin. Sen vaikka ryömii jos jalat ei kanna.

Lähellä Konttaista päätin tarkistaa vasemman jalan tilanteen. Nilkka oli niin kipeä, että jokainen askel tuntui kuin joku olis puukolla tökkinyt. Seurakaveri Markit osui kohdalle siinä ja yhdessä tutkittiin mitä kompressiosäärystimen alta paljastuu. Siis tämähän olisi kannattanut tehdä jo noin 40 km aikaisemmin, Sääressä oli mustelmaa muistuttava läntti joka oli kipeä. Kuvittelin, että olen sen vaan lyönyt johonkin joten säärystin jalkaan ja Konttaista kohti.

Konttaisen huoltoon pääsin ihan hyvää vauhtia. Muutamassa nousussa sanoin perässä tuleville, että ohi mahtuu ja saa mennä jos haluaa. Olin kovin imarreltu kun kuulin vastaukseksi, että mentäis mutta kun ei päästä. Ylämäissä jaksoin tunkata muiden vauhdissa ja jopa ohi, mutta tasaisella ja alamäissä jäin kuin seinään. Lopulta pääsin Konttaiselle ja Valtavaaralle ja Rukakin näkyi jo. Ei ollut kiire mihinkään ja istuin hetken autiotuvan edessä ja ihailin maisemaa.

Valtavaaralta alastulo olikin sitten toinen juttu. Jalat oli siinä kunnossa, että ne ei enää ottaneet käskyjä vastaan. Todella hiljaa kipusin rinteitä alas, etten kaadu. Siihen louhikkoon en halunnut edetä naama edellä. Siinä sitä mentiin ja aloin olla jo melko epätoivoinen. Rakot isovarpaassa ja monessa muussakin varpaassa tuotti virkistävää tuskaa ja turvonnut vasen nilkka ei ollut yhtään kiltti mulle.  Ajattelin, etten vaan pääse perille koskaan. Lopulta pääsin viimeiseen nousuun ja huipulle. Alas maaliin laskeutuessa alkoi hervoton spontaani itku. Se vaan tuli, vaikka en olisi halunnut itkeä. Se ei ollut onnen itkua vaan totaalisesti uupuneen ihmisen aivojen tuotosta kun se tajuaa, että nyt tämä on ohi. Kohta ei tarvitse enää jaksaa vaan voi antaa periksi. Maaliin menin kuitenkin juosten. Adrenaliinia tuli vereen vielä sen verran, että kipu väistyi ja jalat kantoi. Kiinnitin sauvoihin Tawastia Trail Clubin buffin kuin lipuksi, jonka nostin ylös. TTC kavereiden tsemppaus matkan varrella ja kisastudioissa kotona sai mut pääsemään maaliin. Samoin ajattelin miestäni ja lapsiani, joiden tiesin seuraavan mun palluran etenemistä. En halunnut tuottaa heille pettymystä.

Tämä kisa oli tähän mennessä kovin taistelu ja päättyi EA telttaan lämpölampun alle ja lopulta kotona sairaalaan allergisen reaktion vuoksi, minkä aiheutti maamehiläispesään astuminen. Kolme kipakkaa mehiläistä oli puolustanut pesäänsä ja uhrannut henkensä mun kinttuun. Aikaisemmin olen jättänyt kisan kesken jos on ollut noinkin vaikeaa. Nyt päätin katsoa sen viimeisenkin kortin. Ehkä joku sanoo, että otin turhia riskejä, mutta tehty mikä tehty. En kadu hetkeäkään. Kisan jälkeen olin pettynyt omaan aikaan, mutta nyt jo osaan arvostaa maaliin pääsyä. Se ei ollut tuolla itsestään selvyys. Kaksi 100 mailin kisaa takana lämmittää mieltä kummasti ja etenkin ne pisteet UTMB:lle. 

Talviset kotipolut.

Niin se vuosi on taas vaihtunut. Treenirintamalla se on tarkoittanut ylä- ja alamäkeä. Otin tammikuussa ensimmäistä kertaa käyttöön ulkopuolisen juoksuvalmennuksen. Palvelun tarjoaa Juuso Simpanen ja Miikka Rautiainen, jotka perustivat viime vuonna Jalanjälki juoksuvalmennus tiimin. Saan kuukausittain valmiin ohjelman, jossa tähtäimenä on Karkunkierroksen sata mailinen kisa. Nyt olis tarkoitus lähteä tekemään siellä ehjä juoksu ja parantamaan edellistä aikaa :) Kova tavoite, mutta ihan realistinen. Treeniohjelma on tuntunut mielekkäältä. Tulee tehtyä asioita vähän eri tavalla kuin tähän asti. Koviakin treenejä "joutuu" nyt tekemään, ja niiden jälkeen tulee kyllä hyvä olo.

Alamäkiin on kuulunut taas vanha divertikuliittiongelma, joka nyt on häirinnyt elämää säännöllisesti. Se on veemäinen vaiva, mikä vei kuntoa alaspäin ja toiveena olisi päästä leikkaukseen vielä tänä vuonna. Lisäksi olen vielä toipumassa kovasta flunssasta, joka vei sängyn pohjalle useaksi päiväksi.

Mutta se siitä sairaskertomuksesta. Viime viikonloppuna järjestettiin Tawastia Trail Clubin kanssa kolmannen kerran Mantereenvuorimaraton. Hurja reitti se on muutenkin, mutta tänä vuonna oikeastaan jopa vaarallinen jään ja lumen vuoksi. Muutamia persliukuja oli osallistujat otteneetkin pahimmissa alamäissä. Tänä vuonna pisin matka, mitä tuolla edettiin, oli puolimaraton. Siihen aikaa meni viitisen tuntia. Eli jotain kertoo reitistä tuo :D

Oikeastaan alun perin lähdin kirjoittamaan tämän päiväisestä lenkistä lähimetsään. Mulla on vapaapäivä ja ulkona paistaa aurinko. Pakkasta on 10 astetta eli siis täydellinen polkulenkkikeli. Asun hyvän polkuverkoston vieressä ja metsään on helppo lähteä juoksemaan ilman pitkiä siirtymiä asfaltilla. Muutaman viikon tauon jälkeen oli pakottava tarve päästä metsäterapiaan. Oli ollut ikävä kotipolkuja. Kuinka pienestä sitä ihminen saa onnen tunteen. Lumi narskui kengän alla ja hengitys höyrysi. Aurinko pilkahteli puiden väleistä ja oli vaan niin kertakaikkisen kaunista, että meinasi tulla tippa linssiin.

Vielä tuo itse juoksu tuntui melko tahmealta taudin jälkeen, mutta pääasia oli, että pääsin ulos talvisille poluille. Metsässä on ihmisen hyvä olla ja talvellakin tuolla poluilla pystyy juoksemaan loistavasti. Jos aamulla olin väsynyt ja nuutunut, niin nyt olen täynnä energiaa ja pirteä. Ihmeen vähän siellä ihmisiä vaan vastaan tulee. Ne on kaikki varmaan hiihtämässä :D

Yhteenvetoa.

Moni juoksukaveri on kirjannut mm Facebookiin ajatuksia menneestä kaudesta. Mun kausi ei edes ollut kausi. Olin suunnitellut juoksevani kolme pitkää kisaa, joista ensimmäinen Karhunkierros peruuntui jo keväällä nilkan rasitusvamman vuoksi. Toukokuun lopulla pääsin aloittelemaan treenejä Pallasta ajatellen ja se kisa menikin omalta osalta kohtuullisen hyvin.

Pallaksen jälkimainingeissa sairastuin jälleen Divertikuliittiin joka laittoi juoksut jäähylle yli kahdeksi viikoksi eli juoksua en Pallaksen jälkeen päässyt tekemään yli kuukauteen. Siitä kuitenkin pääsin uuteen nousuun ja tekemään treeniä kohti Vaarojen Maratonia.

Kisaan oli kovat odotukset, jotka sitten lässähti virustautiin, jonka ensimerkit ilmestyi kaksi päivää ennen kisaa. Juoksemaan kuitenkin lähdin ja kuten pelkäsin en maaliin päässyt. Ryläyksellä sain sydämeen ylimääräisiä tykytyksiä, joten se viimeistään sai mut lopettamaan juoksemisen.

Vaarojen jälkeen juoksukaveri Piia muistutteli tuosta Synkästä Syysunelmasta ja sitä aloinkin suunnitella ja ottaa selvää kartasta ja rastikoordinaateista. Suunnittelu oli jo pitkällä ja päätös osallistumisesta lähes varma, kunnes taas järki astui kuvioon. Virus on edelleen kropassa ja kurkkua särkee ja poskionteloita jomottaa eli en ensi viikon perjantaiksi ole ultrajuoksukunnossa.

No eipä tässä auta kuin nostaa katse kohti ensi vuotta ja siellä odottaa jo osallistuminen Karhunkierrokselle ja toinen kisakin alkaa hahmottua. Lähde Kaldoaiviin sanoo sydän, mutta järki ja perhe sanoo, että juoksisit lähempänä kotia tänä kesänä. Eli Nuuksioon 70 km kisaan tähtään. Sitten olisi tarvittavat valmistelut tehty 2019 kautta silmällä pitäen. Tietysti noiden kahden kisan lisäksi voin mennä joillekin lyhyemmille matkoille kuten Bodomille :)

On tää muuten pitkäjänteistä touhua :D

Nyt odotan kärsimättömänä, että tauti loppuu ja pääsen höntsään itsekseni ja maailman parhaiden Tawastia Trail Clubilaisten kanssa. Mantereenvuorelle tai Aulankovuorelle mennään heti kun voidaan :) Ja onhan odotettu ja pelätty Marrasputkikin kohta. Hyvää syssynjatkoa ihanat <3

Kolmas kerta toden sanoo eli Nuts YlläsHetta 2017

Kisasta oli syntynyt minulle jopa pieni pakkomielle. Toissa vuonna pääsin maratonia vaille maaliin ja viime vuonna juoksin vain alle maratonin kunnes kisa keskeytyi. Nyt olin kunnossa maaliviivalla ja suhteellisen hyvin päässyt treenaamaan juoksutauon jälkeen. Ennen starttia mieli oli rauhallinen joskin kisajännitys teki perhosia vatsaan. Monta tuttua juoksijaa oli kisassa mukana. Osa vanhoja Pallaksen konkareita ja osa oli lähdössä reitille ensimmäistä kertaa.

 

Torvi soi startin merkiksi perjantaina illalla kello kuusi. 150 juoksijaa lähti päättäväisesti kohti Yllästunturin nousua. Aloitin letkan keskivaiheilta hissukseen kipuamaan rinnettä. Reitti kiersi tänä vuonna pahimman kivikon. Startissa päälle laitettu sadetakki sai lähteä melko pian reppuun ja sen kanssa taiteillessa ohi paineli jengiä oikealta ja vasemmalta. Juoksupaidaksi olin valinnut vanhan ohuen jo lähes puhkikuluneen merinovillaisen pitkähihaisen paidan. Yöstä oli ennustettu melko viileää ja sadekuuroja oli tiedossa. Villa ei tuntuisi märkänäkään ikävältä ja lämmittäisi silti.
Ylläksen päälle pääsin helpon tuntuisesti ja matka jatkui juosten tunturin laelta alas. Päätin ottaa alamäen ihan rauhassa ja jalkoja säästellen. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta en antanut sen häiritä. Omaa juoksua olin tekemässä ja tavoite oli vain päästä maaliin ennen lauantain myöhäisiltaa.

Ensimmäinen huolto 7.2 kilometrissä meni nopeasti. Otin mukaani vain pari palaa banaania ja sipsejä. Nesteitä en pulloihin lisännyt.  Porukkaa oli kannustamassa melko paljon ja oli kiva nähdä tuttuja kasvoja tsemppaamassa. Kellokkaan huollon jälkeen reitti kulki kohti Kesänkitunturia ja ohitti Kesänkijärven. Ennen järveä juoksimme Varkaanojan vierustaan tehtyjä porrastettuja pitkospuita pitkin. Paikka oli kuin sademetsä vihreine saniaisineen ja virtaavine puroineen. Olo oli hyvä ja mieli iloinen siitä, että pääsin kokemaan jotain niin kaunista.

Nousu Kesänkitunturille alkaa loivana polkuna. Viime vuodesta muistin, että loppua kohden se rinne jyrkkenee ja muuttuu kivikkoiseksi ja suoraan sanottuna veemäiseksi kiivetä. Nyt Pirunkuru niminen nousu ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin vuosi sitten. Niin kiire ei ollut, etteikö paikasta ehtinyt ottaa muutamaa kuvaa. Olihan siellä paikalla tuttuja valokuvaajiakin Saara ja Antti, jotka toimivat myös turvajuoksijoina.

Matka jatkui kohti Kukastunturia. Olin laittanut repun pulloihin juotavaksi urheilujuomaa ja juomarakkoon vettä. Lisäksi energiana oli mukana kahta geeliä; omatekoista mustikkageeliä ja toista valmisgeeliä. Mukana oli myös rusinoita, suolapähkinöitä, lakua. Huolloissa oli tarkoitus ahmia banaania ja sipsiä. Ennen Kukastunturia olin juossut kiinni kaksi tuttua juoksijaa Laurat Lakio ja Järvinen. Liityin mimmien seuraan ja oli tosi kiva jutella ja tehdä matkaa yhdessä. Ylämäet tunkkasimme reippaasti sauvakävellen ja tasaiset ja alamäet juoksimme. Tahti oli sopiva ja matka joutui hyvin. Kukastunturilla aurinko alkoi laskea ja siitä oli otettava muutama kuva ja Laurojen kanssa saatiin sopivasti kuvaaja kilpaveljestä. Kukastunturin jälkeen maasto muuttuu märäksi ja tänä vuonna reitti oli erityisen kostea sateen ja myöhään sulaneen lumen vuoksi. Kuivilla kengillä emme olleet juosseet pitkään aikaan, mutta nyt kengät hörppivät suovettä urakalla. Löllöimmissä kohdissa ei kertakaikkiaan voinut juosta. Mutaa ja vettä oli välillä nilkkoihin saakka. Lisäksi alueen pitkospuut olivat todella liukkaat ja tarkkana sai olla, ettei kaadu ja satuta itseään.

Peurakaltioon saavuimme hyvissä voimissa. Sinne olin viime vuonna keskeyttänyt. Nyt teimme pikaisen huollon ja jatkoimme matkaa. Fiilis oli hyvä kaikilla. Huollon jälkeen alkaa alkuun melko jyrkkä ja juurakkoinen nousu Äkäskerolle. Huippua lähestyttäessä rinne loivenee, mutta loivaa ylämäkeä sitten riittää ja riittää. Juosta jaksoimme loivaa nousua ja Äkäskeron päällä polku oli mukavan helppoa joskin kivistä. Vuorokausi alkoi olla siinä vaiheessa, että normaalisti olisin nukkumassa, joten alkoi, kuten olin pelännyt, unetusvaihe. Silmiä luppasi ja aivot olivat ihan jumissa. Ilmeisesti kanssajuoksijoitakin alkoi uni painaa kun juttu ei enää luistanut alun malliin. Kofeiinitabletteja oli mukana, mutta niitä en tässä kisassa söisi. Lisäksi geeli ja urheilujuoma oli alkanut tökkiä ja olin ollut pitkään pelkän veden varassa. Neste ei imeytynyt ja jossain Äkäskeron ja Pahtavuoman välimaastossa vatsan sisältö tuli ulos. Meno oli alkanut tuntumaan melko tahmealta ja kävelyn osuus oli lisääntynyt. Kärsin melko pahasta energiavajeesta. Ajattelin, että tästähän tulee kunnon väsytystaistelu maaliin. Olin ottanut nesteytysjuomajauhetta mukaan ja Pahtavuoman huollossa kaadoin pulloista kaikki urheilujuomat pois ja korvasin ne Fluid Balansella.

Pieniä siemauksia kerrallaan join nesteytysjuomaa ja söin vähän rusinoita ja pähkinöitä. Laura L tarjosi siripiriä ja otin sen kiitollisena vastaan :) Pikku hiljaa etenimme ja pääsimme Rauhalan huoltoon. Siellä kulaus mehukeittoa ja banaania nassuun ja matka jatkui. Olisi tehnyt mieli istua huollossa olevalle tuolille, mutta en antanut nyt tässä kohtaa sellaista mukavuuden tunnetta mielelle. Matkaan lähdettiin Laurojen kanssa lyhyen huollon jälkeen. Hetken päästä taaksemme letkaan oli tullut uusi juoksija Pasi, joka oli kuunnellut meidän juttuja ja joka sen jälkeen yritti huijata nimekseen Vesan. Tämä on nyt sellainen sisäpiirijuttu, jota en avaa enempää. Osalliset sen ymmärtää :D

Rauhalasta hieman pohjoiseen alkaa ehkä reitin kostein osuus. Käytännössä juoksimme virtaavassa purossa, pajukossa, lammessa, turpeessa ja näiden välimaastossa. Oli henkisesti rankkaa aikaa, koska eteneminen oli hidasta ja unetti ja oli nälkä. Oli nälkä?? Mutta sehän oli oikeastaan hyvä asia. Vatsasta oli jotain alkanut imeytymään. Äkkiä söin vähän geeliä ja huollosta mukaan ottamani keksit ja lakua. Ne ei enää äklöttäneet ihan hirveästi.

Olisiko ollut noin 15 km Pallaksen huoltoon matkaa kun Satu ja Sami juoksi meidän letkan kiinni. Heidän eteneminen näytti pirteältä ja hetken mielijohteesta hihkaisin, että voisin liittyä seuraan ja yrittää vielä juoksua. Vähän pelotti pysynkö heidän tahdissa mukana, mutta siellä perässä sinnittelin. Juoksimme loivaa nousuakin ja kaikki alamäet. Ylämäet kävelimme ripeää vauhtia. Pikku hiljaa alkoi tuntumaan, että jaksan mukana ongelmitta. Jossain vaiheessa menin letkan eteen juoksemaan ja juoksu tuntui niin hyvältä, että annoin mennä omaa tahtia. Hetken päästä en nähnyt enää perässä ketään ja mietin, olisiko pitänyt jäädä odottelemaan. Tein päätöksen, että nyt annan mennä kun siltä tuntuu ja halusin vain päästä Pallakselle, koska se olisi henkisesti merkittävä käännekohta kisalle. Juoksin ilman minkäänlaista ongelmaa. Tunsin itseni virkeäksi. Olin täynnä energiaa ja olin voimakas. Muita juoksijoita alkoi tulla vastaan ja he tsemppasivat. Joku sanoi, että anna mulle vähän tuota energiaa ja kannusti perään. Juoksin lähes tauotta ja nautin jokaisesta askeleesta. Olin niin onnellinen, etten voinut kuin hymyillä. Tällaisessa kunnossa olin. Tällainen juoksu vastasi kuntotasoani. Kisan melkein pilasi energian puute ja ravinnon imeytymisongelmat. Onneksi viemäri oli alkanut vetää ja nyt sain juosta ja nauttia kisasta.

Pallakselle pääsin hyvässä kunnossa ja voimissa. Olin alun perin suunnitellut pitäväni pitkän tauon huollossa ja vaihtaa sukat ja kengät ja ehkä paidankin. Nyt tein päätöksen tehdä tauosta mahdollisimman lyhyt ja tehokas. Istuin penkille ja minulle tuotiin puuroa ja kahvia ja banaania. Pullot ja rakko täytettiin vedellä. En vaihtanut mitään varusteita, koska en kokenut siinä hetkessä tarvetta. Kiitos Nutsille aivan huikeasta huoltotiimistä. Teitte kisasta astetta helpomman.

Lähdin nousemaan Taivaskeron päälle yksin. Sauvoja apuna käyttäen matkan teko sujui ongelmitta. Pitkä se nousu on ja siksi en pitänyt kiirettä. Lisäksi alusta on todella hankalaa rakkaa, joten otin varman päälle, etten kaadu tai pyöräytä nilkkaa louhikossa.
Päälle päästyäni juoksin kohdat, joissa rakka oli helppokulkuisempaa. Vettä satoi aina välillä ja kivet olivat todella liukkaita. Fiilis oli niin hyvä, että välillä nauroin ääneen. Mihinkään ei sattunut ja matka eteni. Yksin sain matkaa taittaa ja kuunnella välillä musiikkia ja nauttia kauniista karuista maisemista. Monttellin majalla matkaa oli taitettu sen verran, että maaliin oli enää maratonin verran matkaa. Pysähdyin istumaan samalle penkille, jolla juoksusiskoni Millan kanssa istuttiin kaksi vuotta sitten erilaisissa fiiliksissä keskeytyspäätöksen jälkeen. Olin ottamassa selfietä ja höpöttelin kameralle kun näin takaa mökistä astelevan tutun hahmon. Tuukka tuli moikkaamaan ja otti kuvan minusta istuskelemassa. Matkaa jatkoin hyvällä fiiliksellä.

Huoltoväli Pallakselta Hannukuruun oli päälle 24 kilometriä. Sinne päästessä alkoi olla etureisissä tuntemuksia. Alamäissä ei enää meno ollut kovin rentoa ja vauhti hidastui väkisinkin, mutta se ei nyt haittaisi tässä vaiheessa mitään. Nyt maaliin pääsisi vaikka ryömien. Tulin huoltoon yksin, eikä siellä ollut muista juoksijoita. Kaatosadekuuro tuli siinä vaiheessa, joten en kauaa viitsinyt huollossa istuskella. Ystävällinen huoltomies jutteli mukavia ja kertoi, että ei kovin montaa naista ole tästä ohi mennyt ja olet nyt neljäs. Mitäää? Oikeastiko. Sen verran innostuin, että kysyin paljonko on väliä edellä menevään naiseen, mutta sitä ei mies osannut vastata. Olipas kiva kuulla sijoitus, vaikka eipä sillä tässä vaiheessa ollut kovinkaan suurta painoarvoa. En lähtenyt kiristämään vauhtia vaan jatkoin omaa tekemistä. Sen verran kisaviettiä oli, etten mielellään olisi luovuttanut sijoitusta kenellekään :)

Jossain Tappurin kohdalla alkoi takaa tulla höyryveturivauhdilla 55 kilometrin kisaajia. Voi morjes mitä vauhtia ne juoksi. Tunsin itseni patikoijaksi, vaikka kyllähän minäkin juoksin vielä siinä vaiheessa. Ennen Pyhäkeron nousua aloin olla jo melko väsynyt ja rakkoja oli alkanut tulla mm kantapäähän ja isovarpaaseen ja pikkuvarpaaseen. Ne eivät kuitenkaan missään vaiheessa puhjenneet, joten pystyin etenemään ilman infernaalista kipua. Pyhäkerolle nousu oli niin uuvuttava kuin muistinkin. Sauvoihin välillä nojailin ja annoin sykkeen tasoittua välillä. Olihan maisematkin kauniit niin niitä piti ihastella. Pyhäkerolla odotin näkeväni juoksukaverini Juhan poikansa Eeliksen kanssa. Olin jo päällä mutta en nähnyt ketään. Siinä sitten ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja ajattelin pissata. Jalat ei enää taipuneet kyykkyasentoon joten sillain puoliksi seisten liruttelin, kunnes näin noin 150 metrin päässä tutun hahmon. Hyvä ajoitus. Sori Juha :D :D

Juhan kanssa vaihdettiin kuulumisia ja kaksikko lähti laskeutumaan samaan aikaan. Pystyin suhteellisen kivuttomasti juoksemaan alas rinnettä ja sitä hiekkatietä mikä tuntui loputtomalta. Pelkäsin, että alamäki rikkoo rakot ja silloin matkasta tulisi tuskainen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ajattelin juosta nyt vielä niin paljon kuin mahdollista, koska tiesin, että loppu 15 km olisi tietä ja siinä juokseminen vaatisi melkoisesti motivaatiota ja sitä minulla ei enää kovinkaan paljon ollut. Eikä tosin jalkojakaan. Viimeisessä huollossa vähän heikotti ja sanoin jollekin henkilökunnalle, että oho, päässä vippaa ja minua pyydettiin istumaan. Sanoin, että ei kiitos istun sitten kohta maalissa. Otin mukaan sipsiä kourallisen ja juoksin tieheni. Huollon jälkeen ennen tietä oli ihanaa polkua loivaan alamäkeen. Rallattelin menemään minkä väsyneillä ja rakkoisilla kintuilla pääsin. Nautin taas joka metristä. Ajattelin, että kohta tämä loppuu :D

Sitten alkoi hiekkatie. Loputon, tylsä, itikkainen, tylsä, loputon ja itikkainen soratie. Ai että kun otti pattiin siinä vaiheessa. Väsytti ja unetti ja vauhti oli hidasta. Homma ei etene kävellen ja väkIsin pakotin itseni välillä juoksemaan. Lopulta pääsin asfalttiosuudelle ja matkaa maaliin oli noin 5 km. Se vitonen tuntui kestävän ikuisuuden. En jaksanut ottaa kuin muutamia kymmeniä metriä juoksua väliin ja kävelykin oli hidastunut. Tuntui, että kilometrit kestivät tunnista toiseen. Ei auttanut kannustushuudot jaksaa jaksaa, enää vähän maaliin, kohta oot perillä, enää pari kilsaa. Saatana kun en jaksa enää metriäkään!! Vihdoin kuului maalin äänet ja alkoi loiva alamäki. Juosten menin maaliin tuttujen ihmisten kannustamana. Punaiselle matolle ja siinä tuuletuksia ja loppuun pari loikkaa ja se oli siinä. Maalissa neljäntenä naisena ja ikäsarjani ensimmäisenä ajalla 25.56. Ei voinut olla kuin tyytyväinen, koska tavoitteena oli vain kisan läpäisy ja saada siitä tarvittavat UTMB pisteet.

Nyt on kisasta kulunut neljä päivää ja tuntuu, että palautuminen on hyvin käynnissä. Lihaskipua ei ole, eikä mukaan kisasta tarttunut mitään ikävää rasitusvammaa. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka lopun hiekkatiellä päätin, etten ikinä enää kisaa ;)

Polkumenninkäinen

Se on kohta kesä. Polkumenninkäinen on koko pitkän, pimeän ja kylmän talven rymynnyt metsässä, kahlannut lumessa ja kurassa ja saanut tehdä sitä ihan yksin. Eipä tuossa lähimetikössäkään ole lajitovereita näkynyt. On pystynyt luottaa siihen, että yksinlaulua on voinut harrastaa ilman yleisöä. Joskus tosin saattoi löytyä suhteellisen tuoreita jalanjälkiä todisteeksi siitä, että muitakin lajin edustajia on olemassa. Polkumenninkäinen ei voi luonnolleen mitään. Se on tehty selviämään säässä kuin säässä. Se saa voimaa räntäsateesta ja pakkanen vain innostaa sen juoksemaan lujempaa parta kuurassa. Polkumenninkäinen ei voi ymmärtää niitä, jotka talven tullen laittaa lenkkarit varastoon ja siirtyy sisätiloihin.

Tänään metsälenkillä joutui oikein hieromaan silmiään. Näinkö oikein, juokseeko tuolla polulla joku vastaan. Joo totta se on, siellä juoksee joku. Kiinnostus tätä yksilöä kohtaan on suuri ja pieni polkumenninkäinen innoissaan nostaa käden tervehdykseen jo kaukaa ja hihkaa moikka. Ei vastausta. Kirkkaaseen auringonpaisteeseen herännyt vastaan juokseva päiväperhonen ei voi ymmärtää menninkäisen reaktiota. Se on viettänyt talven lämpimissä sisätiloissa treenaten spinningissä, jumpissa ja kaiken maailman liikuntaryhmissä ja on saanut ihmismassoista tarpeekseen. Kevään ensi auringonsäteet saa sen innoissaan kirmaamaan metsän yksinäisyyteen ja rauhaan. Talvella tuo samainen metsä olisi sen hennolle olemukselle liian vaarallinen ja pelottava paikka.

Tänään polkumenninkäinen näki lenkillään myös sauvakävelijöitä pareittain ja jopa kaksi muutakin päivänsädettä juoksemassa. Ja kaikkia menninkäinen innoissaan moikkaili hymy korvissa. Vaikka polkumenninkäinen on elementissään talvisessa ryteikössä, osaa se nauttia kirkkaudesta ja siitä, että metsissä on taas elämää.

Sitä mää vaan mietin.

Muistelin sitä aikaa kun nuorimmainen oli muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli massaa sellainen kymmenen kiloa enemmän kuin nyt, enkä liikkunut käytännössä yhtään. Olin liikkunut paljonkin ennen, mutta siitä oli aikaa kulunut todella monta vuotta.

Muistan vielä toukokuussa 2011 kun olin kylläsynyt omaan ulkomuotoon ja nyhjäämiseen kotona. Ensimmänen kävelylenkki tais kestää alle tunnin. Oli kuuma ja tuntui, että veri tulee naamasta ulos. Kävely tuntui raskaalta. Näitä kävelyitä aloin tekemään säännöllisesti ja mukana kulki silloin vaunuissa nukkuva vauveli. Sain kiinni pikkuhiljaa liikunnan riemusta ja huomasin, että läski alkoi sulaa ja kunto kasvaa. Se tais olla saman vuoden syksyllä kun juoksin ensimmäisen lenkin vuosikausiin. Tunne oli huikea. Siitä lähtien tein lenkit hölkäten. Kotona kädet oli täynnä lastenhoitoa ja aikaa juoksulle ei tahtonut löytyä. Ostin kaksosten juoksurattaat ja mukana lenkeillä kulki usein kaksi lasta. Kyllä siinä mitattiin motivaatio kun Kankaantaustan mäkiä juoksin lykkien raskasta kuormaa mukanani ihan vaan sen takia, että muutoin en olisi juoksemaan päässyt. En usko, että tällä hetkellä samanlaiseen tahtotilaan saisin itseni.

Tuolloin juoksemisen motivaattorina toimi kunnon kasvatus ja laihduttaminen. Lenkit olivat henkireikä, jolloin äiti sai olla hetken aikaa yksilö, minä, liikkuva nainen, ei vaipantuoksuinen kotihömelö. Juoksussa ei ollut mitään tavoitetta, eikä sorituspainetta, ei kisoja tuloillaan. Ranteessa ei ollut mittaria, joka ilmoitti mitä vauhtia juostaan. Juoksin vain ja ainoastaan fiiliksellä ja koska mä pidin siitä. Tämä on asia jota olen nyt viimeaikoina alkanut kaipaamaan. Milloin juoksusta tuli pakko? Milloin aloin ahdistumaan, että jään jostain paitsi jos en pääse juoksemaan. Milloin hankin sen kellon mittaamaan matkaa ja nopeutta ja sykettä. Milloin päätin, että pitää juosta viikossa sata kilometriä tai muuten en ole treenannut. Milloin piti alkaa laskemaan vuosittaisia kilometrikertymiä?

Nytkin tätä kirjoittaessa kurkin välillä someen kuinka tutut ovat juosseet toinen toistaan hienompia juoksuja ja hienoissa paikoissa. Tuntuu että olen maailmassa ainoa, jolla on telakka. Tähän ajatteluun on tultava muutos. Siinä minulla mietittävää ja pureskeltavaa. En halua olla tällainen juoksija. On aika kasvaa isommaksi henkisesti. Uskallankohan telakan jälkeen lenkille ilman kelloa??