Päähänpisto.

Kauanko pitää harkita, että voi juosta maratonin. Yleensä kai kauemmin kuin yhden illan. Illalla päätin, että aamulla juoksen maratonin verran metsässä ja reitillä, josta yli puolet oli vierasta seutua. Karttaa tutkailin illalla ja siitä se ajatus lähti. Halusin juosta Parolanharjulle ja siitä eteenpäin Kerälänvuorelle ja aina Laikkaanvuorelle saakka. Ehkä näillä spontaaneilla päätöksillä yritän madaltaa kynnystä juosta pitkiä matkoja. Toisin sanoen totuttaa kroppaa pitkiin matkoihin ja uskotella pääkoppaa luulemaan, että tuollainen matka on ihan pala kakkua. Tämä ajattelu siis ilman mitään ylimielisyyttä matkaa kohtaan. Sille olen nöyrä.

Aamulla pakkasin kamat kasaan. Ongelmaksi syntyi juoman riittäminen. Juomaliiviin mahtuu kaikkineen 2.5 litraa nestettä ja se tuntui liian pieneltä määrältä ottaen huomioon, etten ollut varma kuinka kauan reissuun menisi aikaa, eikä matkalla olisi mitään vesipistettä. Ajan määrittämistä olisi auttanut jos olisin tiennyt mihin olen menossa ja reitti olisi ollut tuttu. Ratkaisin ongelman ottamalla mukaan puolen litran limsapulloon vettä ja kannoin sitä juoksun alussa kädessä ja heivasin sitten tyhjennyttyä roskikseen (luontoon ei roskia saa heittää).

Noin 8 kilometriä oli tuttua ja turvallista polkua Hattelmalanharjulla ja Ahvenistonharjulla. Sää oli todella upea. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja alkoi tulla kuuma juoksutakissa. Otin takin pois ja samalla jouduin ottamaan pois gps-kellon ranteesta ja onneton laskin sen maahan ja siihen se sitten jäi. Noin puolen kilsan jälkeen vilkaisin rannetta ja eikun vaan etsimään kelloa sieltä metsästä. Onneksi se löytyi.

Tie 130 jälkeen alkoi seikkailu tuntemattomassa maastossa. Onneksi siellä oli osittain ihan selkeitä polkuja ja niitä pitkin pääsin Parolannummelle saakka ongelmitta. Olin etukäteen valinnut reitin Parolanharjulle kartalta ja siihen tuli muutos kun tajusin, ettei sinne sotilasalueelle olekaan asiaa. Jouduin tekemään kompromissin ja juoksemaan hiekkateitä pitkin. Voi kun tylsää. Harjulle pääsin onneksi melko pian. Olin kartasta katsonut, että ennen Panssarimuseota on ampumarata ja se pitää kiertää jotenkin. Ennen rataa harhailin väärille poluille ja noin kilometrin juoksun jälkeen katsoin kännykän maastokarttasovelluksesta, että olin juoksemassa tulosuuntaan. Täyskäännnös siis ja pikkainen pyrähdys umpimetsässä ja päädyin ampumaradalle. Rata olikin aidattu todella selkeästi. Juoksin pururataa pitkin aidan vierustaa, kunnes yhtäkkiä näin metsikössä lauman sotapoikia virittelemässä jotakin suojapeitteitä. Vähän aikaa siinä tuijottelin ja odotin, että alkaako käskytys maahan ja kädet näkyvillä ja kun ei mitään kuulunut hipsin siitä hiljaa pois.

Panssarimuseon kohdalla vastaan juoksi Tawastia Trail Clubista tuttu mies ja pikaisesti vaihdettiin kuulemisia. Parolanharju oli mukavaa juostavaa. Selkeää helppoa polkua ja kivaa maisemaa. Harjun vasemmalla puolella näkyi Lehijärvi. Kilsoja takana oli noin 16 ja vähän alkoi jo jaloissa painaa. Parolanharjun jälkeen piti alittaa moottoritie. Motarin toisella puolella juoksin pätkän pururataa ja sitten vasta ongelmaan törmäsin. Junarataan nimittäin. Kysyin koiran ulkoiluttajalta neuvoa radanylityspaikkaan ja vastaus oli ei oota. Perhana. En halunnut jättää reissua siihen, joten tein niin kuin ei missään nimessä saisi tehdä ja ehdottomasti paheksun omaa toimintaani jälkikäteen!! No radan yli menin ja matka jatkui Kerälänvuorelle. Mitään selkeää polkua en sinne löytänyt, mutta oli helppo suunnistaa kun vuori näkyi kauas. Takaisin tullessa löysin sitten polunkin sinne.

Kerälänvuorella matkaa oli takana melkein puolimaratonin verran eli aikaa oli mennyt hukkaan eksymisten vuoksi. Päätin jättää Laikaanvuorelle menon toiseen kertaan. Kotimatka sujuikin paljon nopeammin kun ei reittiä tarvinnut enää etsiskellä.(mitä nyt neliveto päällä kiipesin yhtä järkyttävän jyrkkää rinnettä ylös tajutakseni, että olin kontannut jonkun omakotitalon pihaan..)

Kaiken kaikkiaan reissu oli hauska seikkailu ja olin iloinen, että sellainen päähänpisto iski edellisenä iltana. Matkan varrella oli kiva istua hetken kivellä ja syödä eväitä kauniissa hämäläisessä harjumaisemassa. Jalat oli tietysti väsyneet kuten aina maratonilla. Niin se vaan on, että ei ne koivet vaan totu pitkiin matkoihin. Aina ne ennemmin tai myöhemmin hyytelöksi menee. Toisaalta sen olen huomannut, ettei ne enää juoksun jälkeen ole viikko tolkulla pois pelistä. Tätä kirjoittessa jalat on hyvää vauhtia palautumassa ja seuraava treeni on suunnitteilla jo lauantaille.