Luin tänään mielenkiintoisen kirjoituksen juoksemisesta ja siinä käsiteltiin mm juoksemisen kolmea tasoa. Tekstin ajatusten takana on juoksuvalmentaja Joonas Laurila.
Kirjoituksen mukaan aluksi juoksu saattaa olla väline, jolla haetaan jotakin. Joku haluaa laihduttaa, joku kehittää hapenottokykyä, joku hakea omaa ennätystä jollakin matkalla. Tarpeeksi kun juoksee niin juoksemiseta tulee rentoa ja siitä alkaa nauttimaan ja juoksusta tulee se itseisarvo. Silloin voi kokea ns flown. Juoksu kulkee ja tuntuu, että leijuu. Viimeisin asfalttimaratonini oli juuri tätä flowta. Tuntui kuin olisi juossut alamäkeä koko matkan. Nauratti ja hymyilytti ja olisi tehnyt mieli halata kaikkia.
Juoksun jälkeen olo on euforinen ja hyvällä tavalla kuitti. Juoksemaan lähdetään vaikka sää olisi millainen ja pääkoppa haluaisi valita sohvan. Kolmannessa vaiheessa Laurila puhuu täydellisestä kontrollista. Tuolloin treenit, maratonit tai ultramatkat voi vetää loppuun puhtaalla tahdonvoimalla oli olosuhteet sitten minkälaiset tahansa kunhan vaan päättää niin. Tätä olen itsekin miettinyt monesti ja todennutkin, että ei pitkät juoksut riipu kovinkaan paljoa kunnosta. Juoksu tapahtuu päässä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta niin se vain on tai ainakin uskon niin täysin. Itsellänikään ei ollut pitkää juoksukokemusta, eikä mikään huippukunto kun juoksin ensimmäisen ultramatkani. Sain vaan päähäni yrittää ja halusin sitä niin paljon, että se onnistui. Jos matkalla antaa vallan sille ajatukselle, että tämä on vaikeaa ja jokapaikkaan sattuu niin maaliin ei tule välttämättä pääsemään. Tämä pääkoppa-ajattelu selittää sen, miten jotkut voivat juosta monta sataa kilometriä putkeen. Ei siinä kunnolla ole enää sanansijaa kun jalat on juostu alta ja koko kroppa on väsynyt ja loppu. Tahdonvoima vie perille.
Suomalainen ultrajuoksija Janne Klasila kirjoitti omasta sadan mailin juoksustaan jotenkin näin. Jos yksikin prosentti aivosoluista on päättänyt mennä maaliin niin sinne mennään ja maalissa loput 99 prosenttia on tyytyväisiä sen yhden prosentin päätökseen. Hienosti sanottu.
Aiheesta runners high löytyy kasoittain kirjoituksia, eikä sitä mielestäni oikein voi määritellä yhdellä tavalla. Laurila kiteyttää termin runners high tilaan, jossa ajattelee kirkkaasti, mutta on samalla itsensä ulkopuolella, niin ettei tiedä, kuka oikeastaan on se, joka ajattelee. Olipa kiva lukea tuo lause. Hitsi kun olen luullut, että näin ei muut koe juostessaan pitkää matkaa. Lohduttaa tietää, etten ole sekoamassa. Juostessani syksyllä sadan kilometrin viimeistä 20 kilometriä koin, että olen jonkun muun matkassa. Ikäänkuin matkustajana kroppani ulkopuolella. Se oli hurja tunne ja samalla aivan järisyttävän hieno. Tuntui kuin olisin ollut kone, joka puskee eteenpäin ja antaa jalkojen kuljettaa loputtomiin (tosin vauhtihan nyt siinä vaiheessa ei päätä huimannut). Tämä Laurilan kirjoitus rohkaisi kirjoittamaan tästä aiheesta, josta en isoon ääneen ole uskaltanut puhua ilman, että pelkäsin sitä lopullista hullunleimaa.. Vähän samanlaisia tuntemuksia koin Kanariallakin, mutta siellä maasto teki sen, ettei voinut antaa ajatusten harhailla. Piti keskittyä alustaan, ettei kaadu ja loukkaannu. Lisäksi siellä tuli erilaisia tuntemuksia kohdassa, jossa energia oli käytetty loppuun. Näkökentän kaventumista, tajunnan hämärtymistä ja muuta vähemmän mukavaa. Kaikki nämä kokemukset ovat olleet opettavaisia ja on hienoa havaita, että ne ovat yleismaailmallisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti