KRU 50 km.

Sunnuntaiaamuna oli jännittynyt fiilis. Heräsin ennen kellonsoittoa, mutta en pystynyt enää nukahtamaan. Aamu meni loppujen juoksukamojen, eväiden pakkaamiseen ja hermoiluun. Jokaiseen kisaan lähteminen luo jännän vähän hermostuneen olon ja se on osa sitä viehätystä, mikä juoksutapahtumissa on. Onko jotakin tärkeää jäänyt huomaamatta, mitkä kengät otan mukaan, monelta voin vielä syödä ja mitä, oonko varannut oikeat juoksuvaatteet..
Tällä kerralla jännitti eritavalla kun olin luonut tapahtuman itse. Jännitti, onko valitsemani reitti muiden mieleen ja onko se edes oikein mitattu tai sinne päinkään.
Halusin luoda rennon ja kotoisan tapahtuman ilman suorituspaineita. Monelle osallistujalle se tulisi olemaan ensikokemus ultramatkasta ja sitä kautta varmasti ikimuistoinen päivä. Olin varannut lämpöisen mökin huoltopaikaksi ja hommannut vähän herkkuja ja lämmintä mustikkasoppaa omien eväiden lisäksi.
Pikkuhiljaa ennen starttia porukkaa alkoi saapua paikalle. Jokainen siinä tarkasteli varusteitaan ja laitteli eväitään valmiiksi.
Yhdeksän juoksijaa starttasi kello 9.00 Hämeen linnan halkovalle 8 kilometrin mittaiselle reitille. Ensimmäinen kierros mentiin kokolailla samassa porukassa ja tutustuttiin reittiin. Hauskaa oli jutella saman henkisten kanssa. Toisella kierroksella porukka vähän hajaantui ja kärki meni menojaan, mutta muu joukko juoksi samassa porukassa. Huvittavaa oli huomata, että mitä pidempään juostiin sitä vähäisemmäksi juttelu kävi.
Erityisen juoksusta teki oman tyttären osallistuminen. Tytöllä oli koko syksyn vaivannut juoksijanpolvi, mikä oli estänyt juoksun oikeastaan tammikuuhun saakka. Tyttö lähtikin sillä asenteella liikkeelle, että juoksee niin kauan kuin polvi antaa myöden. Polvi alkoikin oireilla jo muistaakseni kolmannella kierroksella ja tyttö arpoi, että lähteekö ollenkaan neljännelle. Itselläkin jalat tuntui jo tönköiltä. Edellinen ultra painoi pohkeissa. Mieli teki jäädä mökkiin lämmittämään saunaa ja syömään suklaata, mutta ei auttanut kuin jatkaa matkaa.
Viidennellä kierroksella tyttö ilmoitti, että ei halua enää juosta samaa rataa. Päätettiin kolmen porukalla juosta loppumatkan eri reittiä. Tässä vaiheessa se olikin ihan hyvä idea ja siitä sai uutta virtaa.
Sitkeästi juoksukamutkin juoksi ja vauhti pysyi hyvänä, vaikka tiesin tasan tarkkaan miltä jaloissa mahtoi tuntua. Kipua, tönkköä ja pökkelöä.. Sehän se ultrajuoksun juju onkin, että kuinka paljon pääkoppa on valmis sietämään kipua päämäärän saavuttamiseksi. Kipu tulee vastaan aina pitkässä juoksussa. Joskus aikaisemmin ja joskus myöhemmin, mutta joka kerta se kipu tulee. Jalat tottuu pikku hiljaa iskutukseen ja treenaaminen auttaa, mutta ei poista tätä "ongelmaa".


Pikkuiset tuuletukset tuli siinä kohtaa kun tajuttiin, että ollaan juostu enemmän kuin 42.195 eli olimme ultralla :) Valitsemamme reitti olisi jäänyt vajaaksi, joten jouduimme juoksemaan vähän extraa edestakaisin ja tekemään muutaman hassun lenkuran ennen kuin gps näytti 50 km. Sisukas sissi juoksi vielä viimeisen jyrkän mäen maaliin saakka vaikka kilometrit oli tulleet täyteen.
Kaikki osallistuneet juoksivat sen 50 km ja mökissä olikin hauska tunnelma. Juttua ja naurua riitti. Yllättävän vähillä vaivoilla porukka oli maaliin selvinnyt. Mitään isompia hierymiä tai rasitusvammoja ei tullut.
Istuessani illalla saunassa ajattelin, että tästä tapahtumasta taisi tulla traditio.

                   
                                           Porukat lähtökuopissa :)