Alamäkeä.

Tänään piti mennä metsään hissukseen hölkälle, mutta kuinkas kävikään. Heti lenkin alusta huomasin etsiväni kaikista mäkisimmät polut ja pahimmat ryteiköt. Kunnon tunkkaamista ylös kuten polkujuoksupiireissä asia ilmaistaan ja tarkoituksella alamäet vauhdilla alas. Yhdessä artikkelissa ohjeistettiin juoksemaan alamäessä seuraavasti:

Ensinnäkin pitää lopettaa liika ajattelu.  Ei saa liikaa pelätä kaatumista ja loukkaantumisia. Pitää luottaa jalkoihin ja antaa niille kontrolli. Hyvät tukevat kengät auttavat tässä. Katse kannattaa pitää edessä tulevaan maastoon, eikä  saa tuijottaa liian lähelle varpaisiin. Kannattaa katsoa, millaista kolukkoa edessä on tulossa ja luottaa siihen, että jalat löytävät ne hyvät kohdat. Tietysti terve järki on tässäkin avuksi. 

Toiseksi askeleet olisi hyvä pitää pitkinä. Saman oon huomannut itsekin. Lyhyillä sipsuttavilla askeleilla ei hommasta tule mitään ja varsinkin kun etureidet alkaa olla tukossa sipsuttelu sattuu enemmän kuin kunnon reilut askeleet. Lisäksi oon huomannut, että kunnolla alas rullatessa tukkoisia reisiä ja pohkeita saa verryteltyä. 

Kolmanneksi koukista polvia ja nojaudu eteenpäin.  Luonnostaan alamäessä polvet alkaa taipumaan,  mutta jotenkin luonnonvastaista on varsinkin jyrkässä mäessä nojata eteenpäin. Etunojan ei tarvitse olla kuin vähäistä, jolloin se auttaa saamaan paremman tasapainon. 

Neljänneksi leiki olevasi tuulimylly. Kädet auttaa löytämään tasapainon. Ihan kuin nuorallatanssijakin huitoo käsillään sivuille ja ylös, ettei putoa.

Nämä opit mielessä rymysin harjulla mäkiä ylös ja alas ja voin kertoa, että sykkeet oli kohdillaan. Mahtoi näyttääkin kohtuu kummalliselta ainakin noiden heppojen ilmeestä päätellen.

                                      

                                                   Kanssajuoksijoita.